Kun Heljä ja Jouko Leppälä aikanaan tapasivat, toinen oli liehuva liekinvarsi ja toinen kuivaa puuta. Suorastaan pökkelö. Nyt on tanssittu yhdessä liki 40 vuotta, ja vieläkin kisataan maailman huipulla.

Niin hohdokas laji, että strassit päässä tulee tarpeen vaatiessa nukuttuakin. Vähemmän hohdokasta on liiman raastaminen hiuksista kisan jälkeen. Mutta kaikenlainen pienempi ja isompi rääkki kuuluu kilpatanssin luonteeseen.

Heljä ja Jouko Leppälä ovat suhtautuneet tanssiin intohimoisesti vuosia, mutta nyt homma on mennyt villimmäksi kuin koskaan.

– Jos salilta on pari päivää pois, tulee tunne, etten osaa enää mitään, väittää Jouko.

Hän myöntää, että heidän kohdallaan voi jo puhua addiktiosta.

Nyt kun lapset ovat aikuistuneet, tanssista on tullut eniten arkea – ja rahan käyttöä – säätelevä asia. Tärkein mielihyvän lähde.

Vain ”jäänmurtajakaksikon” vierailu, eli tyttärenpojat Sisu ja Urho saattavat kiilata treenien ohi.

Osaltaan tanssikipinää on pitänyt yllä se, että lajin luonne on muuttunut. Hienostuneesta hipsuttelusta on tullut kurinalaista urheilua myös seniorisarjoissa.

– Kun fiilis on hyvä, me mennään tunnista toiseen kuin koneet!

Jouko jäi ylikonduktöörin työstä eläkkeelle vuosi sitten. Heljä työskentelee äidinkielen opettajana Nokialla ja hänellä virkavuosia on näillä näkymin jäljellä kuusi. Muutos on tuonut parisuhteeseen omat mausteensa.

– Nyt kun Jokke hoitaa kodin ja kaupassakäynnit, tanssille jää vielä enemmän aikaa ja energiaa.

Leppälät ovat kuuluneet tamperelaisen tanssiurheiluseura Stepin leiriin alusta saakka, ja omalla tavallaan salin monenkirjava porukka korvaa Joukolle nykyisin työpaikan yhteisöllisyyttä.

Mutta mikä Leppälöitä yhä motivoi – kaiken voittamansa jälkeen?

– Se, että olemme löytäneet itsestämme vielä yhden uuden vaihteen. Tekniikka tulee selkäytimestä, mutta yritämme panostaa entistä enemmän ilmaisuun. Tuoda rohkeammin esiin syvimpiä tuntojamme. Oikeastaan tajusin vasta hiljattain, ettei minun enää tarvitse tanssia kenenkään muun pillin mukaan, tiivistää Heljä, ja tarkoittaa tanssilla muitakin elämänvalintoja.

Tunteet valokeilassa

Argentiinalaisen tangon sensuelli ja vähän surumielinen melodia kimmahtelee harjoitussalin lasiseinistä ja peileistä. Vakiotansseihin liittyy tietty kurinalaisuus ja konservatiivisuus, mutta tangossa riittää aineksia kaikenlaiseen koristeluun: äkkinäisiä käännöksiä, staccatomaista askellusta... Niiden hallitsemiseen vaaditaan kuitenkin ”vain” tekniikkaa. Tulkinta nousee sisältä.

Hanurinsukuinen bandoneon soi kuin noiduttu. Heljä taivuttaa päänsä Joukon olkaa vasten joutsenen lailla. Muutaman sekunnin ajan he seisovat paikallaan kuin veistos, seuraavassa hetkessä pari on yhtä loimuavaa liikettä parketin toisella laidalla.

Jouko dominoi, Heljä koristelee ja sulautuu. Aika hyvin naiselta, joka ei ole luonnostaan ”yhtään halailija”.

Joukon tärkein moottori on kilpailuvietti.

– Hän haluaa kuollakin parketille, naurahtaa vaimo.

Jouko on aina tiennyt, miten yleisö hurmataan. Hän oikein nauttii valokeilan pohotuksesta, kilpakumppanien päänahkojen jahtaamisesta ja psykologisesta sodankäynnistä.

– Kisapaikalla minut valtaa aina lammaskoiran olo – muut kilpailijat ovat niitä lampaita...

Heljä on ujompaa rotua. Mieluummin harjoittelee ja hioo kuin kilpailee. Siinäkin mielessä Leppälät ovat toisilleen täydellinen pari.

Lievää painostusta tanssiin

Alku ei ollut erityisen lupaava. Naistentanssit Pälkäneen Nuijantalolla, jonne Jouko oli hankkiutunut vähäisistä tanssitaidoista huolimatta. Heljä osasi enemmän, ja pokkasi miehelle, jonka ”naama miellytti”.

– Jokke heti panikoi, ettei osaa valssia. Mutta koko hänen kehonsa viesti halua parketille, muistelee Heljä.

Tuolloin tanssista ei tullut mitään, mutta Heljä päätti olla kannustava, ettei mukavalle miehelle jää traumoja. Ei jäänyt. Ja mies palasi viikon päästä etsimään sitä mukavaa naista.

