Kun aamun ensimmäiset kanto­siipialukset ja lautat saapuvat ­Caprille, ­confusione eli hässäkkä on ­valmis. Kapealle laiturille virtaa satoja matkustajia.

Lahden vastapuolella Napolissa ja Sorrentossa seuraavat tulijat ovat jo lähteneet satamasta kohti Capria.

Kesäaikaan alukset sahaavat reittiään iltaan asti puolen ­tunnin välein. Lisäksi Marina Granden satamaan lipuu pienempiä vesibusseja Ischiasta ja Amalfin rannikolta.

Ihme, ettei kukaan molskahda veteen. Se on potkurien ­myllertämässä satamassakin niin huikaisevan kirkasta ja sinistä, ettei siihen Itämeri ikinä yllä.

Suihkuseurapiirit ­valitsivat Caprin kesäpaikakseen jo 2 000 vuotta sitten. Silloin Rooman ­keisari Augustus ihastui saareen niin, että hankki sen omakseen antamalla vaihdossa ­Ischian, joka on Capria suurempi. Augustuksen ottopoika, ­keisari Tiberius muutti Caprille ja johti sieltä koko valtakuntaa kuolemaansa asti.

Maxim Gorkin ja Vladimir Iljits Leninin mielestä täällä oli huomattavasti mukavampi suunnitella vallankumousta kuin Venäjällä.

Näyttelijä Grace Kelly pukeutui saarella aikansa huippumuotiin, caprihousuihin. Ja Capri oli ainoa oikea paikka Aristoteles Onassiksen ja ­Jacqueline Kennedyn kuherrus­kuukaudelle. Myös Sophia Loren ja Brigitte Bardot lomailivat saarella.

Nykyään Caprilla viihtyvät Harrison Ford, Julia Roberts ja Naomi Campbell, ja heidän vanavedessään heinä–elokuussa lähes puoli miljoonaa muuta turistia. Useimmat saapuvat päiväksi nähdäkseen maailman kauneimmaksi mainostetun paikan ja saarella lomailevia rikkaita ja kuuluisia.

Mutta rikkaita ja kuuluisia ei näe. He ovat paenneet huviloihinsa jyrkillä rinteillä. Niinpä vierailusta voivat jäädä ­mieleen vain tungos, kiire ja kalliit hinnat.

Jaakko Selin: Nämä ovat parhaimmat sinkkukohteet – mukana myös Capri

200 euroa lyhythihaisesta

Laivamatkustajat ovat jo pakkautuneet tiiviiksi muuriksi funicolarelle. Rinnejuna kiitää lähes pystysuoraa kalliorinnettä ylös kaupunkiin. Parin minuutin nousun jälkeen ­ryhmät täyttävät kaupungin pienen keskustorin.

Siellä kauhistellaan espresson, limoncellon ja appelsiini-granitan hintoja. Pyöritään ympyrää ja ihmetellään koralli­korujen ja merkkivaatteiden hintoja. Myyjiä se ei kiinnosta.

He tietävät, että 200 euron lyhythihaiselle miesten paidalle on omat ostajansa.

Jos tähän kehään jää, Caprista syntyy yhtä todellinen kuva kuin Helsingistä risteilymatkustajalle, joka pyörähtää pariksi tunniksi Kauppatorille.

Mutta tämä ei ole sinun kohtalosi. Kymmenen neliökilo­metrin saarelle mahtuu hienoja piilopaikkoja. Tule.

Pikkuvene alle satasella

Aluksi olemme kaukaa viisaita. Kävelemme laivalaiturilta kivistä ranta-aukiota sinne, missä sadat huviveneet keikkuvat altaassaan.

Vuokraamme veneen kuljettajineen kolmen tunnin uinti- ja maisema­kierrokselle saaren ympäri. Otamme tietenkin jahdin, jonka lakkapuiselle etukannelle mahtuu kolme ihmistä ja aurinkokatoksen alle kuusi. Kuka ­haluaa istua polvet sylissä, suolapärskeitä silmistä hieroen pienen moottoriveneen tuhdolla?

Jahti maksaa 130–150 euroa, pikkuvene vähän alle satasen. Kylmälaukun juomat sisältyvät hintaan, ja pyyhekin järjestyy. Tulihan uimapuku mukaan?
Sovimme reissun alkavan kolmen tunnin kuluttua. D’accordo, selvän teki.

