Hiihtäjälegenda Hilkka Riihivuori, 70: "Kun lähtö joskus tulee, toivottavasti se käy ladulla tai lenkkipolulla"

Vieläkin tätä välillä tapahtuu: tuiki tuntemattomat ohikulkijat tunnistavat kaupungilla ja tulevat juttelemaan.

”Etkös sinä ole Riihivuoren Hilkka?”

Tamperelaiset muistavat hiihtosankarinsa.

– Vaikka kyllähän he jo aika lailla iällä ovat, jotka näistä minulle juttelevat. MM-kisojen viestikullastakin on 45 vuotta, Hilkka Riihivuori, 70, sanoo ja kaataa lasiin lisää mustaviinimarjamehua.

Mehu on itse keitettyä ja sitä on jääkaapissa aina. Mamman mehua pitää olla, kun lastenlapset tulevat käymään.

Ulkona lumipyry peittää pihatietä, jonka Hilkka on kertaalleen aamulla lapioinut puhtaaksi. Hilkan mielestä pyry on mainio juttu. Lapioiminen on eläkeläiselle erinomaista liikuntaa.

Sitä paitsi hiihtoladut kaipaavat lisää lunta.

Eläkeläisen paras päiväohjelma

Aamuissa parasta on, että puuron saa syödä kaikessa rauhassa. Hilkka jäi pois työelämästä kuusi vuotta sitten ja on sitä mieltä, että kiireettömät aamut ovat eläkkeellä olemisen hienoimpia asioita.

Aamulehden ja iltapäivälehtien uutiset Hilkka lukee pädiltä samalla kun syö joka-aamuisen kaurapuuronsa, marjoilla höystetyn. Mustikoita, vadelmia, mansikoita, puolukoita tai karpaloita, kaikki itse poimittuja.

Kaurapuuroon en kyllästy koskaan.

– Pikkutyttönä jo lähdin kouluun kaurapuurolla, enkä ole kyllästynyt. Aina keitän, ja aina kattilassa. Mikropuurojen harrastaja en ole yhtään.

Aamiaisen jälkeen Hilkka lähtee lenkille. Hiihtämään, juoksemaan, sauvakävelemään, pyöräilemään, milloin mitenkin. Polut ja ladut alkavat kotitien toiselta puolelta. Vakiolenkki suksilla on 22 kilometriä.

– Vähintään 2 000 kilometriä vuodessa hiihdän.

Hilkan lapset Tomi-Pekka ja Johanna hiihtivät monta vuotta kilpaa, ja kun he muuttivat omilleen, suurin osa suksista jäi Hilkan autotalliin ja Hilkalle hiihdettäviksi.

Lenkki kuuluu jokaiseen päivään.

Siellä on vapaan ja perinteisen tyylin suksia ja sukset niin vesikelille kuin pakkasellekin. Voideltavia kaikki.

– En ole pitopohja- enkä karvasuksia hankkinut, kun hallitsen voitelun. Autotallissa on hyvät tilat voidella.

Kun Suomessa tai maailmalla on käynnissä maastohiihdon arvokisat, eläkeläisen paras päiväohjelma jatkuu näin:

Hiihtolenkin jälkeen Hilkka käy suihkussa ja keittää hyvät kahvit. Sitten hän asettuu takkahuoneen ison television ääreen ja ryhtyy jännit­tämään suomalaishiihtäjien menestystä.

– Hiihtokisojen seuraaminen on minulle ihan juhlahetki.

”Hiihtäessä pasillit kuolee”

1960-luvun Jurvassa hiihtotaito tuli luonnostaan. Kyläkouluun oli matkaa kolme kilometriä, eikä sinne talvella muuten päässyt kuin suksilla.

Joskus 30 asteen pakkasella Hilkka kysyi, eikö isä voisi viedä hänet kouluun reellä. Isä vastasi, että reppu selkähän ja kaulahuivia kaulahan, hiihtäessä keuhkot tuulettuu ja pasillit kuolee.

– Isä oli mennyt suoraan armeijasta talvisotaan. Hän sanoi, että siellä missä silloin oltiin, siellä osattiin hiihtää. Vastapuolella ei aina osattu.

– Siinäkin isä oli kaukaa viisas, että hän laittoi minut ja isoveljet raskaisiin maatalon töihin. Olin heinänteossa, puinnissa ja kaikessa. Työpäivän jälkeen isä vielä sanoi, että nyt lapset juoksulenkille.

Isä oli kaukaa viisas, kun laittoi minut ja isoveljet raskaisiin maatalon töihin.

Isä myös ilmoitti 15-vuotiaan Hilkan hiihtämään nuorten EM-kisoihin, alle 20-vuotiaiden sarjaan.

– Vähän minä kyselin, voiko sinne niin nuorena osallistuakaan.

Kyllä voi. Hilkasta tuli sarjansa euroopanmestari. Siitä alkoi kilpahiihtäjän ura ja kesti 15 vuotta.

Ihan hyvä lähtö se olisi

Joka tiistai huhtikuusta lokakuun loppuun Hilkka vetää urheilutaustaisten naisten lenkkiryhmää, on vetänyt jo 20 vuotta. Naiset juoksevat puolitoista tuntia tai vähän yli pitkin mäkisiä metsäpolkuja.

– Paikalliset sanovat, että kyllä kuulee tiistai-iltana, missä te menette. Olisihan se erikoista, jos sellainen naisporukka hiljaa kulkisi.

Joka torstai kello kymmenen Hilkka ryhtyy samoissa Lamminpään maastoissa vapaaehtoiseksi liikuntaluotsiksi. Hän luotsaa sauvakävelylenkin noin viidelletoista 65–80-vuotiaalle reippailijalle. Ensin kymmenen minuuttia lämmittelyjumppaa, sitten lenkki ja lopuksi pienet venyttelyt.

– Liike on lääke, liike lisää liikkuvuutta ja vierivä kivi ei sammaloidu. Niinhän ne sanonnat menevät, ja niin se on. Liikunta on yhtä tärkeää kuin syöminen ja nukkuminen.

Tosi kovillekin lenkeille Hilkka välillä lähtee, mutta ne hän tekee yksin. Aina vain tuntuu yhtä nautinnolliselta rutistaa neljän kilometrin pikataival normaalin hiihtolenkin päätteeksi.

Liikunta on yhtä tärkeää kuin syöminen ja nukkuminen.

– Välillä pitää panna täysi tuuletus päälle, kun sellaista on aina harrastanut. Tulee olo, että tulipahan tehtyä. Että ei tarvinnut tinkiä yhtään.

Nuorena Hilkan maksimisyke oli 206. Siitä se on iän mittaan pikkuhiljaa pudonnut.

Hilkka tietää, että vastassa on sellainenkin aika, etteivät pikataipaleet enää onnistu.

– Niin minä olen lapsille sanonut, että jos minua ei joskus näy, voitte etsiä ladun tai lenkkipolun varrelta. Ihan hyvä lähtö se olisi, hyvän harrastuksen parissa. Näitä polkuja tallaan viimeiseen asti.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 4/2023. Tilajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.