“Kaikkien mutkiemme takana olemme kuitenkin suoraviivaisia”, Virpi Hämeen-Anttila sanoo.
“Kaikkien mutkiemme takana olemme kuitenkin suoraviivaisia”, Virpi Hämeen-Anttila sanoo.

Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttila eivät riipu toisissaan hakemassa elämän merkitystä. He asuvat eri maissa, mutta päivittäinen keskustelu jatkuu. – Vain Jaakon kanssa voin olla oma itseni, Virpi sanoo.

Täällä on vähän sekaista, mutta ei kai se haittaa, kirjailija Virpi Hämeen-Anttila, 59, sanoo avatessaan työhuoneensa oven.

Jouluiset punatulkut istuvat oksilla ikkunaverhoissa, mutta sohvatyynyjä värittävät vuodenaikaan sopivat koivunlehdet. Seiniä reunustavat tiukkaan pakatut kirjahyllyt.

Työpöytä on silmiinpistävän tyhjä. Virpi Hämeen-Anttila on juuri saanut valmiiksi kevään suuret projektinsa: kaksi romaania ja väitöskirjan.

Yksiö on kätevästi Hämeen-Anttiloiden asunnon vieressä.

– Käymme täällä suihkussa, koska se on parempi kuin kodissamme.

Minulla on jatkuvasti hukassa joko puhelin, silmälasit tai avaimet.

Kerran Virpi hajamielisyyksissään unohti avaimet kodin puolelle ja odotti huoltomiestä pyjama yllä.

– Minulla on jatkuvasti hukassa joko puhelin, silmälasit tai avaimet. Se aiheuttaa välillä harmillisia tilanteita nykyisin, kun Jaakko asuu Edinburghissa ja olen täällä enimmäkseen yksin.

Unohtelussa ei ole kyse muistisairaudesta vaan Virpin tavasta keskittyä ajatuksiinsa niin, että toisarvoiset seikat jäävät syrjään.

Kun Virpi aloitti kirjoittamisen, Jaakko suhtautui siihen rohkaisevasti. ”Virpi ei ollut enää niin melankolinen.”
Kun Virpi aloitti kirjoittamisen, Jaakko suhtautui siihen rohkaisevasti. ”Virpi ei ollut enää niin melankolinen.”

Syrjässä vai porukassa

Virpin ja Jaakon keskustelu on kiihkeää. He malttavat vaivoin odottaa vuoroaan päästäkseen ääneen. Jaakko napauttaa asiat täsmällisesti, Virpin lauseiden ja ajatuspolkujen haarautumisen voi melkein nähdä silmissään.

En ole parhaimmillani isoissa illanistujaisissa.

– Tapani ajatella ja puhua on ensyklopedinen. Yksi asia tuo mieleeni heti nipun muita, joiden sekaan sitten eksyn. Siksi en ole parhaimmillani isoissa illanistujaisissa, joissa tarvitaan nopeaa ja nokkelaa keskustelua. Olen mielestäni tylsä, ja haluan vapauttaa toiset seurastani.

Kustantajan juhlista Virpi palaa kotiin ensimmäisellä mahdollisella bussilla, Jaakko, 55, viimeisellä. Joskus arabian ja islamin tutkimuksen professorin jatkot nuorten opiskelijoiden kanssa ovat venyneet aamuviiteen asti.

Vasta professorina tajusin, että voin bilettääkin.

– Vasta professorina tajusin, että voin bilettääkin. Nuorena en ymmärtänyt, että ihminen voi nauttia viininjuonnista ja jalkapallon katselusta ja siitä huolimatta suhtautua vakavasti tieteen tekemiseen, Jaakko sanoo.

Virpi istuu mieluummin iltaa parin kolmen ystävän kanssa, jolloin keskusteluihin voi uppoutua juuria myöten.

– Vakaus on leimannut myös yhteiselämäämme. Vakiintuminen vapauttaa aikaa intellektuellille työlle, Jaakko sanoo.

Syrjästäkatsojana näkee monta asiaa toisin kuin keskipisteenä ollessa.

Ihmisarka, sinne tänne lepattava Virpi viihtyi rauhallisessa seminaarikirjastossa pohtien, mikä olisi lopulta hänen ominta alaansa: kirjallisuus, englannin kieli, musiikkitiede vai taidehistoria?

– Syrjästäkatsojana näkee monta asiaa toisin kuin keskipisteenä ollessa. Puhuessa huomio rajoittuu itseen ja korkeintaan juttukumppaniin, kuunnellessa voi huomata paljon enemmän. Nuorena olin niin ujo, että totuin vain katselemaan.

Pelottava mies, lepattava nainen

Jaakko oli päättänyt jo 15-vuotiaana, että aikuisena hänestä tulee professori. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 17-vuotiaana ja tapasi itseään neljä vuotta vanhemman ujon Virpin yliopistolla.

Jaakko kuvitteli itselleen munkkimaisen uran. Ei ihme, että Virpi sai hänestä karun ja ankaran kuvan. Oman tieteellisen työn tekeminen tuntui olevan miehelle hirmuisen tärkeää.

Jaakko oli minusta jopa vähän pelottava.

– Jaakko oli minusta jopa vähän pelottava.

Mutta pian osoittautui, että Jaakko olikin kylkiä kutkuttavan hauska! Virpi ei ollut tottunut huumorintajuisiin ihmisiin.

Vuosi vuodelta Virpin naruttaminen on käynyt vaikeammaksi.

– Olen itse niin tosikko, että otan asiat kirjaimellisesti. Jaakon huonotkin vitsit tekivät vaikutuksen. Koska olin hyväuskoinen, hänestä oli hauska huijata minua.

– Kotoa lähtiessä Virpi huolehtii, että onhan kaikki kunnossa? Silloin on nautinnollista vastata, että voi, hellan levy jäi päälle. Se kauhu ja paniikki, mikä Virpissä herää! Tosin vuosi vuodelta hänen naruttamisensa on käynyt vaikeammaksi.

Kriittinen vastaan huolestuja

Virpi on huolestuja, hermoilija ja väittää olevansa perfektionisti. Se ärsyttää Jaakkoa välillä.

– Jos aamu-tv:ssä pitää olla meikissä kello 7.45, taksi on tilattava melkein kello kolmeksi aamuyöllä. Olemme kaikkialla niin ajoissa, että joudumme värjöttelemään kadunkulmassa puoli tuntia. Olen itsekin varovainen, mutta Virpi on tuplavarovainen. Se harmittaa minua edelleen.

Virpi huokaisee miettiessään, mistä kohtaa aloittaisi Jaakon piirteiden ruotimisen. Hän muistuttaa, että toinen ei olisi kiinnostava, jos hän olisi samanlainen kuin itse on.

Jaakko on tottunut olemaan aina oikeassa.

– Jaakko on tottunut olemaan aina oikeassa. Se saa minut kohoamaan kuin pullataikina. Minusta hän on liian kriittinen ja ankara. Minun on vaikea uskoa, että joku ihminen olisi todella niin kauhea, millaisen kuvan Jaakko hänestä antaa. Minä taas koetan löytää vastakkaisia todisteita ja haluan haastaa hänet.

– Jos olen saanut päivän aikana tuutin täydeltä, niin jaan sen kanssasi. Toisaalta olen sparrannut sinua, että osaisit tarpeen tulleen sanoa selkeästi vastaan, Jaakko sanoo.

– Totta, olen oppinut Jaakolta, että elämä on lyhyt. Sitä ei kannata viettää kaiken maailman puhelinmyyjien kanssa, Virpi toteaa.

Huoli toimeentulosta

Nuorina Virpi ja Jaakko ikään kuin vain liukuivat yhteen, kuljeskelivat romanttisesti käsi kädessä antikvariaatista toiseen muovipussit pullollaan kirjoja.

Kun lapset olivat pieniä, Virpi pysyi kotona eikä uskaltanut tarttua tilaisuuksiin.

Olin omista kyvyistäni epävarma.

– Silloin hän saattoi narista, miksi olin jäänyt kaupungille ja missä viivyin niin myöhään. Mutta kun joku yritti avata Virpille ovia, hän juoksi pakoon, Jaakko kertoo.

– Olin omista kyvyistäni epävarma. Panin parastani vain silloin, kun kukaan ei odottanut minulta mitään, Virpi sanoo.

Pariskunta eli pienillä tuloilla. Jaakolla oli kolmivuotisia apurahakausia, joista ensimmäinen vuosi meni ilon merkeissä ja toinen sukanvarteen säästäessä.

Kolmantena vuonna huoli toimeentulosta alkoi taas painaa. Virpi työskenteli tuntiopettajana yliopistolla, teki käännöstöitä ja kuvitti kirjoja ja lehtiä.

Pahimpaan lama-aikaan, vuonna 1991, he ostivat asunnon Vantaan ja Keravan rajalta.

– Tämä oli pääkaupunkiseudun halvimpia alueita. ASP-laina tuntui suurelta, ja meillä oli kymmenen vuoden lyhyt ja tiukka maksuaika.

Jaakko ihmettelee nyt, miten he silloisilla säälittävillä ansioillaan tulivat lapsiperheenä ollenkaan toimeen.

Kun tuottavuuden vaatimus katosi, minusta tuli yhtäkkiä tuottelias.

– Mutta olen perusoptimisti, ja olemme aina eläneet vaatimattomasti.

Kun lapset kasvoivat ja alkoivat kuluttaa, rahaa oli jo enemmän. Jaakko sai professuurin ja säännöllisen palkan. Henkinen helpotus sai Virpin puhkeamaan kukkaan.

– Taloudellinen turvallisuus on taiteentekijälle äärimmäisen tärkeää. Sain turbovaihteen kirjoittamiseen. Kun tuottavuuden vaatimus katosi, minusta tuli yhtäkkiä tuottelias.

Virpi vapautuu, Jaakko muuttaa

Virpi oli kirjoittanut pöytälaatikkoon. Nyt hän ymmärsi, että voisi kirjoittamisella saavuttaakin jotain. Kirjoittaminen oli hänestä hauskaa ja tärkeää. Hänen ensimmäinen romaaninsa Suden vuosi ilmestyi vuonna 2003.

Virpin mukaan kaikissa taiteellisissa projekteissa tarvitaan itseluottamusta. Sitä hänelle tuli eri etappien myötä. Ensimmäinen oli se, kun hän tutustui Jaakkoon eli kiinnosti jotakuta.

Saatuani lapset totesin, ettei ruumiini ollutkaan kelvoton verrattuna päähäni.

– Olin luullut, ettei niin koskaan tapahtuisi. Saatuani lapset totesin, ettei ruumiini ollutkaan kelvoton verrattuna päähäni. Kirjoittaessani huomasin, että minulla on oma ääni ja se kantoi.

Kun Jaakko nyt palasi kotiin, Virpi saattoi näyttöpäätteensä äärestä tokaista vain, että ai jaa, sinä tulitkin jo.

– Virpi muuttui mukavammaksi kertaheitolla. Välillä testaan häntä ja kysyn, haittaako, jos sytytän lattialle nuotion? Joo joo, hän sanoo vain.

Jaakko oli kuvitellut työskentelevänsä Helsingin yliopiston professorina hamaan hautaan asti. Jokin kuitenkin kaihersi.

Princetonin yliopistosta USA:sta tarjottuun virkaan hän ei tarttunut, mutta professuuri Edinburghissa tuntui lupaavalta tilaisuudelta kokea uutta. Jaakko on vaihtelunhaluinen ja tekee useaa työtä yhtä aikaa. Hän ottaa lomaa yhdestä työstä tekemällä toista: tieteellistä työtä, käännöksiä tai suomenkielistä tietokirjaa.

Mielestäni kristityn ensimmäinen velvollisuus on itserakkaus.

– En tarvitse palautumisaikaa, lueskelen vain välillä jotain, mikä ei liity senhetkiseen työhöni, kuten 1100-luvun persialaiseeposta. Olen aina ollut tyytyväinen itseeni ja elämääni. Mielestäni kristityn ensimmäinen velvollisuus on itserakkaus. Jos ei arvosta itseään, miten voi arvostaa muita?

Jaakon muutto toiseen maahan oli parille tavallaan luonteva siirtymä, koska molemmat olivat matkustaneet tahoillaan niin paljon, että välillä he tapasivat vain eteisessä matkalaukut käsissä.

Eri maissa asuminen on lisännyt molempien työteliäisyyttä. Virpiltä vapautui enemmän aikaa kirjoittamiselle, ja vuoden aikana hän saattoi loppuun kaksi romaania ja väitöskirjan. Hyvässä lykyssä hän pääsee väittelemään vielä tämän vuoden puolella. Huhtikuussa hän teki 16-tuntisia päiviä.

Minulla on vaara polttaa itseni loppuun, kun Jaakko on poissa.

– Minulla on vaara polttaa itseni loppuun, kun Jaakko on poissa.

Toinen romaaneista on kirjoitettu yhdessä Jaakon kanssa. Projekti kesti useamman vuoden. Alussa he loivat yhdessä henkilöhahmot ja juonen. Jaakko toimi kirjurina. Kirjoitusvaiheessa vetovastuu siirtyi Virpille. Jaakko kommentoi ja ehdotteli juonenkäänteitä.

– Jaakko tekee kaiken luontaisesti. Minun piti opiskella kirjoista, miten trilleri syntyy.

Merkitys syntyy työstä

Vaikka puolisolla on kehno suuntavaisto, Virpi tietää, että tämä pärjää hyvin ulkomailla.

– Ystäviä Jaakolla ei tosin Skotlannissa paljon ole. Hänen elämänsä pyörii siellä työn ympärillä.

Tilantarve on molemmilla verissä. He eivät helposti huolestu toisistaan.

– Jos Virpi on Intiassa enkä kuule hänestä mitään, en ala kehitellä kauhuskenaariota lentokoneen putoamisesta. Todennäköisesti hän istuu tuskaisena odottamassa myöhässä olevaa lentoa.

Vaikka olemme toisillemme tärkeitä, emme riipu toisessa hakemassa elämän merkitystä.

Kyse ei ole välinpitämättömyydestä, vaan luottamuksesta toiseen. Kiperistä paikoista selvitään.

– Vaikka olemme toisillemme tärkeitä, emme riipu toisessa hakemassa elämän merkitystä. Se syntyy työstä, Virpi sanoo.

Kovin usein pariskunta ei ehdi toisiaan nähdä. Professoreilla ei ole lomia. Vain jouluaatot on pyhitetty täysin vapaaksi. Aurinkoisena kesäsunnuntaina kumpikin voi takoa konettaan.

Kesän alussa Jaakko piipahti pariksi päiväksi kotiin. Vuokramökille Padasjoelle hän ehtii ehkä viikoksi. Jalkapallon MM-kisojen aikaan häntä ei saa häiritä: hän tyhjentää kalenterin kiintoisimpien otteluiden ajaksi, ei lue tekstareita eikä vastaa puheluihin. Virpikin seuraa jalkapalloa, mutta voi hyvin jättää pelejä väliin ja mennä lenkille.

Kesän yhteiseksi ajaksi jää tavaksi tullut kahden viikon matka Garda-järvelle Italiaan.

– Haluamme mennä samaan paikkaan ja samaan hotelliin. Ennen Gardan-aikoja lomailimme 15 vuoden ajan Riccionessa.

Italiassa heitä viehättää kaikki: maisemat, vuoret, ruoka, patikointi, ihmisten katselu kahvilassa viinilasin ääressä.

Ventovierasta ei voi kutittaa

Kun pariskunta on erillään, Skypen käyttö ja viestittely on päivittäistä. Jaakolla on tapana jakaa omat huvittavat töpeksemisensä koko perheen kanssa.

– Puhumme kaikista mahdollisista asioista. Hesarin uutiset saavat edelleen aikaan keskustelua, nyt vain etänä. Älykäs keskustelu on tärkeintä, mitä saamme toisiltamme.

Pitemmänkin eron jälkeen Hämeen-Anttiloista tuntuu siltä, että kaikki jatkuu siitä, mihin viimeksi jäätiin.

– En pysty olemaan kenenkään muun kanssa yhtä vapaasti ja omana itsenäni, Virpi sanoo.

Kun Virpi ja Jaakko aikoinaan alkoivat seurustella, Jaakko viehättyi siitä, että Virpi tunsi samoja kirjoja kuin hän. Kaikkien kanssa ei voinut keskustella Goethesta.

– Tuskin olisimme yhdessä, jos Jaakko vaatisi, että minun pitää treenata kaiken aikaa kuntosalilla, olla laitettu, 20 kiloa laihempi ja pinnistellä ulkonäköni eteen.

– Minua ei voisi kiinnostaa menevä, itsevarma bilettäjä, joka pitää itseään kaiken keskipisteenä ja jonka elämä on pelkkää pintaa, Jaakko sanoo.

– Olisi vaikea kuvitella vierelleen sellaista hyyppää, joka ei keräisi hyllyyn kirjoja, vaan pokaaleja voimanostosta, Virpi sanoo.

Kiusoittelu on läheisyyden merkki.

He asettuvat sohvalle vierekkäin kuvaa varten. Jaakko ei malta olla sormeilematta Virpiä vyötäröstä. Virpi kiljaisee.

– Ei saa nyppiä!

– Kiusoittelu on läheisyyden merkki, Jaakko sanoo.

– Eihän kukaan ventovierasta kutita.

Seuraavana päivänä hän palaa jälleen Edinburghiin.

Lue myös:

Virpi Hämeen-Anttila

Syntynyt 1958 Espoossa, asuu Vantaalla.

Työ Kirjoittaminen, sivutoimena tutkiminen ja kääntäminen (alana Intian kirjallisuus ja kulttuuri).

Perhe Aviomies Jaakko, kaksi aikuista lasta.

Harrastukset Kirjallisuus, musiikki, kuvataide, historia, elokuvat, käveleminen ja muut rennot liikuntalajit.

Ajankohtaista Hiukan lepoa ja uneksintaa. Elämän työntäyteisimmän vuoden tuloksena valmistuu kaksi romaania ja väitöskirja.

Jaakko Hämeen-Anttila

Syntynyt 1963 Oulussa, asuu Edinburghissa.

Työ Arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Edinburghin yliopistossa.

Perhe Vaimo Virpi, kaksi aikuista lasta.

Harrastukset Lukeminen ja matkustaminen.

Ajankohtaista Tuottelias alkuvuosi, kaksi tieteellistä monografiaa kansainväliseltä kustantajalta.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 15/2018.