Maailman olohuoneessa

Jono rinnejunan edessä on yhä pitkä. Niinpä istumme Caprille tyypilliseen, valkean pitkän avotaksin nahka­penkille ja hurautamme torin laidalle.

Kaikki 13 000 caprilaista kutsuvat toria Piazzettaksi. Viralliselta nimeltään se on Piazza Umberto. Suihkuseura­piireille se on salotto del mondo, maailman olohuone. Tämä on ainoita paikkoja, jossa ­julkisuuden henkilöt silloin tällöin näyttäytyvät.

Rohkeasti vain vapaaseen pöytään, muuten paikka menee muille! Otamme kuplivaa proseccoa tai spritzin aperolilla. 

Tärkeintä on rento tyylikkyys. Se ei vaadi Guccin paitaa, Louis Vuittonin laukkua eikä Cartierin kelloa, vain vaatteiden toisiinsa sopivia värejä ja istuvaa leikkausta.

Tarjoilijan nimi on on Davide tai Marco ja kohta kuulet, miten hänen mammansa laittaa totanit, pienet mustekala­pussit, pastan kanssa. Pastaksi valitsemme paccherit, koska niissä on samaa muotoa kuin mustekaloissa. Giusto, juuri niin.

Piazzettalla voi teatraalisesti esittää kaikki ne vuorosanat ja eleet, joita ei kotona kehtaa. Jos sen tekee luontevasti, niitä arvostetaan. Jokainen on oman näytelmänsä käsikirjoittaja, ohjaaja ja esittäjä. 

Ahdas tori kuuluu samaan sarjaan ilmiöitä kuin Mona Lisa tai Venetsia. Kun ne näkee, ihmettelee miten pieniä ne ovat. Saaren ensimmäisten kreikkalaissiirtokuntien akropolis sijaitsi tässä 400 vuotta ennen ajan­laskun alkua.

1930-luvulle piazzetta oli kala- ja vihannestori. Sitten Raffaele Vuotto keksi perustaa torimyyjille ja turisteille pienen baarin. Kun kahvi ja viini kävivät kaupaksi, muut seurasivat. Kurpitsat ja kultaotsa-ahvenet katosivat, tilalle tulivat kultakelloja ranteissaan roikottavat filmitähdet.

Rosmariinin ja villifenkolin keskellä

No niin. Lasi on tyhjä. Ei muuta kuin passeggiatalle, hidastetulle kävelylle jollekin torista irtoavalle pikku­kujalle. Via Camerellen luksus­liikkeissä voi vain miettiä, miksi ­laukun tai puseron hinta kohoaa kymmen­kertaiseksi, kun se
keikkuu puolen tunnin laivamatkan Napolista.

Kujilla huomaa myös, miten tarkkaan rajattuja polkuja matkailijat kulkevat. Muutama porrasaskelma ja mutka, ja olemme pyykkiä ripustavien caprilaisten parissa.

Pikkutavernoista, liha- ja kalakaupoista sekä hedelmä- ja vihanneskojuista painamme mieleen houkuttelevimmat. Niistä nimittäin ostamme
myöhemmin retkieväät.

Patikoimme Via Tiberiota vain 20 minuuttia, ja olemme jo kaukana Piazzettan hälinästä. Näissä kylämaisemissa kasvatetaan kaikki itse: persikat, viini, sitruunat, kurpitsat, munakoisot, tomaatit. Kypsät aprikoosit putoilevat aidan yli kivipoluille kuin meillä omenat syksyllä. Rosmariini ja villifenkoli rehottavat tuuheina pensaina.

Kukko kiekuu, aasi kiljuu. Korkeiden kiviaitojen välissä kapeana kiemurteleva Via Tiberio olikin ennen aasipolku niin kuin suurin osa sen sivuteistä. Kipuamme rauhallisesti: Monte Tiberio nousee noin 330 metriin.

Autolla ei pääse tänne. Vain sähkökäyttöiset tavarankuljetus­kärryt ja liikuntarajoitteisten kulkupelit saavat liikennöidä. Linnuille riittää laulupaikkoja rehevien pinjojen, palmujen ja sinisadeköynnösten siimeksessä.

