Ohjaaja, teatterineuvos Kalle Holmberg, 76, oli vaimonsa omaishoitaja puolentoista vuoden ajan. Nyt hän seuraa omaa loppunäytelmäänsä.

Viime syyskuun 29. päivä kello viiden ruuhkan aikaan teatterineuvos, ohjaaja Kalle Holmberg, 76, käveli Finlandia-talolta kohti Etu-Töölön kotiaan.

Hän ei ollut jaksaa perille asti, vaan pysähtyi Manalan puistoon puoleksi tunniksi, keräämään voimia.

Hän oli juuri puhunut sadoille kuulijoille edesmenneen vaimonsa omaishoitamisesta. Hän oli hoitanut Ritva Holmbergia puolitoista vuotta, vuodesta 2013, jolloin tämä sairastui keuhkosyöpään.

Kuolemantuomion yö

Ritva Holmbergin ensimmäinen oire alkuvuonna 2013 oli huonovointisuus. Hän hakeutui lääkäriin. Testit osoittivat, että tulehdusarvot olivat koholla. Niitä ei saatu heti laskemaan. Käynnistyi lääkärikierre, saatiin diagnooseja, haettiin lääkkeitä.

Holmberg tajusi pian, että kyse oli vakavammasta.

Ritva soitti syöpäklinikan eteisestä.

Kun ensimmäisestä lääkärikäynnistä oli kulunut kolme viikkoa, Holmberg istui yhdeksän aikaan illalla palaverissa. Hän näki, että puhelimeen oli tullut soitto, Ritva oli soittanut. Sitten puhelimeen saapui tekstiviesti tyttäreltä Anninalta: Mikset vastaa?

Puoli kymmeneltä Ritva sai miehensä kiinni. Hän soitti syöpäklinikan eteisestä ja kertoi, että hänelle etsitään juuri huonetta. Diagnoosiksi oli varmistunut keuhkosyöpä.

Ritva kertoi asian rauhallisesti, itku tuli vasta seuraavana päivänä.

– Sinä kuolemantuomion yönä minä en levännyt lainkaan, Kalle Holmberg sanoo.

Yhteinen elämä

Holmbergin Etu-Töölön kodissa on vain kauniita, vanhoja tavaroita. Kaikkialla on siistiä, kauniin siistiä. Eteisen ja olohuoneen valaisevat jalka- ja pöytälamput. Tunnelma on hämärän kotoisa.

Holmberg istuutuu nojatuoliin. Sovitaan, että sinutellaan, vaikka Holmberg ei vieläkään ole tottunut siihen, että kaupoissa huikataan ”no mitäs sulle”.

Muistellaan, kuinka Ritva ja Kalle päätyivät yksiin voimakkaasta intohimosta jo parikymppisinä, ja kuinka tytär Annina syntyi vuoden yhteiselon jälkeen.

– Anni on ollut mukana aina, Holmberg sanoo.

Perhe eli yhdessä vuodet, joiden aikana pariskunta ohjasi ja kirjoitti hengästyttävän määrän näytelmiä ja käsikirjoituksia ja ravisutti suomalaista teatterimaailmaa radikaalisuudellaan ja suoruudellaan.

Kalle Holmberg teki töitä aina maanisella otteella, mutta viime vuosina alakuloisuus on dominoinut.

– Jos sinä et istuisi siinä, voisin hyvinkin istua tässä ja vain katsella ikkunasta ulos, Holmberg sanoo.

– Ritvalle se olisi ollut mahdotonta.

Lääkäritkin pelkäävät

Kun syöpädiagnoosi tuli, Ritva lopetti tupakoimisen. Hän oli polttanut 15-vuotiaasta. Hän ryhtyi tutkimaan luonnonlääketiedettä ja selvitti keuhkosyövästä kaiken. Hän halusi jatkaa elämäänsä.

Lääkärit vaihtuivat moneen kertaan, heitä oli yli kymmenen, eikä juuri kukaan heistä ottanut potilasta vastaan tavalla, jolla Ritva ja Kalle Holmberg olisivat toivoneet.

– Seurustelivat näyttöpäätteen kanssa sen sijaan, että olisivat kohdanneet meidät, Holmberg sanoo.

Hän tuntee silti empatiaa lääkäreitä kohtaan. Hän uskoo, että nämä joutuvat ottamaan tilanteessa roolin.

– He pelkäävät ihmistä itsessään, Holmberg arvelee.

Hyvästit kodille

Vuoden 2013 syksyllä Ritva ja Kalle ehtivät lähteä vielä ”häämatkalle” Berliiniin, missä olivat molemmille rakkaat teatterimuistot 1960-luvulta.

Joulua kohti Ritvan vointi huononi. Vuoden 2014 alussa hän joutui Meilahden sairaalaan. Ja sieltä kotiin, takaisin sairaalaan, kotiin.

Kalle Holmberg alkoi väsyä. Niin väsyi Anninakin. Mutta molempien oli jaksettava. Ritva ei halunnut olla yksin.

Ritva viipyi jokaisessa huoneessa hetken ja itki.

Toukokuussa 2014 Ritva pääsi toisella yrittämällä Terhokotiin saattohoitoon. Ritva ja Kalle saivat tutustua kahteen hyvään lääkäriin, joille ei ollut vaikeaa kohdata sairastumista ja kuoleman odottamista. He ystävystyivät.

Touko–kesäkuun vaihteessa Ritva halusi vielä viimeisen kerran kotiin, hyvästelemään sen.

Kaksi ortodoksipappia piti rukouspalvelun, ja sen jälkeen Ritva halusi hyvästellä jokaisen huoneen erikseen. Hän viipyi jokaisessa huoneessa hetken ja itki.