Vähän myöhemmin, lievällä naisellisella painostuksella, Jouko lähti Heljän perässä tanssikouluun.

Häävalssiksi valittu Suvivalssi sujui jo näytöstyyliin.

– Nyt mää ehdottaisin häävalssiksi Mettäkukkia, huomauttaa Jouko, Tampereen murteella keikaroiden.

Metsäkukkien tahtiin Jouko tykkää juuri nyt myös harjoitella. Musiikki on hänelle muutenkin suurempi tunnejuttu kuin vaimolle.

"Ilman tanssiin hurahtamista olisimme todennäköisesti lähteneet eri teille. Niin erilaisia tavatessamme olimme."

Heljä opiskeli yliopistossa kieliä ja kirjallisuutta. Jouko työskenteli autonasentajana.

Nyt yhdessä on pyörähdelty liki neljäkymmentä vuotta, ja parisuhteen liimaa on vahvistanut moni muukin asia kuin yhteinen menestys.

Perintörahoille kyytiä parketille

Kropan lisäksi tanssiharrastus on muokannut arvoja ja asenteita. Vaatinut kurinalaisuutta ja sitkeyttä. Pahimmillaan karsinut ystävyyssuhteita.

– Italiantunnitkin ovat jääneet. Ja niin vähän ehdin lukea, että hävettää, huokaisee Heljä.

Tanssi sanelee myös taloudellisia ratkaisuja – nielaisee koko toisen puolison palkan. Mutta kummankin mielestä näin rahat käytetään parhaalla mahdollisella tavalla. Aikanaan tanssin alttarille tuli uhrattua myös perintörahoja.

– Silloin teimme kaikkea mistä olimme unelmoineet: kävimme Italiassa tanssileireillä, kisasimme Uudessa-Seelannissa, hankimme hienoja pukuja... Enää ei tarvitse sellaisen perään haikailla.

Kisamatkat ovat vieneet Leppälöitä ympäri maailmaa, mutta mitään turistimatkoja ne reissut eivät ole olleet. Lähinnä on nähty tanssisali ja hotelli – ja kiirehditty heti kisan jälkeen kiireesti kotiin. Ja oltu kiitollisia molempien mummoille ja työkavereille, joiden joustavuus on mahdollistanut toistakymmentä vuosittaista kisamatkaa.

– No, Madridissa halusin sentään viivähtää sen verran, että ehdimme Pradon taidemuseoon, kertoo Heljä.

Hakattu olo illan tunteina

Kilpauran alussa ei ollut hurraamista.

– Vasta sitten kun etenimme vapaisiin kuvioihin ja pyörähdyksiin, Jokke heräsi.

– Vieläkin joku erityisen hyvin mennyt käännös voi tuoda iloa ja säilyä mielessä pitkään, lisää Jokke.

Joskus huonosti sujunut kisa on paras kisa, pakottaa puremaan hammasta, antaa uutta puhtia harjoitteluun.

Monesti kisapäivät venyvät kellon ympäri, energiapatukoiden voimalla. Ja illalla on kohtalaisen hakattu olo, vaikka olisi voittanutkin.

- Kaikkein raskainta on vireen säilyttäminen, oman vuoron odottaminen, tohvelit jalassa meditoiden.

Suomessa Leppälät tanssivat samassa sarjassa jopa 30 vuotta nuorempien kanssa, ulkomailla yleensä omassa ikäsarjassa.

Ensimmäisen MM-tittelin Leppälät saavuttivat Belgiassa vuonna 2011. Se oli heidän ensimmäinen seniori 3-luokan kilpailunsa, joten he pääsivät mustina hevosina yllättämään kanssakilpailijansa. Uuteen ikäsarjaan nousua oli vielä edeltänyt liki viiden vuoden kilpailutauko.

– Ajattelimme lopettaa kokonaan, niin kyllästytti se jatkuva kilpailukunnossa pysytteleminen, muistelee Heljä.

Väittelyä sulka-askeleesta

Mutta vapauskaan ei pitkän päälle maistunut, ja kun Leppälät palasivat kehiin 2009, uusi valmentaja, itsekin tanssijana paljon saavuttanut Sami Vainionpää päivitti ensi töikseen heidän ”vanhanaikaisen” tekniikkansa. Kaikki se innosti parin ennennäkemättömään menoon.

Riidan aiheita on entistä vähemmän.

– Jostakin sulka-askeleesta (kolme askelta eteen) saatamme kyllä väitellä kiihkeästi.

Vaikka tanssija ei näe parinsa kroppaa, hän tuntee jokaisen tämän tekemän liikkeen.

– Eniten tulee sanomista lentokentillä, kun tuo mennä viilettää aina niin vauhdilla, pelkää myöhästyvänsä, vaikka koskaan ei olla kisoista myöhästytty, naurahtaa Heljä.

Useimmiten Leppälät reissaavat pelkän käsipakaasin kanssa. Huikeahelmaiset luomukset mahtuvat yllättävän pieneen tilaan.

Menestyksen resepti ei ole salaisuus:

– Ahkeruus, luontainen lavakarisma, uusin tietotaito ja se kaikkein tärkein – uskallus muuttua, kiteyttää valmentaja Vainionpää.