Kivimuuri katkeaa tavan takaa komeaan kaariporttiin. Kurkistelu ei täällä ole tirkistelyä. Takorautasäleikön takaa alkavat pitkät kukkien ja köynnösten kattamat pylväskäytävät, joiden päässä siintää huvilan pääty.

Kaikki kauniit huvilat

Monet huvilat ovat yksityisiä, jotkut hotelleja. Salaperäinen ja oudon kaunis Villa Lysis on museoitu. Se tunnetaan myös Villa Ferseninä rakennuttajansa, 1900-luvun alussa eläneen omalaatuisen ja onnettoman ranskalaisen runoilijan ja aatelismiehen Jacques Fersenin mukaan.

Sinne vie polku hämärän, villikanien asuttaman tiheän metsän halki. Kulta­kirjailtuja marmoripylväitä, valkoista marmoria, vihreillä laatoilla katettuja terasseja ja huikaiseva maisema merelle. Saleissa ja portaikoissa saa vaeltaa
rauhassa.

Via Tiberio päättyy keisari Tiberiuksen palatsin, Villa Jovisin raunioille. Niiden kulmilla on sortunut majakka, josta vartiokaartin centurio vilkutti keisarin käskyt mantereelle. Valo­merkeistä ja niiden tulkinnasta riippuivat ylennykset, kuolemantuomiot, kurjuus ja kunnia.

Astelemme pienen mutta karun kauniin Astarita-puiston pinjojen alla tiheää neulasmattoa jyrkänteen reunalle. Kimmeltävällä Napolinlahdella kohoavat Ischian ja Procidan saaret, kauempana siintävät Sorrenton niemimaa, Salernonlahti ja Vesuviuksen tumma huippu.

Kipuaminen on vienyt kolme varttia. Alamäkeen matka sujuu joutuisammin. Pinjantuoksuinen tuuli puhaltelee hien niskasta. Kolibreilta näyttävät siivekkäät imevät villikukkia. Pilvet liukuvat kasvoille. Merellä voi nähdä valaan, delfiinejä tai sukellusveneen lipumassa Naton laivastotukikohtaan Napolissa.

Herkkujen saari

Lihakauppias kauhoo rasioihin ruokaa lasivitriinistä. Kylmää munakoisomuhennosta. Scarola-pinaatilla ja ricottajuustolla täytetty piirakka. Tuokkonen tuoreita metsämansikoita. Terttu makeita San Marzano -kirsikkatomaatteja. Pistaasipähkinöillä maustettuja taralli-suolakeksejä. Ja vielä torta capresea, saaren suklaakakkua.

Rinnejunaan ei ole ruuhkaa alaspäin. Turistit eivät ole vielä palaamassa lautoille. Napolissa töissä käyvät ­caprilaiset ovat lähteneet jo ajat sitten. Saamme rauhassa ihailla ­maisemia.

Kolmen tunnin veneajelu on sikermä aurinkoa, uiskentelua, historiaa ja kuka kukin on -luentoa. Kipparimme kiertää saaren ympäri ja esittelee rantojen ja kukkuloiden ­nähtävyydet. Hän taitaa caprilaisen mehevän juoruamisen taidon mutta tuntee hyvän maun rajat.

Kallioilla kasvaa enemmän loistohuviloita kuin puita. Ani harva niistä kuuluu caprilaisille. Ei edes tunnetun lehti­­­­mies-kirjailijan Curzio Malaparten Casa come me, itseni kaltainen talo. Terra­kotanpunainen soukka talo ­kaartuu jyrkkää kallionkielekettä mereen.

Malaparte kuvasi kirjoissaan toisen maailmansodan kauhuja. Suomi oli hänelle tärkeä. Hän oli jatkosodan aikana jopa pari vuotta Karjalan ja Lapin rintamilla. Sieltä hän kirjoitti värikkäitä ja taiteilijan vapaudella höystettyjä kuvauksia kuuluisimpaan kirjaansa Kaputt, joka julkaistiin 1946.

Suudelma onneen

Olemme Marina Piccolan pienvenesataman edustalla. ­Voimmeko ankkuroitua hetkeksi? Come no, ­miksikäs ei?

Pyöreiden pikkukivien kattamalla kodikkaalla rannalla caprilaisperheet ja matkailijat lojuvat sovussa, limittäin ja lomittain, tiiviisti kylki kyljessä. Italialaisella rannalla oma tila otetaan vajaan neliömetrin kaistaleelta. Yksityisyyttä kunnioitetaan silti tiukasti.

