Espoolainen Marjatta Hirvi, 57, joutui tekemään täydellisen elämänmuutoksen vaikeiden suolistovaivojen ja peräaukon syövän vuoksi, mutta liikuntaharrastustaa hän ei ole jättänyt.

"Olin parikymppinen ja opiskelemassa Amerikassa, kun ensimmäiset vatsavaivat alkoivat. Vessaan oli koko ajan kiire, mikä oli hirveän kiusallista. Aloin jännittää ja ahdistuin. Viisi, kuusi vuotta sinnittelin vaikeiden ilmavaivojen kanssa, eikä laktoosi-intoleranssidiagnoosikaan tuonut helpotusta oireisiini. Sitkästi opiskelin fysioterapeutiksi, vaikka vatsavaivani vain pahenivat.

Pian tilanne oli niin vaikea, etten enää ehtinyt vessan. Oli tavallista, että sähläsin ulko-ovellani kotiavaimien kanssa, kun kakka jo valui.

Kärsin tietämättömyydestä oikeastaan enemmän kuin itse vaivasta. Mikä minulla on? Noloa. Lopulta sain diagnoosin Kajaanin keskussairaalassa, ja minulla todettiin haavainen paksusuolen tulehdus. Oli helpottavaa saada taudille nimi ja oikeanlaista hoitoa, sillä aloin olla jo huonossa kunnossa. Ruoka ei imeytynyt ja ripuloin.

Silmätkin sairastuivat

Haavainen paksusuolen tulehdus on tauti, joka oireilee eri puolilla kehoa. Minun tapauksessani nivelet alkoivat reistailla, etenkin polvet. Podin myös toistuvia silmän värikalvon tulehduksia. Yllättävää oli, että julkisessa terveydenhuollossa vaivaan ei perehdytty. Espoon Jorvista minut käännytettiin yksityiselle. En ymmärtänyt edes valittaa mihinkään, vaan maksoin lähes 1000 markkaa jokaisesta tähystyksestä, joka minulle tehtiin – ja niitä tehtiin usein.

Kun aloin odottaa ensimmäistä lastani, vointini romahti. Kuljin viimeiset raskauskuukaudet keppien kanssa, niin kipeä olin. Raskauden viimeisinä kuukausina en ehtinyt aamulla vessaan, vaan kaikki tuli sänkyyn.

"Onneksi minulla oli ymmärtäväinen mies. Hän oli sitä mieltä, että yhdessä tästä selvitään."

Oli syksy, kun uudenlaiset, oudot oireet ilmaantuivat. Muistan, kuinka väsytti. Ruoka maistui jotenkin erilaiselta. Painoni alkoi laskea. Meni muutama kuukausi, ja rutiinitähystyksessä löytyi peräaukon syöpä.

Lääkärin mielestä syöpää olisi turha hoitaa, ellei samalla leikattaisi pois koko paksusuolta. Hyväksyin päätöksen tietysti, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut. Prosessi meni yllättävän sujuvasti. Ensin sain ohutsuoliavanteen ja sitten alkoivat sytostaattihoidot.

Päätin, että en anna syövän tai avanteen lannistaa minua. Opettelen uudet elintavat. Opettelen elämään tämän tilanteen kanssa. Sairaalassa tapasin avannepotilaita, joista osa valitti kaikesta maan ja taivaan välillä, mutta osa hoiti toipilaanakin kuntoaan ja käveli päivittäin sairaalan portaita ylös ja alas. Liityin aktiiviseen porukkaan ja viis veisasin kauhutarinoista.

Kuntoutin itseäni huolella ja pidin tarkasti huolta saamistani ohjeista – voinhan itsekin tehdä jotakin. Join tunnollisesti nesteitä ja kirjoitin ylös kaikki nestemäärät. Noudatin avannehoitajien ohjeita todennäköisesti prikulleen. Ja hyvä niin. Sinnikkyyteni tuotti nimittäin nopeasti tulosta: toivuin hienosti.

Avanteen pää on ruusunnuppu

Avanteeseen liittyy paljon ennakkoluuloja, eikä asiasta puhuta kovin avoimesti. Minulle asiasta puhuminen on jo luontevaa.

Ohutsuoliavanteeni kulkee suolesta suoraan vatsalihasten läpi ja suolen pää pilkistää ulos alavatsan kohdalta. Avanteen päätä kutsun ruusunnupuksi, sillä se on punainen, pienen kolikon kokoinen pampula. Avanteesta uloste valuu vatsan ihoa vasten lepäävään pussiin, ja koko hoitoa pitää kiinni laattamainen, pari, kolme kertaa viikossa vaihdettava avannesidos.

Uloste tulee pussiin omia aikojaan, sitä en voi mitenkään säädellä. Jos olen syönyt tukevaa, kuitupitoista ruokaa ja juonut vähemmän, uloste on paksumpaa. Sen takia juominen on todella tärkeää. Pussia pitää huuhtoa monta kertaa päivässä, mutta riittää, kun vaihdan sen kahdesta neljään kertaa viikossa.

Totuttelu tähän kakkarumbaan vei aikaa, sen myönnän. Tarkistelin jatkuvasti, että onkohan avannesidos hyvin kiinni vai falskaako tavara vaatteille. Kerran niin oli käydä elokuvissa. Ehdin vessaan juuri ja juuri vaihtamaan koko sidoksen pusseineen.

Lautasmalli ei sovi

Avannetta seurasi aikamoinen elämänmuutos. Mitään huonosti sulavaa en voi enää syödä: herneistä, pavuista, appelsiinista ja kaikista sitrushedelmistä sekä kukkakaalista ja parsakaalista piti luopua. Minun lautasmallini ei toisin sanoen ole sellainen kuin koulussa on opetettu: puolet lautasestani ei todellakaan ole porkkanaraastetta. Suolan käytössä minulla ei ole varaa pihistellä, muuten tulee huono olo.

"Olen aina ollut liikkuva ihminen, ja avanteen kanssa liikunnasta tuli loppujen lopuksi mukavampaa kuin ennen."

Nyt ei tarvitse enää pelätä, milloin valuu kakat housuun, on paljon helpompaa ja rennompaa liikkua. Pian sen jälkeen, kun avanne oli laitettu, olin elämäni kunnossa. Aloin käydä salsatunneilla. Vatsavaivani olivat tiessään.

Ainoa asia, mikä enää nykyään hieman rajoittaa elämääni, on WC:n vaadittava läheisyys ja se, että jonkinlainen huuhtelumahdollisuus pitää olla käsillä – vähintään vesipullo, jolla avannepussin voi huuhtaista. En siksi mielelläni lähde pidemmäksi aikaa tuttavien kesämökeille, jossa ei ole juoksevaa vettä. Kunhan vain muistan olla hotkimatta ja välttelen tiettyjä ruoka-aineita, kaikki sujuu hyvin.

Avanteesta vääriä mielikuvia

Avanteen kanssa elämisestä annetaan esimerkiksi TV:n sairaalasarjoissa aivan väärä kuva. Minua ärsyttää suunnattomasti, kun avanne kuvataan niissä aina elämänloppuna: ikään kuin avannepotilas ei voisi poistua enää kotoaan. Se on täyttä puppua. Todellisuudessa avanne on siisti ratkaisu: minulla on filtteri. Enkä minä haise! Olen oikeastaan puhtaampi kuin moni muu.

En häpeä avannettani tai kakka-asioista puhumista. En myöskään koe, että mikään ajanviete, haave tai tulevaisuuden suunnitelma olisi minulta nyt kiellettyä tai että en voisi tehdä jotakin.

En kuitenkaan etsi mitään erityisiä elämyksiä. Hyvinvointia ja hyvää mieltä saan ennen kaikkea liikunnasta. Erityisesti tanssi on jäänyt pysyvästi elämääni, ja tätä nykyä minulla on tanssisalilla mainio ja innostava kuubalainen salsaopettaja.

Käyn ahkerasti salilla ja voin osallistua kaikille ryhmäliikuntatunneille, joista pidän. Voisin jopa uida, sillä avannepussi on vedenpitävä ja meillä avannetta kantavilla on lupa pitää saunassakin uimapukua.

Vaikeiden suolistovaivojen kanssa eläville haluaisin antaa rohkaisun sanan: Avanne ei estä nauttimasta elämästä. Eikä avannetta edes huomaa vaatteiden alta – minä pukeudun aina mieluiten tyköistuviin vaatteisiin.

Toki välillä mietin, että millaistakohan elämä olisi ilman avannetta, mutta on turhaa jossitella. Minun valintani oli jo alkujaan ajatella avanteesta positiivisesti. Eikä se ollut edes vaikeaa, sillä minut avanne pelasti."

Kaksi avannetta 7,5 vuotta

Marjatta Hirvi, 57, elää avanteen kanssa: "Uin, tanssin ja nautin!"

Hienoa, että joku uskaltaa puhua asioista avoimesti. Itselläni on molemmat avanteet ja tulen niiden kanssa melko hyvin toimeen. Ihmiset ympärilläni ovat, kun niitä ei olisikaan. Tsemppiä vaan kaikille, joilla on sama tilanne. Ei elämä avanteisiin lopu, vaikka se sitä hieman muuttaakin. Tuo tekstissä mainittu WC:n läheisyys on kait merkittävin asia, joka tulee muistaa. Itselläni on avannesidos pettänyt useastikin ja se tietysti saa tietynlaista arkuutta tiettyihin tilateisiin.
Lue kommentti

Avioero tuli täytenä yllätyksenä hämeenkyröläiselle Eero Haarjärvelle, 67. Väsymysoireet havahduttivat etsimään oikeanlaista hoitoa. Nyt Eero haluaa auttaa muita kohtalotovereita.

"Avioero vuosituhannen vaihteessa tuli minulle yllätyksenä. Kun vaimoni muutti pois yhteisestä kodistamme, meillä oli takana viikkoa vaille 25 vuoden pituinen hyvä avioliitto.

Vaimoni oli sairastunut vakavasti pari kolme vuotta aiemmin. Hän joutui jäämään pois työelämästä ja tarvitsi apuani päivittäisissä toimissa. Suostuin kaikkiin hänen vaatimuksiinsa paitsi yhteen: en halunnut muuttaa omakotitalosta kerrostaloon.

Hääpäivänä söimme päivällisen, jonka päätteeksi hän ojensi minulle avioeropaperit allekirjoitettaviksi. Kaksi viikkoa siitä kaikki oli sovittu omaisuuden jakamista myöten. Muutaman viikon kuljeskelin pihalla ja ihmettelin, että näinkö tässä nyt kävi. Minusta tuli yksinäinen mies.

Masennuslääkitys palautti voimat

Menin tanssikouluun. Ajattelin, että tansseissa saan kontakteja naisiin.

Kumppania ei kuitenkaan tahtonut löytyä. Muutaman kanssa seurustelin, ja kaikki vaikutti aluksi hyvältä, mutta sitten naiset alkoivat jarrutella. Oli kova paikka tulla torjutuksi.

Väsyin. Yhtäkkiä en jaksanut ajaa autolla pariakymmentä kilometriä pysähtymättä, silmäni eivät pysyneet auki. En ymmärtänyt mikä minua vaivasi, eikä työterveyslääkäristäkään ollut apua.

Sitten luin lehdestä erään naisen kertomuksen masennuksestaan, ja se oli kuin minun kertomukseni.

Otin häneen yhteyttä, ja hän kertoi mistä lääkkeestä oli ollut apua. Menin uudestaan lääkäriin, ja nyt minua osattiin hoitaa. Olen monesti ollut kiitollinen, että näin tuon tekstin ja uskalsin ottaa yhteyttä. Sain lääkityksen, joka palautti voimani.

Elämän parasta aikaa

Tapasin nykyisen vaimoni tansseissa kesällä 2003. Meillä meni heti hyvin, eikä kumpikaan jarrutellut. Samaan aikaan töissä meni kuitenkin huonosti. Huoltoteknikon työhön tuli enemmän ja enemmän tietotekniikkaa, ja koin kaikenlaisten tilastojen laatimisen turhaksi. 57-vuotiaana irtisanoin itseni.

Teen muutamaa eri vapaaehtoistyötä, jotka kaikki liittyvät tavalla tai toisella ihmissuhteisiin. Olin käynyt avioeron jälkeen eroryhmässä, josta sain todella paljon tukea. Silloin päätin, että jos tästä selviän, haluan auttaa muita vastaavanlaisessa tilanteessa olevia. Haluan auttaa, sillä minua on autettu.

Olen terve, ja minulla on sekä henkisesti että psyykkisesti hyvä olo itseni ja vaimoni kanssa. Tulemme taloudellisesti toimeen, meillä on yhteisiä harrastuksia ja joitakin omiakin. Matkustelemme yhdessä.

Avioerokriisin myötä elämänasenteeni muuttuivat paremmiksi. Aiemmin pidin itsestään selvänä, että elämä menee niin kuin olen suunnitellut. On tehnyt hyvää tulla nöyremmäksi elämän edessä. Elän elämäni parasta aikaa."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2017.

[Kuvateksti] Avioero ja yksinäisyys johtivat masennukseen. Nyt Eero on toipunut ja auttaa muita.

Vuodet Etiopiassa muuttivat Pirkko Tuppuraisen  suhdetta Suomeen. Pirkko on työskennellyt sairaanhoitajana, diakonissana ja terveydenhoitajana. Hän asui Etiopiassa lähetystyöntekijänä vuodet 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.
Vuodet Etiopiassa muuttivat Pirkko Tuppuraisen suhdetta Suomeen. Pirkko on työskennellyt sairaanhoitajana, diakonissana ja terveydenhoitajana. Hän asui Etiopiassa lähetystyöntekijänä vuodet 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.

Pirkko Tuppurainen, 64, teki vuosikymmenet lähetystyötä Etiopiassa. Nyt hän totuttelee eläkkeellä olemiseen ja Suomeen, jonka vauraus tuntuu vieraalta Afrikan köyhyyden jälkeen.

"Suomessa vallitseva yltäkylläisyys ei lakkaa ihmetyttämästä minua. Kerran lihatiskillä hieno rouva valitsi nirsoillen kissalleen lihaa. Halusin itkeä: on maita, joissa lapset kuolevat nälkään, ja meillä mikään ei ole kyllin hyvää kissalle.

Tein itse 20 vuotta lähetystyötä Etiopiassa ja näin siellä äärimmäistä köyhyyttä.

Kasvoin ajatukseen lähetystyöstä yhdessä mieheni Aki Tuppuraisen kanssa. Tulimme molemmat uskoon nuorena, ja tapasimme vuonna 1974, kun Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys järjesti nuorille leirejä Italiassa. Vuotta myöhemmin menimme naimisiin.

Lähetystyö oli meille mahdollisuus auttaa ja levittää Jumalan sanaa. Uutiset Biafran nälänhädästä koskettivat, mutta yksin en olisi uskaltanut lähteä. Olemme olleet Akin kanssa aina toistemme tukena: jo matkustaminen yksinäisenä naisena olisi ollut Etiopiassa vaikeaa.

Ennen lähtöä kävimme kielikurssilla Englannissa, ja opiskelimme Kansanlähetyksen valmennuskurssilla. Lähetystyöntekijällä on aina oltava ammatti. Mieheni on autonasentaja ja sai töitä Etiopian kristillisessä koulussa mekaniikan opettajana 1981. Minä olen koulutukseltani sairaanhoitaja ja diakonissa, mutta päädyin Etiopiassa käsityön­opettajaksi samaan kouluun.

Poikamme oli lähtiessämme nelivuotias ja tyttäremme kahden vanha. Vanhempani olivat huolissaan muutostamme, mutta me lähdimme levollisin mielin. Olimme tavanneet muita lähetystyöntekijöitä ja kuulleet heidän kokemuksistaan. Nyt rohkeutemme hämmästyttää minua – emme tienneet Etiopiasta etukäteen juuri mitään!

Olimme tehneet sopimuksen neljän vuoden lähetyskaudesta. Koska Etiopiasta ei saanut länsimaalaisia hyödykkeitä, pakkasimme mukaan sampoota, lasten polkupyörät ja vaatteita. Piti miettiä tarkkaan, mitä lapset kasvaessaan tarvitsevat. Lennot olivat silloin kalliita, eikä Suomessa käyminen ollut mahdollista ennen kauden loppua.

Asetuimme alkeelliseen 10 000 asukkaan kylään lähelle Sudanin rajaa. DembiDollon kylän asukkaat asuivat savimajoissa, kauppoja tai luotettavia lääkäreitä ei ollut.

Koko arki piti rakentaa alusta. Kun kaasu loppui, ruokaa laitettiin nuotiolla. Suomalaisia ruoka-aineita ei saanut, joten opettelin uudet reseptit. Sairastaessamme oma sairaanhoitajan tutkintoni toi turvaa, ja meillä oli mukana Where there is no doctor -kirja.

Asuimme koulun yhteydessä neljän muun suomalaisen lähetystyöntekijän ja etiopialaisten opettajien kanssa. Vaikka kulttuurisokki oli suuri, totuimme hiljalleen uuteen elämään, kiitos vieraanvaraisten kyläläisten. He kutsuivat koteihinsa ja juhliinsa. Lapsen synnyttyä kylän naiset kokoontuvat tanssimaan ja syömään puuroa. Ilokseni sain olla mukana.

Eksoottisesta elämästä tuli pian omaa arkeamme. Lapset nauttivat lämmöstä ja juoksivat pihalla päivät pitkät. Iltaisin pelasimme lautapelejä ja viikonloppuisin teimme luontoretkiä. Vieraat halusivat tunnustella lasten vaaleaa ihoa ja tukkaa. Lapsia uteliaisuus ärsytti.

Lauantain tori oli viikon kohokohta. Isommat hankinnat ja ruokaostokset piti tehdä pääkaupungissa kerran puolessa vuodessa. Sinne oli 500 kilometriä, ja koska teitä ei ollut, matkaan kului maastoautolla sadekautena viikko.

Etiopia oli tuolloin kommunistinen maa, ja kirkkoa vainottiin. Etiopialaisia työtovereita pidätettiin ja kristillinen työ oli meiltä kiellettyä. Se oli pettymys, mutta myös teot ovat keino kertoa Jumalasta.

”Nyt en lähettäisi lapsiani kauas kouluun.”

Vuonna 1990 muutimme Airan pikkukaupunkiin. Sain vihdoin työtä sairaalasta ja elin innostavaa aikaa. Hoitohenkilökunnasta oli pulaa ja tein töitä, joihin koulutukseni ei olisi riittänyt. Olin jopa kätilö! Vastuu kauhistutti, mutta pidän haasteista. Iltaisin ahmin Suomesta tuomaani ja Addis Abebasta ostamaani ammatillista kirjallisuutta ja yritin oppia lisää.

Koska Airassa ei ollut kouluja, lähetimme 14-, 11- ja 8-vuotiaat lapsemme suomalaiseen kouluun toiselle paikkakunnalle. He asuivat siellä viikot suomalaisissa perheissä. Se tuntui silloin oikealta ratkaisulta, mutta nyt tekisin toisin: vanhempien ja lasten on hyvä olla yhdessä. Lapsetkin kokivat eron ikävänä. Nuorena äitinä ei ollut samaa ymmärrystä kuin mummina.

Seuraavana vuonna Etiopiassa puhkesi sisällissota. Olimme pahassa paikassa rintamalinjojen välissä. Lähtöpäätös takaisin Suomeen tehtiin nopeasti ja jouduimme pakkaamaan koko kodin yhden yön aikana. Päätiet oli suljettu, joten matkustimme sivuteitä pitkin. Se oli pelottavaa. Ehdimme onneksi pois alta ennen taistelujen yltymistä.

Suomeen asettuminen oli vaikeaa. Palasimme kesken lähetyskauden ja kotimme oli vuokralla. Akilla ei ollut töitä ja minun diakonin virassani oli sijainen. Oli lama-aika ja työllistyminen oli hankalaa.

Lasten piti luoda kaikki ystävyyssuhteet alusta. Etiopiassa teini-ikäiset ovat vielä lapsia, ja suomalainen teinikulttuuri tuntui vieraalta. Sopeuduimme pikkuhiljaa.

Kun lapset olivat lentäneet pesästä, Kansanlähetys pyysi meitä palaamaan Etiopiaan. Päätimme lähteä sinne vuonna 2003.

Maailma ja Etiopia olivat reilussa kymmenessä vuodessa muuttuneet paljon. Addis Abeba oli moderni kaupunki ostoskeskuksineen ja kaupunkijunineen. Etiopiassa oli uskonnonvapaus toisin kuin ennen vuotta 1991 ja ääri-islam nousussa. Nyt kulkuyhteydet ovat parantuneet ja jopa maaseudun ihmisillä on kännykät, vaikka köyhyys on yhä syvää.

