Jos voisin antaa yhden neuvon -juttusarjassa tunnetut ihmiset kertovat, millaisen neuvon antaisivat nuoremmalle itselleen.
”Opiskeleminen kannattaa aina”
”Minulla oli kahdeksan kilometrin matka Marttilan kunnan Tiipilän kylästä kirkonkylän kansakouluun, eikä mitään kuljetusta. Koska pimeä taival pelotti minua, äiti kulki usein vierelläni. Matka taittui jalan, polkupyörällä tai suksilla. Joskus pääsin maitoauton kyytiin. Takaisin koulusta piti aina tulla omin jaloin.
Isä ja äiti eivät olisi ymmärtäneet laittaa minua oppikouluun.
Isä ja äiti eivät olisi ymmärtäneet laittaa minua oppikouluun. Siihen aikaan ajateltiin, että jos lapsesi koulutat, hänestä tulee herra, eikä hän ainakaan jää kotitaloa pitämään. Mutta kun opettajani alkoi puhua minulle ja vanhemmilleni, että Sirkan olisi tärkeä päästä oppikouluun, vanhempani suostuivat ja maksoivat koulumaksut.
Kouluun oli 16 kilometriä. Ensin piti kulkea 5,5 kilometriä Kyröön menevän linja-auton pysäkille. Äiti saattoi minut sinne, kunnes olin 13-vuotias ja auton reitti muuttui lähemmäs kotiani.
Talvet olivat kovia.
Talvet olivat kovia. Pakkasta oli välillä lähes 40 astetta ja minulla kolmet housut päällekkäin. Paksuimmat riisuin ennen auton tuloa luokkatoverini Annelin kotona, jossa sain syödä hänen äitinsä keittämää lämmintä ruispuuroa.
Ilman päättäväisen opettajani tukea en olisi lähtenyt jatkamaan opintietä.
Ylioppilastutkinnon jälkeen toimin opettajan sijaisena. Tykkäsin opettamisesta, mutta huonon lauluääneni ja piirustustaitoni takia en päässyt opettajakoulutukseen. Menin Tampereelle konttoriopistoon ja aloin sen jälkeen lukea hallintonotaariksi, koska tutkinto pätevöitti kuntien ja valtion tehtäviin. Pääaineeni oli julkisoikeus.
Kansanedustajan työstä en osannut silloin haaveilla. Ehdin olla muussa työelämässä 15 vuotta ennen kansanedustajuutta. Kun tehtävät vaihtuivat, jouduin aina päivittämään osaamistani.
EU:ta varten opiskelin myös ranskan kielen.
Työ eduskunnassa on ollut yhtä korkeakoulua. On ollut pakko selvittää asiat juurta jaksain, että osaa perustella kantansa. Haastavimpia vaiheita oli 90-luvulla ratkaista, mitä tehdään Suomessa kriisipankeille. Yhtä suuri haaste oli Euroopan Unioniin liittyminen. Silloin tajusin todella, miten tärkeää korvien välissä oleva tietotaito on. Lapsena en ymmärtänyt, että se on suurin voimavara, mitä ihmisellä voi olla.
EU:ta varten opiskelin myös ranskan kielen.
Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2018.
Lue myös:
