Jos voisin antaa yhden neuvon -sarjassa ihmiset kertovat, millaisen neuvon antaisivat nuoremmalle itselleen.
”Puhu läheisesi kanssa, kun se on vielä mahdollista”
Muutin Brysseliin vuonna 1990. Koska asuin poissa Suomesta, näin isääni vain muutamia kertoja vuodessa.
Isä tuli vieraaksemme vuonna 1992, mutta oli erilainen kuin ennen, ei oikein läsnä. Hän oli aina ollut sosiaalinen, mutta nyt hän oli sulkeutunut, puhui tuskin mitään. Hän ei nauranut ja osoitti tunteitaan näkyvästi vain silloin, kun menimme Merimieskirkkoon laulamaan joululauluja. Hänen katseestaan näin, että hänen persoonansa oli katoamassa.
Aistin isän muistisairauden, mutta ymmärsin tilanteen liian myöhään.
Isä oli tuolloin 67-vuotias ja kärsi muistisairauden oireista. Aistin sen, mutta ymmärsin tilanteen liian myöhään.
Tuohon aikaan Alzheimerin taudista ei puhuttu eikä sen kehityksestä tiedetty niin paljon kuin nykyisin. Tosin taudin hoidossa ei ole vieläkään saatu todellista läpimurtoa. Oireita ei välttämättä havaitse, jos on henkilön kanssa jokapäiväisissä tekemisissä. Kun tapaa harvemmin ja varsinkin, jos pääsee juttelemaan kasvotusten, muutos näkyy selvemmin. Pohdin pitkään, olisiko minun pitänyt ymmärtää sairauden oireet isässäni jo aiemmin. Mutta mikä ja milloin olisi ollut oikea kohta?
Isä eli vielä viisi vuotta tuon tapaamisen jälkeen. Loppuajat hän oli hoitokodissa, käpristyi kokoon, eikä häneen saanut enää kontaktia.
Äitini on nyt saman sairauden murtama
Brysselissä lauloimme yhdessä joulun alla Enkeli taivaan.
Äitini on nyt saman sairauden murtama. Olen käynyt hoitokodissa laulamassa hänelle ja muille asukkaille ja todennut, että tutut laulut säilyvät muistisairaan mielessä viimeisinä.
Surullisin hetki on, kun Enkeli taivaan ei enää kosketa.
Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 2/2018.
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