Samanlainen ranta on Bagno di ­Tiberio, Tiberiuksen ranta. Molemmilla on ravintolansa ja maksullinen alue, jolla voi vuokrata ­aurinko­tuolin ja -varjon. 

Kuuluisan Sinisen luolan edessä kelluu soutuveneiden jono. Sen hännille emme halua. Mennään vihreälle luolalle tai violetille ja valkoiselle. Kuljettajamme tuntee tietenkin tien saaren lähes pystysuorien kallioiden kauneimpiin luoliin ja ­syvänteisiin.

Vihreällä luolalla uimme hitaasti kiven, veden ja ­korallin väreistä nauttien. Välillä kellumme selällämme aurinkoa ahmien. Veneessä suihku pesee suolan iholta. Eväät maistuvat.

Enää puuttuvat vain Faraglionit. Kolmen meressä ­seisovan, yli sata metriä korkean kallion muodostelma on Caprin ­tunnus. Kun vene ajaa keskeltä niiden läpi, suudelkaa. Saatte ­pitkän onnen. Ja vaikkette saisikaan, se tuntuu mukavalta.

Vene kaartaa takaisin satamaan. Paluulautoissa on nyt tilaa, parin tunnin päästä ei. Kaikkea emme ehtineet, mutta juuri rajaamisen taito tekee päivästä onnistuneen. Seuraavaan kertaan jää Anacapri ja siellä Axel Munthen kuuluisa Huvila meren rannalla.

Maalaisserkun syleilyyn

Ja onhan heti aamulla vuorossa Procida, Napolinlahden saarista vähiten tunnettu, Caprin kiltti maalaisserkku. Se on halvempi, hiljaisempi, köyhempi ja pienempi. Mutta yhtä kaunis ja yhä hyvin aito kalastajasaari.

Antiikin kreikkalaistaruissa ­titaanit kävivät Prochytan edustalla taistelujaan. Roomalaiset rakensivat sinne kesähuviloitaan. Vandaalit ja gootit keskittyivät ryöstämään niitä. Siksi saarelaiset tapaa edelleen Terra Muratasta, muureilla suojatusta keskiaikaisesta kaupungista ja linnoituksesta. Värikkäät pienet talot roikkuvat sataman yllä, toisiinsa kiinni kasvaneina.

Procida on napolilaisten Suomenlinna. Perheet, jotka eivät viihdy turistien seassa, tulevat tänne kävelemään, piknikille, uimarannalle ja lounaalle.
Simpukka-annoksessa on vuorellinen höyryäviä sinisimpukoita. Miekkakala-annos on uhkea vadillinen carpaccion tapaan leikattuja tuoreita viipaleita, lisänä sitruunaa ja leipää. Ecco così. Mitä hienostelemaan. Maku ja tuoreus ovat tärkeintä.

Aterian päätteeksi ravintolan kalastaja-venemies-hovi­mestari ajaa meidät moottoriveneellään takaisin satamaan.

Ruokalevolle ainoa oikea paikka on hotelliksi ­muutetun ­vartiolinnan, La Vignan puutarha. Siellä on ­viljelty viiniä ­roomalaisajoilta asti. Uhkeassa, viehättävällä tavalla villiksi jätetyssä keitaassa kukkivat ruusut. Puiden siimekseen on sijoiteltu lepotuoleja.

Kuljemme polun ylle kaartuvan viiniköynnöksen alla näköalapenkeille. Törmä on jyrkkä. Lehtimajasta näkyy aavalla ­ulapalla taivaan- ja merensinen puolivälissä tuttu ­auringon­ottaja.

Ciao, bella! vilkutamme Caprille.

Osallistu ja keskustele: Garda - matkavinkkejä?

Lautalla lomalle 13–20 eurolla

Kantosiipialukset, autolautat ja vesibussit vievät Sorrentosta tai Napolista Caprille, Procidaan, Positanoon, Ischiaan, Amalfiin, Napoliin ja Pozzuoliin.
Sorrento on Napolia helpompi lähtö- ja vaihtosatama. Vesi­liikenne on säännöllistä ja tiheää.

Järjestettyä kierto­matkaa ei kannata ostaa, sillä reissu on helppo järjestää itse. ­Alus­tyypistä riippuen lippu ­maksaa 13–20 euroa.