Työskentelin Kansanlähetyksen esimiestehtävissä ja mieheni Lähetyksen ja Ulkoministeriön kehitysyhteistyöhankkeissa. Koulutuksen tukeminen on minusta parasta apua. Eräs Lähetykseltä koulustipendin saanut poika on Etiopian parhaita silmälääkäreitä ja toisesta tuli oikeusministeri.

Yksi suuri ilon aiheeni on ollut vuonna 2008 käynnistämäni Nuttu-hanke. Pyysin tuttuja Suomessa kutomaan keskosvauvoille sadekautta varten villanuttuja. Tavoitteena oli kerätä niitä 50. Sana projektista levisi ja siitä innostuttiin Suomessa. Nyt nuttuja on kerätty 130 000 ja niitä viedään moniin maihin.

Maailman muutosta kuvaa se, että tällä kertaa kävimme Suomessa joka vuosi ja pidimme yhteyttä lapsiin Skypellä. Ennen kirjoitettiin kirjeitä ja puheluihin oli varaa vain jouluna.

Paluu eläkepäiviksi Suomeen oli itsestään selvä, sillä täällä ovat lapsemme ja kuusi lastenlastamme. Suhde heihin syntyy vain yhdessä olemalla.

"Nyt Suomessa huomaan, että olen osittain etiopialaistunut."

Tulimme tänne heinäkuussa 2017. Toisin kuin sodan keskeltä lähtiessämme saimme nyt hyvästellä Etiopian ja ystävät rauhassa. Pakkasimme tärkeimmät muistot mukaan. Lentokoneessa ­tunsin haikeutta, mutta myös helpotusta. Ystäviä ja työtovereita tulisi ikävä, mutta heitä voimme palata tapaamaan. Työ antoi paljon, mutta oli käynyt myös raskaaksi.

Etiopiassa emme ikinä olleet sulautuneet täysin joukkoon: valkoinen iho erottaa ja kielii vauraudesta. Nyt Suomessa huomaan, että olen osittain etiopialaistunut

Etiopialaiset ovat huomaavaisia. He eivät kieltäydy suoraan – ”ehkä” tai ”huomenna” ovat tapoja sanoa ei. He eivät myöskään kimpaannu julkisesti, sillä suuttuva menettää kasvonsa. Toivon oppineeni Etiopiassa kärsivällisyyttä ja kykyä huomioida muut.

Työneuvotteluja edeltää Etiopiassa aina yhteinen ateria, ja tuttavia tervehditään kadulla kättelemällä ja kuulumiset perusteellisesti vaihtamalla. Suomeen palattuani kättelin aluksi jopa pankkivirkailijaa tiskillä. Se ihmetytti.

Etiopia tuo perspektiiviä kaikkeen. Vaikka elintaso kohosi Etiopiassa kohisten, myös elintasoerot kasvoivat. Kaupunkien laidalla ihmiset asuvat pahveista kyhätyissä kodeissa yllään pelkkiä riepuja. Kerjääviä lapsia on paljon ja vanhukset ovat ilman suvun tukea heitteillä. Opin vuosien varrella, ettei kaikkia voi auttaa. Kestävintä on tukea rakenteiden muutosta. Köyhyyden näkemiseen en silti tottunut koskaan.

Paluun jälkeen olimme Kansanlähetyksellä Suomessa töissä tämän vuoden helmikuuhun asti. Kerroimme seurakunnissa kokemuksistamme. Se oli keino käsitellä paluuta ja toi puuhaa päiviin. Todellinen muutos alkaa nyt, kun jäämme eläkkeelle.

Pidämme silmiä auki sopivaa avustusprojektia varten. Pienet asiat ilahduttavat: kotiovelta alkava metsä, uimahalli ja mökki. Kärsin lukupulasta vuosia, ja nyt kirjastot ovat ilo. Yhteys moniin ystäviin on säilynyt, ja he auttavat sopeutumisessa.

Mies haluaa matkustaa eläkkeellä, mutta minä nautin kotona olemisesta. Paikkani on nyt täällä."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2018.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 6/2018.

 

Pirkko

Tuppurainen

Syntynyt: 1953 Eurassa, jossa jälleen asuu.

Työ: Sairaanhoitaja,

diakonissa ja terveyden­hoitaja. Lähetystyön­tekijänä Etiopiassa 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.

Perhe: Aviomies, kolme lasta ja kuusi lastenlasta.

Harrastukset: Uiminen, lukeminen, käsityöt ja mökkeily.