”Seuraavaan”, hän pyysi.

Juhlat saattokodissa

Sitten tulivat viimeiset juhlat.

Terhokodin alakerrassa oli juuri sopiva huone, johon mahtui 30 ihmistä. Siellä järjestettiin Ritvan 70-vuotisjuhlat kodin hyvästelyä seuraavana päivänä. Näyttelijä Esko Salmisesta lähtien ystävät tulivat paikalle ja esittivät ohjelmia.

Holmberg seurasi vaimoaan. Tämä jaksoi kaksi tuntia ja nukkui juhlien jälkeen kolme vuorokautta.

Kalle Holmbergin 75-vuotisjuhlat vietettiin Terhokodissa perheen kesken.

Tässä vaiheessa näkyi jo, kuinka lääkitys oli muuttanut Ritvaa. Aviomies katsoi vierestä, mitä kemiallinen muutos aivoissa teki ihmiselle.

”Kalle on kamala. On pitänyt heittää se ulos, kun ei anna käyttää tietokonetta”, Ritva sanoi hoitajille.

En toivonut ihmeitä

Ritvalla säilyi halu huolehtia lähimmäisistään viimeiseen asti. Vielä saattokotiaikanakin hän etsi tietoa ja mietti, olisiko olemassa vielä jokin hoitokeino, jolla hänet voitaisiin pelastaa.

Ritva ei suostunut puhumaan kuolemasta.

Kuolemasta hän ei suostunut miehensä kanssa jatkuvasti puhumaan. Kun tämä yritti, Ritva sanoi: ”Kalle, vaihda jo levyä.”

Mutta Holmberg ajatteli kuolemaa.

Hän oli tiennyt alusta asti, että jos vaimon diagnoosi oli niin raju ja sairauden eteneminen niin selkeää, oli selvää, että se veisi kuolemaan.

– En halveksinut ihmeparantumisia, mutta en toivonut ihmeitäkään, hän sanoo.

Ole valmis

Heinäkuussa 2014 alkoivat hurjat helteet.

Holmberg ja Annina vuorottelivat Ritvan luona. Välipäivinä Holmberg palasi kotiin, virikkeettömään tilaan lepäämään.

Holmberg huomasi, että tytär alkoi väsyä. Hän kehotti tätä lähtemään maalle Ruovedelle pariksi päiväksi lepäämään, ja Annina lähti.

Seuraavana päivänä yöhoitaja Petri soitti kymmeneltä illalla ja kertoi, että Ritvan vointi huononee.

– Ole valmiina, hän sanoi.

Kahdelta yöllä Petri soitti ja sanoi, että nyt kannattaisi lähteä. Holmberg hyppäsi taksiin. Ritva ei tullut tajuihinsa.

Jännitettiin, ehtiikö tytär.

Aamulla yhdeksän maissa lääkäri sanoi, että alkoi olla minuuteista kiinni. Holmberg soitti tyttärelle ja kehotti lähtemään heti. Jännitettiin, ehtiikö tytär.

Ritva hengitti vielä, kun Annina perheineen saapui. Kello 14.55 hengitys pysähtyi.

Holmberg tunsi suunnatonta väsymystä. Voipumista, mutta ei ahdistusta.

Tämä on sitten tältä osin ohi.

Lue myös: Sain isästä iltatähden.

Kun perhe vainajan kuntoon laittamisen jälkeen sai palata paikalle, Ritva näytti perheensä silmissä kuin nukkuvalta prinsessalta.

Saattosoutu

Metropoliitta Ambrosius siunasi Ritvan Pyhän kolminaisuuden kirkossa, ja hänet vietiin seuraavana päivänä Valamoon.

Holmberg lähti kesäpaikalleen Ruovedelle ja nousi puuveneeseen. Hän souti saattosoudun, neljätoista kilometriä. Samaa reittiä oli soudettu Ritvan kanssa .

Se jäi veneen viimeiseksi souduksi.

Lue koko artikkeli ET-lehden numerosta 20/2015.

5 x Kalle Holmberg

  1. Syntynyt 21.6.1939 Mikkelissä.
  2. AsuuHelsingissä.
  3. Perhe tytär Annina ja tämän perhe. Vaimo Ritva Holmberg kuoli 2014.
  4. Eläkkeellä ohjaajan ja käsikirjoittajan työstä.
  5. Harrastukset teatteri, lukeminen, käveleminen.

Pukusuunnittelija Marjatta Nissinen uurasti varusteet uuden Tuntematon sotilas -elokuvan 150 näyttelijälle ja tuhansille avustajille. Se tarkoitti kierrosta puvustamoissa ympäri Suomen. Isona apuna olivat myös keräilijöiden aarteet. 

Vantaan Varistossa sijaitseva halli on täynnä vaaterekkejä, rullakoita ja laatikoita. Sotilaalliseen järjestykseen asetetuissa tangoissa roikkuu armeijan harmaita: mantteleita, sarkatakkeja, lumipukuja, housuja. Metallihäkeissä on saappaita ja kypäriä.

Halli ei ole puolustusvoimien varusvarasto, vaan Aku Louhimiehen Tuntematonta sotilasta puvustavan Marjatta Nissisen puolentoista vuoden työ. Se alkoi kesällä 2015, kun hän sai käsikirjoituksen lukeakseen.

Nissinen laati alustavan budjetin: paljonko tarvitaan väkeä ja aikaa, mitä maksaa. Hän kokosi 15 ammattilaisen ryhmän, johon kuuluivat puvustopäällikkö, puvustajia, assistentteja ja harjoittelijoita.

Nissinen on kokenut sotafilmien tekijä. Eri melskeissä käytetyt vermeet olivat hänelle entuudestaan tuttuja elokuvista Raja 1918, Etulinjan edessä ja Tali-Ihantala.

– Loppukesästä kiersin puvustot ja varasin kaiken mahdollisen. Syksyllä pakettiautoryhmä lähti kahden viikon kierrokselle hakemaan vormut Vantaalle.

Patinoituja asuja.
Patinoituja asuja.

Kuvauksissa käytetään aitoja 1940-luvun kenkiä.
Kuvauksissa käytetään aitoja 1940-luvun kenkiä.

Keräilijöiden aarteita

Pitkän pöydän ääressä puvustaja-assistentti Veli Uusitupa patinoi lumipukujen nappeja ruskeasta väriliidusta sekoitetulla mönjällä.

– Sen on paras lähteä pesussa, koska vaatteet pitää palauttaa hyvässä kunnossa. Pilalle menneet tietenkin korvaamme, Uusitupa kertoo.

Yleisradion puvustoista löytyi noin kolmannes tarvittavista varusteista. Paraatikohtauksiin saatiin univormuja Kansallisteatterista ja Ruotsalaisesta teatterista. Tärkeitä lähteitä olivat myös taistelunäytöksiä ja -elämyksiä järjestävät yritykset Milform Säkylässä ja Camp Degerö Länsi-Uudellamaalla.

"Näyttelijät ovat mahtava porukka täynnä energiaa ja karaktääriä. kuin yhtenäinen eläin."

Keräilijät ovat aina kullan arvoisia. Heiltä on saatu lainaksi merkkejä, kypäriä, päähineitä ja erikoisvarusteita.

– Puukot ovat mestari Taisto Kuortin kokoelmista. Tietokirjailija, kapteeni evp. Juha E. Tetri on ollut mukana kunniamerkkiasiantuntijana, Nissinen luettelee.

Keräilijöiden aarteet voivat olla arvokkaita, joten niistä täytyy pitää hyvää huolta.

Pääroolien esittäjillä on omat nimikoidut rekkitankonsa.
Pääroolien esittäjillä on omat nimikoidut rekkitankonsa.

Nimekäs ryhmä

Nissinen tutki tarkoin Edvin Laineen ja Rauni Mollbergin Tuntematon-elokuvat.

– Kateellisena katselin Laineen näyttelijöitä, joista osa oli itse ollut rintamalla. Varusteet olivat aitoja, mahdollisesti vielä omia.

Uudessa Tuntemattomassa käytetään osin samoja vaatteita kuin Mollbergin elokuvassa yli 15 vuotta sitten. Kuvauksissa ne kuluvat. Nissinen analysoi, mitä ylipäätään oli tarjolla neljän rintamavuoden katteeksi. Seuraavaan suomalaiseen sotaelokuvaan tarvitaan jo uusia, hän arvioi.

Nissinen ei ollut aiemmin tehnyt yhteistyötä ohjaaja-tuottaja Aku Louhimiehen kanssa. Työ on kuitenkin sujunut hyvin.

– Louhimies on rauhallinen tai ainakin pysyttäytyy rauhallisena. Hän on tarkka ja tietää mitä tahtoo. Nämä ovat tärkeitä ominaisuuksia, koska kuvauksissa tulee aina yllätyksiä.

Myös nimekästä näyttelijäryhmää Nissinen kehuu: Eero Aho, Aku Hirviniemi, Jussi Vatanen, Joonas Saartamo...

– Se on mahtava porukka, täynnä energiaa ja karaktääriä. Se on kuin yhtenäinen eläin.

Saappaat poikineen

Puvuston takanurkassa kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen lankkaa pikimustia sotilassaappaita. Niitä tarvitaan satoja: suomalaisia, venäläisiä, saksalaisia. Joissakin kohtauksissa on myös siviililapikkaita.

Kainulainen hankki 1600-luvun jalkineet Mika Kaurismäen Tyttökuningas-elokuvaan. Sen pukusuunnittelusta Nissinen sai Jussin ja oli myös ehdolla kanadalaisen Screen Awards -palkinnon saajaksi. Tällä kertaa ei vielä tärpännyt.

– Screen Awards on Kanadan Oscar. Palkinto olisi ollut kauan kaivattu tunnustus suomalaiselle pukusuunnittelulle, Nissinen toteaa.

"Tämä on seisoma- , kävely- ja kyykistelytyötä."

Marjatta Nissinen seuraa, kuinka kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen huoltaa saappaita.
Marjatta Nissinen seuraa, kuinka kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen huoltaa saappaita.
Lumipukujen napit patinoidaan väriaineella, joka lähtee pesussa pois.
Lumipukujen napit patinoidaan väriaineella, joka lähtee pesussa pois.

Tuntemattoman budjetti on suomalaisessa mittakaavassa valtava, ennätykselliset seitsemän miljoonaa euroa. Kotimaisissa tuotannoissa puvustukseen lohkeaa Nissisen mukaan yleensä noin yksi prosentti. Kuusi prosenttia olisi oikeampi luku.

– Puvustus voi kohtauksesta riippuen kattaa 70 prosenttia kuvapinta-alasta, hän laskee.

Kolmessa vuorossa

Kovimmalla puvustajan työssä ovat Nissisen mukaan jalat.

– Tämä on seisoma- , kävely- ja kyykistelytyötä, vaatteiden ja varusteiden siirtelyä ja sovittamista. Jalat rasittuvat ja kroppaa särkee.

Haaste on myös hengen ylläpitäminen stressaavissa oloissa. Työtä tehdään kolmessa vuorossa, ja osa paiskii 12 tunnin päiviä.

Aamut ovat aikaisia. Kun yksi porukka on puvustanut kohtauksen ja se on kuvattu, seuraava alkaa purkaa sitä. Viimeinen ryhmä kuivaa vaatteet yöllä.

– Kesäkuvauksiin Vekaranjärvelle tavarat kuljetettiin konteissa. Oli Suomi-kontti, Venäjä-kontti, siviilikontti, kuivauskontti, huoltokontti ja näyttelijöiden pukeutumiskontti.

Konekiväärikomppanian miehet marssimassa Äänislinnan paraatissa, joka kuvattiin Suomenlinnassa viime syksynä.
Konekiväärikomppanian miehet marssimassa Äänislinnan paraatissa, joka kuvattiin Suomenlinnassa viime syksynä.

Suomenlinnan kuvauksissa oli paikalla myös siviileiksi pukeutuneita avustajia.
Suomenlinnan kuvauksissa oli paikalla myös siviileiksi pukeutuneita avustajia.

Nissinen itse ei osallistu kuvauksiin. Niiden aikana hän jatkaa puvustamista, valmistelee seuraavaa kohtausta tai tulevien päivien kuvauksia.

– Sanotaan, että kuvaaminen on tekninen suoritus. Ei siinä suunnittelijaa enää tarvita,

Nissisen oikea käsi, key wardrobe Janne Karjalainen hypistelee rekin edessä lumipukuja, joista osa on vitivalkoisia, osa patinoituja. Hän kertoo välillä sovittavansa pukuja itselleen etukäteen, jos sovitukseen on tulossa suunnilleen hänen kokoisensa näyttelijä tai avustaja.

– Minä olen mukana kuvauksissa. Key wardroben tehtävänä on seistä kameran vieressä ja vahtia, että lähi- ja laajakuvat samasta kohtauksesta pysyvät jatkumossa, klaffissa.

Mallina maailmalla

Kuopiossa 1954 syntynyt Nissinen on aina osannut piirtää. Hän on myös nuoresta pitäen ommellut omat vaatteensa. Luova ammatti ei silti tullut hänelle aikoinaan mieleen.

– Minä olin insinööri-isäni tapaan perheen matemaatikko. Sisareni ja äitini olivat taiteilijaluonteita.

Nissinen muutti 18-vuotiaana Helsinkiin ja hankki elantoa pakkaajana Anna-lehden kaavapalvelussa. Häntä käytettiin myös sovitusmallina, koska hän oli "oikean kokoinen".

Annan kuvaaja huomasi Nissisen mahdollisuudet. Yksi asia johti toiseen. Nissinen löysi itsensä Muoti + Kauneus -lehden isoista kuvauksista, joiden tuotoksista ranskalaiset agentit kiinnostuivat.

– Olin suihkussa, kun he soittivat ja kertoivat haluavansa tavata heti. Menin tukka märkänä ilman meikkejä, au naturelle. Minut pyydettiin Pariisiin siltä istumalta.

Marjatta Nissisellä on kokemusta mallintöistä.
Marjatta Nissisellä on kokemusta mallintöistä.

Nissinen sai neuvon ottaa mukaan lentolipun, jossa on avoin paluupäivä. Lisäksi oli hyvä olla käteistä sen verran, että pääsee tarvittaessa taksilla lentokentälle. Jos mallikokelas ei täyttänyt agenttien odotuksia, hänet saatettiin jättää täysin omilleen.

Nissinen ei tarvinnut taksirahaa. Hän teki vuodesta 1973 lähtien yli kymmenen vuotta mallintöitä Pariisissa ja Milanossa.

Tutuksi tulivat suuret muotitalot, kuten Kenzo ja Dior, jonka mallikoulun hän kävi. Hänen kuviaan ilmestyi muun muassa La Mode Internationalissa ja Ranskan Voguessa.

Savour the light, please, nautiskele valosta, Nissinen tyylittelee alan termein, kun kuvaaja pyytää häntä poseeraamaan.

Lantio työntyy eteen, kädet nousevat tyylikkääseen asentoon ja katse on terävä kohti kameraa.

Kohtalona elokuva

Elokuva-alalle Nissinen kertoo päätyneensä lähes vahingossa. Kerran hän vain oli tokaissut haluavansa isona pukusuunnittelijaksi.

Taustalla olivat puvustajan ja lavastajan puuhat Raahen nuorisoteatterissa. Hän oli myös aina kerännyt kuvia eri aikakausien vaatetusta silmällä pitäen. Pariisin-vuosina hän oli istunut paljon elokuvissa oppiakseen kieltä.

Ratkaiseva askel oli, kun hänet houkuteltiin kuvaussihteeriksi ja puvustoharjoittelijaksi Edvin Laineen elokuvaan Viimeinen savotta. Tammikuisen Taivalkosken hangessa rämmittyään hän tajusi olevansa oikealla alalla.

Nissinen pyrki Taideteolliseen korkeakouluun mutta ei päässyt, koska ei sanojensa mukaan osannut alan termejä. Hän lähti uudestaan Italiaan, tällä kertaa palkattomaan työharjoitteluun.

– Pääsin yhtiöön, joka teki ensimmäistä pitkää elokuvaansa. He tarvitsivat käytännön tyypin, joka pystyttäisi puvuston ja maskeeraisi. Olin opiskellut maskeerausta Pariisissa.

Sotatapahtumat ja ylennykset aiheuttavat muutoksia univormuihin ja arvomerkkeihin.
Sotatapahtumat ja ylennykset aiheuttavat muutoksia univormuihin ja arvomerkkeihin.

Nissinen teki sekalaisia teatterihommia Napolissa ja Roomassa. Kun hän jälleen palasi Suomeen, häntä pyydettiin mukaan Timo Linnasalon Aurinkotuuli-elokuvaan.

– Hämmästyin, koska ei Italiassa ollut alle 40-vuotiaita pukusuunnittelijoita. Nuoremmat olivat kokeneempien assistentteina.

Nissinen pyrki uudestaan Taideteolliseen – ja pääsi. Valmistuessaan 1986 hän sai stipendin parhaasta lopputyöstä.

Kaikkien sota

Hallin takaosassa roikkuu tangoissaan yllättävän paljon siviilivaatteita. Uudessa Tuntemattomassa näytetään aiempia filmatisointeja enemmän kotirintamaa.

– Tässä on Kariluodon vaimon Sirkan vaatteita. On aamu- ja yöpaitoja sekä mekkoja, Nissinen esittelee naisellisia asusteita.

Elokuvassa esiintyy myös Antero Rokan jälkikasvu. Nissinen nostaa laatikosta aitoja 40-luvun jalkineita.

Lapset varttuvat sotavuosina 1941-1945. Esimerkiksi Terttuja on elokuvassa kolme, Tenhoja ja pikku Toivoja kaksi. Isompien vaatteet kiersivät pienemmille, niin kuin suomalaisissa perheissä aikoinaan.

– Sota oli kaikkien sota. Oli kotirintama ja rintamalla suomalaisten miesten rinnalla juutalaisia, tummaihoisia sekä kymmeniätuhansia lottia eri tehtävissä, Nissinen luettelee.

Puvustamon ilmoitustaululla ovat tallessa ohjeet, koepalat ja kokardit.
Puvustamon ilmoitustaululla ovat tallessa ohjeet, koepalat ja kokardit.

Jännitys tiivistyy

Kun kuvaukset ovat ohi ja porukan työ päättyy, puvusto tyhjennetään ja pidetään juhlat.

– Minulle on soitettu ja kysytty, milloin puramme puvuston. Kesällä Tuntematon on useissa kesäteattereissa, joten kamoille riittää kysyntää, Nissinen naurahtaa.

Elokuva saa ensi-iltansa 27. lokakuuta. Sitä ennen Nissinen ja muut tekijät saavat nähdä raakaleikatun version, josta voidaan vielä eliminoida virheet.

– Odotan vain henkeä pidättäen, että upea materiaali leikataan kokoon suurella viisaudella, Nissinen huokaisee.

Tulevista projekteista hän ei voi puhua, koska nimet eivät vielä ole papereissa. Kyse on elokuvasta, kahdestakin. Molemmat sijoittuvat 1900-luvun alkuun.

Pitkästä kokemuksesta on Nissisen mukaan hyötyä siinä, että on oppinut pakkaamaan autoon kaiken kuvauksissa tarvittavan. Silloin kiireisen logistiikan keskellä aikaa jää myös luovalle ajattelulle.

– Silti jokainen elokuva on aina ensimmäinen, hän sanoo.

Marjatta Nissinen ja malliompelija Matias Hirvonen syventyvät karvalakkien saloihin.
Marjatta Nissinen ja malliompelija Matias Hirvonen syventyvät karvalakkien saloihin.


Puvustajan työmaa

  • 80 kuvauspäivää
  • 45 pääroolia
  • 150 puheroolia
  • 3500 avustajaa
  • 14000 avustajapäivää
  • 90-120 puettavaa
  • per kuvauspäivä
  • 10000 kyykistystä
  • pukemiseen
  • 1300 asustekertaa
  • 300 paria saappaita
  • 100 paria siviilikenkiä
  • 150 kypärää
  • 200 metriä rekkejä
  • 15 rullakkoa
  • 6 merikonttia

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2017.

Tuntematon 3 x filmille

Väinö Linnan romaani ilmestyi 1954 ja Edvin Laineen ohjaus elokuvasta 1955. Roolitöistä jäivät mieleen Reino Tolvasen Rokka, Heikki Savolaisen Hietanen ja Kosti Klemelän Koskela.

Rauni Mollberg tarttui romaaniin 1985. Päärooleissa olivat uuden sukupolven näyttelijät, kuten Pirkka-Pekka Petelius ja Kari Väänänen. Amatöörinäyttelijä Mika Mäkelä esitti Rahikaista.

Aku Louhimiehen Tuntemattoman ensi-ilta on 27.10. Louhimies on hyödyntänyt siinä myös kirjan esiversiota Sotaromaania (WSOY 2000).

Sulo Karjalaisella on ympärillään erikoinen hovi, kuusi karhua. Ainutlaatuinen luontosuhde sekoittuu kuitenkin suruun, ikämiehen yksinäiseen karhunpainiin. Perintöprinssi lähti ennen aikojaan. 

Pihaa päivystävän koiran haukussa on paatosta ja parkua. Niin paljon, että Sulo Karjalainen herää ja kömyää ihmeissään ikkunaan.
– Pimiässä katsoin, että joku iso mies siinä seisoo. Ei ollut mies, oli karhu. Yksinäinen hiippailija, hetken päästä jo mustan metsän nielaisema.

Näillä selkosilla, Kuusamossa, karhuhavainto ei ylitä paikallislehden uutiskynnystä. Omien karhujen luona on kuitenkin käytävä ennen kuin Sulo tohtii asettua uudelleen levolle. Tuskin omat otsot mehtäläistä näkivät mutta aivan varmasti haistoivat. Ehkä tunsivat pelkoakin. Kuten joskus aamuvarhain tai iltasella, kun niiden antaa kulkea vapaana, kaadella kantoja ja piehtaroida. Voimansa tunnossa, mutta koko ajan varuillaan.

– Nuorempana ne juoksivat edestakaisin kuin koirat, eivät laskeneet silmistään, suojelivat. Kerrankin pakottivat väistymään lähestyvän hirvitokan jaloista.

Näitä suojelijoita ovat uroskarhut, nyt jo parikymppinen Vyöti ja sen kymmenvuotias poika Juuso. Isäntäänsä ainutlaatuisella tavalla luottavia ja leimautuvia. Kultapoikia ja Suuriaherroja. Petoeläimiä, joiden inhimillisyys kiehtoo ja riipaisee.

Hellyydenkipeä Juuso kärttää isännältä lettivehnästä ja katsekontaktia.

Naaraskarhut ovat puolta pienempiä – ja itsenäisempiä. Ja ne saavat uroksilta helposti päin näköä, jos ovat liian ollakseen. Mutta silloin Sulo ärähtää: nyt lopetat justiinsa! Heikomman puolella aina muutenkin.

Sulon ja karhun ensi kohtaaminen

Talo seisoo niemellä, ison ja pienen Kerojärven välissä. Komeasti kaartuva maisema Iijoen latvoilla, naapurisavut kaukana. Vanhan, jo rispaantuneen päärakennuksen vieressä seisoo uusi, mutta laitumet ovat lapsuudesta asti tutut. Karjalaisten sukua on pyörinyt samoilla rannoilla 1600-luvusta lähtien.

Ensimmäiseen karhuunsa Sulo törmäsi kahdenksanvuotiaana. Lampaita lounaakseen raadellut kontio makoili kuusen katveessa. Sen verran vaivautui urahtamaan, että poika lensi tuulispäänä kotiin.

Linnuntietä Sulo paineli yleensä kouluunkin – metsän halki sinne oli vain nelisen kilometriä. Syyspimeillä kyllä pelotti, käsikopelolla piti yrittää pysyä oikealla reitillä. Varsinkin silloin, jos isä sai illalla päähänsä, että pojan piti lähteä naapurista tupakkaa lainaamaan. Käsky se oli, ei pyyntö... muuten melko lempeä kasvattaja. Poromies, pitkiä aikoja pois kotoa.

Äiti hoiteli yhdeksää lasta ja karjaa. Ja totta vieköön tiesi, miltä työ maistuu. Mutta ahkera oli isäkin, virallista sankariainesta. Kaukopartiomiehenä ansioituneen Väinön lukuisat mitalit ovat kamarin seinällä mustissa kehyksissä.

Vähän sivummalla on kehyksissä Sulon pari vuotta sitten saama kunniakirja Vuoden kaupunkilainen. Muuten Kuusamon päättäjät eivät ole miestä juuri paaponeet, vaikka Karjalaisten perheyritys, Suurpetokeskus, on jo pitkään ollut luontomatkailijoiden pyhiinvaelluskohde.

Monen mielestä paikan varsinainen vetonaula

on Sulo itse.

Karhun näköinen mies, jolla on suojatteihinsa epätodellisen luonnollinen suhde. Mahtiurosten peittelyä talviunille ja muita sydämeenkäyviä tempauksia on saatu taivastella amerikkalaisia tv-uutisia myöten.

Maine ei ole kuitenkaan muuttunut mammonaksi. Eikä Sulo siitä maineesta muutenkaan, väistelee uteliaita katseita lippalakkinsa alle. Vielä enemmän häntä kiusaa pikkumaisilla määräyksillä ahdistelu.

Kunnallispoliitikkonakin kunnostautunut mies ei vaivaudu räksyttämään, mutta rivien välistä kuulee, miten yrittäjän arki ja toistuvat ”tarkastuskäynnit” riepovat. Varsinkin viime aikoina, kun askel on painanut muutenkin. Syystä ja toisesta.

Talvella operoitu polvinivel on kyllä lisännyt elämänuskoa. Ensi talvena on tarkoitus korjata toinen polvi. Kunhan nyt talveen saakka päästään.

– Murroshetki menossa, mies melkein kuiskaa. Rohtuneet kädet pöydällä, ajatus etäällä. Tuo mieleen intiaanipäällikön. Mutta vaikka silmiä miten puristaa pieneksi, kyyneleet puskevat poskille.

– On Heimoa niin ikävä. Lähti varoittamatta.

Heimo, veljenpoika, kuoli reilu vuosi sitten sydäninfarktiin vain 35-vuotiaana. Hänen mukanaan meni paljon korvaamatonta. Sitäkin, mitä tulevaisuudeksi kutsutaan. Jalo-veljen ainoasta lapsesta oli jo vuosia kaavailtu Suurpetokeskuksen jatkajaa.

Suunnitelmaa B ei ole.

Olohuoneen pöydällä, pitsiliinan päällä on levällään Maaseudun tulevaisuus. Seinällä on Maijan, Heimon äidin tekemiä käsitöitä, ryijyjä ja ristipistoja, herkkiä lintusia. Räsymatot ovat viivasuorassa, kaappikellossa on tarkka askel. Katseen vangitsee kuitenkin hyllyjä reunustava palkintopokaalien hohde. Kymmeniä ja kymmeniä – mestariampuja Heimo Karjalaisen muistolaattoja.

Vaikka ei se poika muutenkaan unohdu. Karhuiltakaan.

Omaa perhettä Sulo Karjalainen ei ole koskaan tullut perustaneeksi. Ottajia olisi varmaan ollut, mutta ehkä hän ei saanut sitä, jonka olisi halunnut.

– Kohtalo on silleen vienyt.

Toisaalta, vapaudenkaipuukin on ollut väkevä. Toisen hommiin miehen mieli ei ole koskaan oikein taipunut. Heti ammattikoulun jälkeen kasvoi hinku yrittäjäksi.

– Pitovaatteet päälle ja lainaa rukoilemaan. Rukoillahan sitä tuolloin piti.

Leivän perässä on sitten menty eikä meinattu, pomona ja renkinä. Urakoitu syväporauksia ja puukuormien ajoa pitkin Pohjolaa.

Viime aikoinakin on taas tullut ajettua tuhansia kilometrejä, mutta kuorma on ollut kevyempi; Sulo hoiteli yhden siipeensä saaneen maakotkan kuntoon ja vapautti sen Oulun liepeillä, mahdollisimman kaukana poronhoitoalueista – varmuuden vuoksi.

Vaikka kyllä hänellä riittää ymmärrystä niillekin, joiden mielestä petokannat ovat paisuneet liian suuriksi. Niillekin änkyröille, jotka kokevat kotkat, ahmat ja muut metsän aateliset uhkaksi elinkeinolleen. Sulo ei vähättele eikä tuomitse, mieluummin väistää niin kuin karhukin tekee.

Kun Juuso-karhu nokkansa poltti

Rehuvarastossa lyö vastaan muheva tuoksu. Ikämies puuskuttaa kylmiön ovesta syli täynnä jäistä poronlihaa. Yksi tiukkaan pakattu järkäle painaa 40 kiloa. Sulo romauttaa kolme satsia lihamyllyn kupeeseen. Aamuksi ovat sen verran pehmenneet, että pääsee jauhamaan.

Lihamyllyn vieressä komeilee Ruotsista raahattu rehunsekoittaja. Ennen tätä masiinaa karhujen tummanpuhuva puuro – liha, kala ja ohra – piti vatkata kepillä, ja jauhaa myllyn läpi moneen kertaan. Se vasta oli hankalaa.

Silakkaa Sulo on kyydinnyt viime aikoina Kalajoelta saakka, koska kuninkaallisille ei muu kelpaa.

– Ja meijän ilveksille ei kelpaa kala ollenkaan, vaikka olen niille muistuttanut, että kissoiksi ne lasketaan.

Ahma ei juuri nyt kuulu ruokakuntaan, koska se on riijuureissulla Kiteellä. Mutta tilalle on tullut jo pari uutta kulkijaa, koirasutta, jotka kromosomitutkimus on todistanut enemmän susiksi.

Tuhansien kilojen ruokahuolto vaatii pelisilmää.

– Vuotta ennen ne lihat pittää varata. Ja ennakkoon ne pittää myös maksaa, hymähtää toimitusjohtaja ja laskee kannellisen muovirasian piirongin päälle. Siinä on päivän saalis, kahvilan ja lippukassan tuotto.

Rahat Sulo laskee illalla viimeiseksi. Tai ihan viimeiseksi hän tekee muistiinpanot päiväkirjaansa. Mainitsee ensin asialliset asiat, sitten karhujen (ja turistien) mahdolliset toilailut. Tältä päivältä ehkä sen, että aina niin avulias Juuso-karhu oli polttaa nokkansa hitsipillin hehkussa.

– Yritti maistaa liekkiä ja tallettaa tiedot kielensä yläosassa oleviin hermopäätteisiin, eräänlaiseen ”muistitikkuun”, selittää ymmärtäväinen isä.

Saattaa päiväkirjaan livahtaa jokunen sana omankin mielen liikkeistä. Iltapalan jälkeen pitää muutenkin vähän istuskella.

– Tähystivät taannoin vatsalaukkua ja ronkkivat sen verran, että ruoka tuppaa ikävästi nousemaan jos heti menen pötkölleen.

Telkkariakin tulee joskus katsottua.

– Jopa Salkkareita, jos ovat sen kanavan sattuneet valitsemaan. Ei niin suurta väliä miulle.

Karhu oppi verkkokalastuksen

Unissa sekoittuu kaikki, onnistumiset ja pettymykset. Silti unessa on turvassa niin kuin karhu talvipesässä. Sielläkin Sulo on käynyt kaveriensa luona makoilemassa. Mittaillut eläinten lämpötilaa ja pulssia. Minkä verran ovat valveilla. Sekin on grammalleen laskettu, että karhun paino putoaa talven aikana parikymmentä prosenttia.

Entä se legendaarinen ”pihkatappi”? Se kiteytyy karhun persuksiin kuona-aineista. Aineenvaihdunnan nerokkuutta kuvaa sekin, että typen, joka yleensä poistuu pissatessa, karhu kykenee talviunen aikana muuttamaan valkuaisaineiksi, jotka osaltaan ylläpitävät lihaskuntoa.

Sulo päätti kokeilla pärjäisikö Vyöti ilman talviunia.

Kehitteli kaikenlaista aktiviteettia, kalastuksesta lähtien. Opetti karhupojan jopa verkkoja jään alle vetämään. Ja väittää että karhu oppi! Jopa erottamaan isännän ja karhun kalat. Mitä nyt välillä pöllytteli menemään ja nakkeli voltteja lumessa. Ja suistui lopulta kevyen lumen peittämään avantoon, jään alle.

– Pakkasta oli parikymmentä astetta ja ehdin jo pelätä, että nyt sen menetän.

Saman vuoden jouluna Vyöti sanoi kuitenkin työsopimuksensa irti.

– Hän näytti koko kehollaan, ettei enää verkoille lähe. Laitteli heinät pesäaukon suulle ja kävi nukkua röyhöttämmää.

Tuttipullopentuja jokaikinen 

Pennut ovat tulleet Sulo Karjalaisen elämään milloin mitenkin, surkeimmillaan emänsä verisen taljan mutkassa. Tessulta metsästäjä ampui emon, Niiskulla oli paha kallovamma autokolarin jäljiltä. Kaksi ja puolikiloinen Vyöti pärähti pihaan oikein poliisikyydillä. Muut kolme karhua ovat syntyneet tarhassa.

Kaikki karhunsa Sulo on syöttänyt tuttipullolla, nukuttanut vieressä, leikittänyt niin kuin lasta. Samalla tavalla pennut huushollin sotkevatkin kuin taaperot. Rymyävät sohvalta toiselle, raastavat verhoja, itkevät perään, painivat ja juonittelevat...

– Viime aikoina on pitänyt hyväksyä sekin, että aikuistuville lapsille isä ei ole enää kaikki kaikessa, Sulo myöntää.


Isä ja poika. Sulo Karjalaisen ja Vyöti-karhun askelet sopivat hyvin yhteen.
Isä ja poika. Sulo Karjalaisen ja Vyöti-karhun askelet sopivat hyvin yhteen.

Jo korvien asennosta voi päätellä, millä mallilla on kunkin ajatukset ja milloin ei kannata kovin lähelle tuppautua.

Karhussa on niin paljon räjähtävää voimaa, että jälki on pahaa. vaikka ei olisi tarkoituskaan.

Jokainen kynsi on kuin viiden sentin veitsi.

Liki parikymmentä vuotta sitten muuan selässä roikkunut tutkimuskarhu viilsi Sulon kasvot halki. Arvet näkyvät yhä. Pitkään kirveli myös henkisesti. Petotutkija Erik S. Nyholm kun oli jo aiemmin varoittanut, että se pentu pitäisi lopettaa, on niin outo.

– Minä halusin sille vielä yhden tilaisuuden antaa.

Dosentti Nyholmin tutkimusapulaiseksi Sulo ajautui jo 1970-luvulla, kun näädästä kaavailtiin tarhaeläintä myös Karjalaisten tiluksille. Mies viihtyi riistantutkimushommissa hyvin, elämän rytmikin oli leppoisampi kuin yrittäjänä.

Noilta ajoilta Sulo kaipailee erityisesti Pykeijaan, Pohjois-Norjassa Varanginvuonon rannalla sijaitsevaan kylään, joka ihmeen kaupalla säästyi sodan tuhoilta. Kveenien jälkeläisten kanssa pärjäsi kaiken hyvän päälle suomen kielellä. Selvää saatiin siitäkin, että sikäläisille rannoille ajautuneet hylkeet olivat tulleet Huippuvuorilta saakka.

Toisella tavalla sykähdyttävä kokemus oli Nyholmin kanssa heitetty kalastusreissu Madeiralle. Niin kukkeaa paikkaa Sulo ei ole toista kertaa elämässään nähnyt. Perhosiakin hän innostui keräämään.

– Taivuttelin bambusta haavin ja harson korvasin tyllillä. Hieman olivat sikäläisen kangaskaupan naiset kummissaan.

Siinä ne nyt taas menevät peräkanaa, mies ja karhu.

Sulo haastelee hiljaisella ja matalalla äänellä.

– Että hänen ajatuksensa pysyy mukana.

Välillä vähän toruukin: miksi taas tämän kopin särit!

Vyötin vastaus on tupsutusta, suhinaa ja morsetusta: nytkö ei mäne hyvästi.

– Osaa hän laskeakin, ainakin kuuteen, Sulo kehaisee.

Mutta tuttukin karhu on viettiensä viemä.

– Erotiikka on vielä kovempi huume kuin hunaja, Sulo huokaisee.

Vauvakiintiö täyttyi

Yksi tarhassa viisi vuotta sitten syntyneistä pennuista, Nätin kaksoisveli Nörtti lähti virolaiseen eläintarhaan ja on nyt kahden lapsen onnellinen isä.

– Mutta sekin tappoi ensimmäisen pentueensa, kun olivat jättänet verkon liian harvaksi, vaikka nimenomaan siitä varoittelin.

Muihinkin tarhoihin on pentuja annettu, esimerkiksi Ähtäriin.

–Vaihdossa ei ole tullut kyllä mitään, vaikka niin alun perin sovittiin. Muutenkaan eivät meitä suvaitse...

Mutta nyt on vauvakiintiö täynnä Kuusamossakin.

– Sie se vaan höpsötät, kujertaa Sulo Juusolle, joka nuolee miehen toisen saappaan kirkkaaksi. Tutkii missä isäntä on kulkenut, kun ei ole vähään aikaan tarhaan kerinnyt.

Juuso on Suomen virallisesti suurin karhu, 500 kiloa. Seisaaltaan sen pituus on reilut 2,5 metriä. Ja palkeissa ääni, joka seisauttaa veren.

Järeän punnituspöydän karhu näyttää taas viskanneen selälleen, koska se on pelin henki. Halu testata, mitä kukakin kestää.

– Susi tarvitsee porukan. Karhu on työmies, se pärjää yksinkin, kiteyttää Sulo Karjalainen ja kampeaa vielä mönkijän rattiin.

Taivaanrannassa keimailee sateenkaaren nysä.

– Pienetkin toivonsäteet kannattaa laskea.

Kuusamon Suurpetokeskus Keronrannantie 31, Kuusamo. P. 08 861 713 www.kuusamon-suurpetokeskus.fi

Artikkeli on ilmestynyt ET-lehdessä 12/2012.

Lue Sulo Karjalaisen tuoreet kuulumiset ET-lehdestä 17/2017, joka ilmestyy 27.9.