Meno-paluulippua lautalle ei välttämättä kannata ostaa, sillä Positanoon tultuaan saattaakin tehdä mieli jatkaa Amalfiin ja palata sieltä suoraan Napoliin.

Suuret autolautat ovat ­halvimpia, mutta ne eivät ­liikennöi Napolin Molo Beverellon matkustajasatamasta vaan ­reilun kilometrin päästä Calata
di ­Massan syväsatamasta. Kilometri on pitkä matka helteessä.Napolissa on vaivatonta nousta circumvesuvianaan, ­kaikilla Napolin ja Sorrenton välisillä asemilla pysähtelevään paikallis­junaan.

Suosittuihin väliasemiin ­kuuluvat antiikin ulko­museot, Vesuviuksen tulivuoren­purkauksen hautaamat Pompeji ja Herculaneum.

Pysähtyä kannattaa myös metripizzan kotikylässä Vico Equensessa ja kamee­korujen keskuksessa Torre del Grecossa.

Sinikka Saastamoisen lapset puolisoineen ja lapsineen vuokraavat joka jouluksi mökin, johon mahtuu koko heimo.

1960-luvulla pohjoiskarjalainen Sinikka Saastamoinen jäi leskeksi neljän alle 10-vuotiaan lapsen kanssa. Lisäksi hän odotti viidettä.

– Perhe hitsautui yhteen niin tiukasti, että aikuiset lapset perheineen haluavat vieläkin viettää joulut yhdessä, kertoo Maija-Liisa Punta-Saastamoinen, Sinikan ainoan pojan Maurin vaimo.

Miniä ja vävyt ovat sopeutuneet perinteeseen.

– Aiemmin menimme kaikki – puolisot, lapset ja lastenlapset – anopin luo, mutta nyt haluamme, että hän saa helpon joulun. Kahdeksankymppisen mummon koko joulukuu ei saa mennä keittiössä.

Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.
Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.

Pinja koristelee kuusta.
Pinja koristelee kuusta.

Joka jouluksi suku vuokraa mökin, yleensä eri paikasta. Viime vuonna valinta oli Simpelejärvi, jonka rannalla olevaan mökkiin mahtui koko 20 hengen seurue.

Joulunviettoon tulevat Maurin ja Maija-Liisan lisäksi heidän lapsensa Jesperi, 27, ja Suvetar, 22, sekä Maurin sisarukset lapsineen. Maurin sisar Pirjo ja hänen miehensä Pentti Sahlman ajavat vuokramökille Vantaalta. Sinikan esikoistytär Eija ja hänen puolisonsa Pauli Purmonen tulevat Joensuusta, samoin tytär Tarja ja Heino Hämäläinen poikansa Severin kanssa. Tytär Heli tulee joulunviettoon Tampereelta miehensä Keijo Karjulan ja lastensa Jonnen, Pinjan ja Elmerin kanssa.

– Parasta on yhdessäolo. Tuntuu hyvältä päivittää kuulumiset ilman kiirettä. Jokainen tuo jotain jouluruokaa. Esimerkiksi Mauri tekee sinapin, minä jälkiruuan. Tarja on koristelemisen mestari, hän tuo kukat, viimeksi upeat jouluruusut, Maija-Liisa sanoo.

Pirjo ottaa rennosti.
Pirjo ottaa rennosti.

Kodassa paistetaan makkaraa.
Kodassa paistetaan makkaraa.

Näkymä Parikkalan mökin ikkunasta pysäytti.

– Istuin sohvalla ja vain katselin, järvi tuli kuin syliin. Jää oli kaunista, vaikka sen päällä oli muutama sentti vettä. Kastelimme siinä varpaat saunan jälkeen, Maija-Liisa kertoo.

Suvun ohjelmaan kuuluu jouluna herkuttelu, saunominen, ulkoilu ja Trivial Pursuit -peli. Viimeksi sitkeimmät pelasivat aamuneljään.

– Sen jälkeen nukuimme hyvin.

Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.
Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.

Jouluaamuna mummo heräsi keittämään puuron, ja puolen päivän jälkeen koko seurue lähti ulos.

– Oli ihana nähdä, kun mummo käveli nuorten kanssa käsikoukkua ja nautti siitä, että kaikki ovat koolla.

Huvila.net > Loikonsaari 3


Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.
Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa.