Huutokaupoissa voidaan puhua onnellisista voittajista, mutta lähes yhtä usein myös ostoaan katuvista voittajista. Tätä mieltä on keräilyn ja arvotavaran asiantuntija Pentti Avomaa.

"Varsinkin kilpaa huudettaessa joku saattaa innostua niin paljon, että tulee maksaneeksi enemmän kuin mitä oli etukäteen ajatellut.

Tuskin löytyy sellaista huutokaupassa kävijää, joka ei ainakin joskus olisi katunut syvästi ostostaan. Tai harmitellut suuresti sitä, että antoi jonkun muun voittaa himoitsemansa esineen.

Ensiksi mainitulle on oikein kansainvälinen nimityksensäkin: voittajan kirous (winner´s course).  Käytännössä se merkitsee, että kun huutokauppakohteesta syntyy kilpahuutoa, voittaja on yleensä se, joka arvioi kohteen ”oikean” hinnan eniten yläkanttiin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tätä tapahtuu tavallisten huutokauppojen lisäksi erityisesti arvohuutokaupoissa, joissa myydään keskimääräistä arvokkaampia esineitä, joista tehdään kuvalliset huutokauppaluettelot vähintäänkin nettiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Näissä huutokaupoissa vasarahinnan päälle tulee noin 20 prosentin huutomaksu ja sille vielä 24 prosentin arvonlisävero. Joissakin arvohuutokaupoissa tulee lisäksi kiinteä toimisto- tai muu maksu, joka on yleensä muutama euro. Taidetta ostettaessa saattaa tulla vielä kuvastomaksu, joka on viisi prosenttia vasarahinnasta.

Kun siis meklarin vasara paukahtaa vaikkapa 500 euron kohdalla, korkeimman tarjouksen tehnyt saa tavaran näissä huutokaupoissa yleensä omakseen vasta, kun on maksanut 600–650 euroa.

Lue myös: Älä jätä tätä perinnöksi – katso karut ennen ja jälkeen kuvat

Jarrumies mukaan

Huutokauppaehdot on etukäteen hyvä lukaista lävitse. Tosin vaikka huutokauppaan osallistuja hyvin tietää huutomaksun suuruuden ja mahdolliset maksut, hän usein unohtaa ne tietoisesti huutohurmassaan. Jälkikäteen hän usein yllättyy kohteen kokonaishinnasta.

Suomalaisen jääräpään ei oikeastaan pitäisi mennä huutokauppaan ilman sopivaa jarrumiestä tai -naista, jonka tehtävänä on toppuutella liian kovilla kierroksilla käyvää puolisoa silläkin uhalla, että jo kotimatkalla tulee sanomista. Tai vaihtoehtoisesti mökötystä.

"Pariskunta innostuu huutamaan samaa esinettä toisistaan tietämättä."

Äänekäskin keskinäinen jälkikäteiskäsittely on täysin ymmärrettävää sellaisessa tapauksessa, jossa pariskunta on ollut eri puolilla salia – toinen vaikkapa kahvilla – ja molemmat innostuvat ”huutamaan” samaa esinettä toisistaan tietämättä. Edes ääni ei paljasta kilpahuutajaa, koska ainakin arvohuutokaupoissa huudot tehdään äänettömästi nostamalla huutonumerolappua.

Tällaisessa tapauksessa sekä voittajan että hävinneen kirous on varsin oikeutettua.

Sellaisiakin tapauksia on todellisuudessa nähty ja kuultu – onneksi ei sentään koettu.

En siis ainakaan minä, mutta kaveri kyllä."

Sisältö jatkuu mainoksen alla