Yhä useampi viisikymppinen mies vaihtaa baarit joogasaleihin. Suunnanmuutoksestaan kertoo nyt Timo Kiiskinen. Laulaja-lauluntekijä löysi erokriisissä tiensä joogasalille. Sinne hän suuntaa yhä edelleen säilyttääkseen malttinsa ja hioakseen särmiään.

Helsingin keskustan astanga­joogasalin aulan seinällä lukee:

I stress therefore I yoga.

Sisällä salissa on lämmin. Matoilla 10 ihmistä muuntuu koiriksi, kotkiksi ja kierteisiksi triangeleiksi. Syvät hengitykset tuhisevat ja rohisevat rauhoittavasti. Taustamusiikkia ei ole.

Useimmat joogaajista ovat käsittämättömän notkeita, jänteviä ja lihaksikkaita. Osa vääntäytyy asentoihin, joiden terveellisyydestä en menisi takuuseen.

Laulaja-lauluntekijä Timo Kiiskinen toistaa omaa liikesarjaansa keskittyneesti ja sivuilleen vilkuilematta. Hän sentään näyttää viisikymppiseltä suomalaiselta mieheltä.

Timon työpäivät alkavat usein niin kuin tänäkin aamuna. Hän saattelee vaimonsa Nina Kiiskisen kanssa saamansa iltatähden Onnin matkaan. Sitten hän joogaa puolitoista tuntia ja siirtyy työhuoneelleen tekemään lauluja.  

  • Miksi musamies joogaa?

Ystäväni ja antangajoogaopettaja Petri Räisänen antoi minulle kymmenisen vuotta sitten lahjakortin joogakurssille.

Se osui oikeaan aikaan. Urheilin 16-vuotiaaksi, kunnes musiikki lopetti kaiken kuntoilemiseni 25 vuodeksi.

Kävin noihin aikoihin läpi avioeroani ja sain joogasta rytmin päiviini. Aloin joogata joka aamu kuutena päivänä viikossa. Jooga auttoi minua pysymään rauhallisena, vaikken tiennyt yhtään, mitä elämässä seuraavaksi tapahtuisi.

Pari vuotta jatkuneen avioeroprosessin myötä jooga jäi osaksi elämääni.

  • Miksi juuri astangajooga?

Astanga on pahimmillaan aika suorituskeskeistä pullistelua. Kun oli kuukauden Intiassa joogaopissa, paikka oli täynnä superurheilullisia jenkkibodaajia. Tällainen lievästi ylipainoinen suomalainen mies ei kuulunut joukkoon. Onneksi minulla on luonnostaan aika meditatiivinen asenne. Minua ei kiinnosta, kuka siinä vieressä on.

"Tällainen lievästi ylipainoinen suomalainen mies ei kuulunut joukkoon."

Oleellista on se, että joku on miettinyt ja hyväksi havainnut tietyt liikesarjat. Ehjä kokonaisuus on parempi kuin liike sieltä, toinen täältä.

Joogalla voi saavuttaa yhteyttä kehon ja mielen välille. En tosin epäile sitäkään, etteikö joku voisi tavoittaa saman asian puntteja nostamalla tai juoksemalla.

  • Miksi musamiehet tapaa nykyään varmemmin joogasalilta kuin baarista?

Ehkä me vaan ollaan vanhenemassa.

Ajattelen kyllä edelleen, että se on ihan kunniakasta, kun taiteilija elää epäterveellisesti ja katsoo elämää vähän ojan puolelta.

Itselleni jooga laittaa suitset siinä, miten huonosti kohtelen ke­hoani. Minulla on taipumusta käyttää alkoholia, polttaa savukkeita, syödä epäterveellisesti ja menettää malttini. Olen juntti niin kuin ennenkin, mutta jooga pyöristää negatiivisia kulmiani.

En pyri täydellisyyteen. Helposti sitä ajatellaan mustavalkoisesti, että jos joogaa, kaikki pitää ratkaista joogalla. Ei tarvitse. Joskus umpikujasta pääsee myös lähtemällä baariin.

"Olen juntti niin kuin ennenkin, mutta jooga pyöristää negatiivisia kulmiani."

  • Auttaako jooga musiikin tekemisessä?

Kun salilta lähtee työhuoneelle tyhjin mielin, se on hyvä lähtökohta.

Meditatiivinen taipumukseni näkyy myös musiikissani. Minulla on tarve tuoda jonkinlaista hengen näkökulmaa käytännön asioihin laulujen muodossa. Tyylilliset seikat ovat minulle aika yhdentekeviä.

Välillä sekä joogassa että musiikin esittämisessä fyysinen tapahtuminen kadottaa merkityksensä. En enää muista koko biisiä, mutta sieltä se vaan tulee. Enkä muista yleisöäkään, mutta samalla tunnen sen vahvasti. Ne ovat hienoja hetkiä.

Ja sitten ovat myös ne huonot hetket, kun kaikki sattuu ja tuntuu raskaalta. Jokainen asana tai biisi täytyy taistella läpi tietäen, että tätä se on koko sessio alusta loppuun – pelkkää suorittamista.

  • Vieläkö viisikymppinen kehtaa joogata?

Ikä on tuonut joogaan syvyyttä. Vaikein läksy ihmiselämässä lapsuuden jälkeen on läsnäolo. Ei vaan ehdi, uskalla, jaksa, osaa. Joogassakin sitä helposti väsää ja vääntää, tekee ja hakee.

Viisikymppisenä voi jo ajatella, että mä teen nyt tämän joogaharjoituksen rauhassa ja sen jälkeen jotain ihan muuta.

Kuka on Timo Kiiskinen?

4 nopeaa

  1. Syntynyt 1963
  2. Haukivuorella, asuu Helsingissä.
  3. Ammatti: Lauluntekijä. Musiikkia ovat levyttäneet kansansuosikit Katri-Helenasta Kari Tapioon ja Samuli Edelmannista Pepe Willbergiin.
  4. Perhe: Vaimo Nina ja uusperhe, johon kuuluu kuusi lasta.

Joulupukkitoiminta on ollut jo 1950-luvulta lähtien keino ansaita rahaa partiolippukunta Haagan Eräveikoille. Lauri, 31, Tarmo, 20, sekä Ilmari, 17, kertovat, miten aatto sujuu pukilta. 

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Partiolippukunta Haagan Eräveikkojen kellaritilat kaikuvat kolmen joulupukin harjoitellessa perinteisiä vuorosanoja. Aattoiltana samasta kellarista ampaisee liikkeelle kymmenkunta punapukuista ukkoa valkoiset parrat viipottaen. Eräveikot on järjestänyt joulupukkitoimintaa 1950-luvun lopulta lähtien. Se on yhdistykselle yhä tärkein keino hankkia varoja.

Harjoitusvuorossa olleet pukit riisuvat nuttunsa ja muhkeat partansa. Se käy nopeasti, sillä kulmakarvojen liima ei ole vielä ehtinyt kovettua ja sen saa huuhdeltua vedellä pois.

Pukujen alta paljastuu kolme nuorta miestä: Lauri Jahkola, 31, Tarmo Asikainen, 20, ja Ilmari Pyykkö, 17. Lauri on porukan nestori viidellä joulupukkivuodellaan. Tarmo on tehnyt keikkoja kolmena jouluna, Ilmarikin kahtena.

Tonttu ratissa

Jouluaatto työllistää partiolaisia sankoin joukoin. Jokaisella pukilla on työpari, joka toimii kuskina ja sparraajana. Näin pukki voi keskittyä tehtäväänsä, eikä hänen tarvitse hermoilla ajamisen kanssa. Eikä autoilu huopikkaat jalassa ja silmälasit huurussa välttämättä onnistuisikaan.

– Ennen uuteen kotiin menoa kuski kertaa pukin kanssa lasten nimet ja iät. Usein vanhemmat ovat esittäneet toiveita asioista, joista pukki voisi lapsia kiittää tai muistuttaa, Ilmari kertoo.

Aattoillan valmistelu käynnistyy pari kuukautta ennen joulua, jolloin toimistolla aletaan ottaa vastaan varauksia. Ensimmäiset soittajat voivat saada parhaat ajankohdat. Lopullinen aikataulu selviää vasta aivan aaton lähellä.

"Yksi partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee pukeille ajoreitit."

Aaton aikataulu on tiukka. Suunnittelussa on otettava huomioon myös siirtymiset kodista toiseen. Kullekin pukille yritetään luoda reitti, jossa vierailupaikat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Kyläpaikkoja pukeilla on keskimäärin 15.

– Aiemmin aikataulujen miettimiseen meni monta iltaa. Lopulta puuhaan kyllästynyt partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti parhaat mahdolliset reitit, Tarmo kertoo.

Joulupukin kannalta ei ole yhdentekevää, mihin aikaan oveen kolkuttaa.

– Valoisaan aikaan on ihan erilainen tunnelma kuin pimeän laskeuduttua. Loppuillasta lapset ovat väsyneitä, mistä voi seurata kiukkua, Ilmari selittää.

Illan viimeisen keikan jälkeen pukki kuskeineen palaa partiokololle luovuttamaan pukin asun, tilittämään rahat ja syömään iltapalaa.

Lippukunnan joulupukkitoiminnan saldo on komea: kymmenen pukkia ansaitsee yhteensä yli 10 000 euroa. Varat käytetään esimerkiksi leiritoimintaan.

Ilta yhtä huippua

Joulupukiksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista oman perheen jouluaatosta. Pukkikolmikko myöntää, että kotiväelle muutos voi olla iso asia.

Poissaolon hyväksymistä on helpottanut se, että pukkitoiminta kuuluu lippukunnan perinteisiin. Muutaman aaton työskentely on nuorille miehille lähes velvollisuus. Laurin pukkikeikat loppuivat oman lapsen syntyessä.

Vaikka aattoilta voi venyä pitkäksi, se ei tunnu raskaalta.

– Joulupukin tulo on monessa perheessä aaton huippuhetki. Saan elää sen huipennuksen monta kertaa illan aikana. Kyllä se vaikuttaa omaan tunnelmaan. Illan jälkeen on ylevöitynyt olo, toteaa Lauri.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Aiotko joulupukiksi? Muista nämä!

1. Aikatauluta

Suunnittelu on kaiken perusta. Pukin kyläpaikkojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta aikaa ei kulu turhaan edestakaisin ajamiseen. Reitti kannattaa ajaa läpi aatonaattona, ettei aattona tule vastaan yllättävää umpikujaa tai muuta hidastetta. Suunnistamisessa auttaa navigaattori. Sellaisen saa alle sadalla eurolla. Useimmille älypuhelimille on ilmaisia karttaohjelmia.

2. Panosta asuun

Parta ja nuttu kannattaa valita huolella. Lapset ovat tarkkasilmäisiä, eivätkä heikkolaatuisen parran kuminauhakiinnitykset jää huomaamatta. Myös aluspaidan ja housujen on oltava kuin pukin vaatekaapista. Hyvä pukin puku maksaa alle sata euroa.

Silmälasit on syytä käsitellä huurtumista estävällä aineella. Muuten rillit ovat sumeina jokaisessa kyläpaikassa.

3. Valmistaudu kunnolla

Muistilaput voivat pelastaa aattoillan. Jokaisen kyläpaikan tiedot kannattaa kirjata omalle pahvilapulleen, jolloin lasten nimet ja iät sekä vanhempien esittämät toiveet löytyvät näin helposti. Yhteyshenkilön puhelinnumero on syytä kirjoittaa ylös kaiken varalta. Sido laput narulla yhteen vierailujärjestyksessä.

Autoon on hyvä varata helposti syötävää evästä. Ei kuitenkaan suklaata, sillä se sotkee parran.

4. Sovi säännöt asiakkaan kanssa

Asiakkaiden toiveet vaihtelevat. Niitä kaikkia ei voi toteuttaa, ja se kannattaa kertoa etukäteen. Pukki ei esimerkiksi syö perheen kanssa tai jaa kaikkia lahjoja. Myös vierailun kesto on syytä selvittää. Kymmenen minuuttia on riittävä aika. Siinä ehtii laulaa, kertoa Korvatunturin kuulumiset ja kysellä lapsilta monenlaista. Ensimmäisten lahjojen jälkeen lasten mielenkiinto pukkiin lopahtaa. Silloin on hyvä lähteä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.