Kirjailija Anna Kortelainen ja isoisän kaupungit

"Vietin lapsuuden kesät mökillä Turun saaristossa. Sain lukea ja leikkiä koko ajan, loikkia paljain jaloin tulikuumilla kallioilla ja lutata merivedessä.

Suuren maailman makuun pääsin, kun lensin kymmenvuotiaana yksin Tukholmaan isosiskoni luo. Minulle laitettiin nolosti nimilappu kaulaan. Nuorena aikuisena reissasin Stokikseen todella tiiviisti ja sain yliannoksen laivamatkailua. Matkustin tietysti kansipaikalla, sillä ennen sekä hytit että lennot olivat sikakalliita.

Ujo yläosattomissa

Äitini Taina Tuovinen on aina tykännyt Pariisista ja tartutti saman kuumeen minuun vuonna 1982, kun olin 14-vuotias. Säästösyistä menimme Ranskaan bussilla ja palasimme kotiin lentäen.

Kesällä vuonna 1985 vietin kolme viikkoa Nizzassa ystäväni Liisan kanssa opiskelemassa ranskaa kesäyliopistossa. Opiskelua oli muutama tunti aamupäivisin, muulloin olimme rannalla. Ja minä, maailman ujoin ihminen, otin 16-vuotiaana aurinkoa yläosattomissa, kun kaikki muutkin tekivät niin.

En ikinä suostuisi sellaiseen enää. Se oli kreisiä 1980-lukua.

Minä, maailman ujoin ihminen, otin aurinkoa yläosattomissa

Isoisä loi yhteyden Pariisiin

Sittemmin olen käynyt äidin kanssa monta kertaa Pariisissa. Syksyn matkamme vuonna 2008 ylittää kaikki. Se oli hauska, liikuttava ja käänteentekevä kokemus.

Kirjoitin silloin kirjaa äitini isästä, viipurilaisesta muusikosta Reino Peltosesta (1906–1968). Hän haaveili kirjailijan ammatista ja vietti syksyn 1938 Pariisissa kirjoittaen ja valokuvaten.

Lähdimme isoisän valokuvien perusteella etsimään paikkoja, joissa hän oli käynyt. Löysimme lähes kaikki valokuvissa olevat talot ja kadut. Se on ehdottomasti intensiivisin Pariisin matkani, vaikka olen käynyt siellä lukemattomia kertoja ja asunutkin puoli vuotta.

Tunsin ensi kertaa, että minulla on yhteys Pariisiin. Olen aina ollut epävarma pariisilaisen itsevarmuuden edessä, mutta nyt kaupunki tuntui kuuluvan minulle ja äidille. Kun seisoimme vanhojen valokuvien kanssa kadulla, ohikulkijat pysähtyivät auttamaan meitä.

Isoisän kaupunki

Ranskan lisäksi lempikohteeni on Venäjä. Rakkain paikkani on Viipuri, isoisäni kotikaupunki, jossa käyn ainakin neljästi vuodessa. Saan asua ja kirjoittaa taidekeskus Salmelan taiteilijaresidenssissä Lallukan talossa Repolan kaupunginosassa.

On inspiroivaa kirjoittaa yksinäisyydessä. Illan pimetessä en halua lähteä seikkailemaan, vaan katselen majapaikkani ikkunasta kaupunkilaisten elämää.

Tunne on onnellinen ja riipaiseva yhtä aikaa

Huoneestani näen Salakkalahdelle, jonka rannassa isosedälläni oli peltisepänliike. Toisessa suunnassa on Viipurin musiikkiopisto, jossa isoisäni opiskeli aikoinaan soittamaan klarinettia.

Koen vanhan ja uuden Viipurin yhtä aikaa kaikkine kerrostumineen. Tuon leikkipuiston paikalla isoisäni ehkä leikki, mutta nyt siinä on uusia lapsia ilakoimassa.

Tunne on onnellinen ja riipaiseva yhtä aikaa, en ole missään kaupungissa tuntenut samoin.

Kaikki etukäteen valmiiksi

Olen läpikotaisin nössö ja turvallisuushakuinen turisti. Kaiken pitää olla etukäteen varmistettuna majoituksesta matkalippuihin.

Kun herätyskello soi, unelmoin kotiin jäämisestä, vaikka olisin menossa kuinka kiinnostavaan paikkaan. Vain Viipuria en jännitä.

Matkalla ylitän koko ajan arkuuttani, ja on pakko myöntää: parasta matkailussa on kotiinpaluu.”