Helsinkiläinen Laila Rantio, 68, sairastui keski-iässä ykköstyypin diabetekseen. Alku oli tasapainoilua, mutta tauti on hallinnassa. Eläkkeellä on aikaa liikkua ja korjata elintapojaan.

"Ajatus ei juossut ja oloni oli sekava, jatkuvasti. Uin kylmässä hiessä ja podin karmeaa himoa syödä makeaa. Painoni nousi, väsytti, pissatti ja janotti. Olin ihmeissäni, sillä en voinut ymmärtää, mikä minulla on. Olinhan vasta nelissä­kymmenissä.

Kun tilanteeni oli mennyt jo todella pahaksi, sain viimein diabetesdiagnoosin – siitä on nyt 15 vuotta. Marssin itse lääkäriin ja ehdotin, olisiko minulla sokeritauti. Verensokeriarvoni oli hälyttävä. Kun terveellä ihmisellä niin sanottu paastoverensokeri on alle kuusi mittayksikköä, minulla sokerit huitelivat kahden- ja kolmenkympin välillä.

Minulla on sekamuotoinen diabetes, joka omassa tapauksessani on tyypin 1 diabeteksen kaltainen.

Meta­bolinen oireyhtymäni on vauhdittanut tautini kehittymistä, eikä haimani pysty tuottamaan ollenkaan omaa insuliinia.

Sairastuminen oli sokki. Ensi alkuun en edes suostunut myöntämään, että minulla on elinikäinen sairaus. Kuvittelin, että kyllä minä tästä vielä parannun. Olin eksyksissä ja itsetuntoni oli matalalla: sairastuin tautiin, jota sanottiin itse hankituksi.

Vappuna sairaalaan

Itsekin syytin itseäni. Elintapani olivat sairastumiseni aikoihin heikoissa kantimissa. Rahat olivat vähissä, ja ostin halpaa ja hiilihydraattipitoista ruokaa. Olutta tuli naukkailtua tiheään tahtiin.

Yhden käännekohdan tautihistoriassani muistan selvästi: oli vappuaatto ja meille oli tulossa vieraita, kun lääkäri soitti ja sanoi, että Peijaksen sairaalassa olisi minulle nyt vuodepaikka. Sairaalassa minulle alettiin opettaa pitkävaikutteisen pistosinsuliinin käyttöä, verensokerin mittaamista ja oikeaa ruokavaliota.

Insuliinihoidosta vain ei tahtonut tulla aluksi mitään. Verensokerini heittelehti ja tablettilääkitys etoi. Toissa vuonna tablettilääkkeeni vaihdettiin metformiiniin, ja sitä vatsani kestää yhden pillerin päivässä. Tilanteeni helpottui selvästi, kun pääsin lääkekokeiluun ja sain käyttööni uudenlaisen pistoslääkkeen, detemir-insuliinin.

Diabetesliiton kursseilla olen myös opetellut pistämään itseeni niin sanottua ateriainsuliinia. Sen annostelussa pitää osata laskea hiilihydraatit ja insuliiniyksiköt.

Kylmä hiki herättää

Minua, kuten muitakin ykköstyypin diabeetikkoja, vaanii ahdistava vaiva: liian matalat verensokerit eli hypoglykemia, diabeetikkoslangissa ’hypot’. Minut ne yllättävät useimmiten aamuyöstä. Olen onnekkaammassa asemassa kuin lapsena tähän tautiin sairastuneet siksi, että sentään herään hypotuntemuksiin, kylmään hikeen, vessahätään ja janoon. Kaivan verensokerimittarini esiin ja otan sormenpäästäni pisaran verta mitta­tikulle. Mittari saattaa näyttää silloin jopa kakkosella alkavia lukemia.

Vaikka olisin nukkumaan käydessäni syönyt iltapalaa ja verensokerini näyttäisi kymmentä, silti vointini saattaa yöllä romahtaa. Jos matalat sokerit yllättävät minut kaupungilla, alan vapista, enkä välttämättä ymmärrä, missä olen ja kuinka pääsen kotiin. Saatan eksyä aivan tutussa paikassa.

Vihdoinkin hoikistuin!

Ilonaihe sairastumisessani oli aikoinaan se, että painoni putosi nopeasti lähes 15 kiloa. Vaikka kiloja on sittemmin tullut lisää, painoni ei enää ole yli 90 kilon.

Olen mielestäni omaksunut terveellisen ruokavalion ja liikun kohtuullisesti. Oluen tissutte­luni loppui diagnoosiin, mutta silloin tällöin saatan ottaa lasillisen viiniä. Makeaa saan syödä, kunhan muistan laskea hiilarit huolella, ja hypokohtauksien ahmimishimoa osaan tätä nykyä jo hillitä. Paras konsti verensokereideni kohottamiseen on banaani – terveellisempääkin se on kuin suklaa.

Diabetekseni otti takapakkia vuonna 2002, kun minulta löytyi huippukorkeisiin lukemiin kivunnut verenpainetauti. Sain lääkityksen, mutta se ei tehoa vieläkään toivotusti. Kolesteroliarvonikin ovat ylikantissa. Statiinilääkitys aiheutti minulle kovia jalkakipuja, ja vasta tänä vuonna uusi apu kolesteroleihin löytyi fenofibraatista. Sitä siedän statiineja paljon paremmin.

Viisikymmentäluvulla, niin olen kuullut, sokeritauti oli pienellä paikkakunnalla suurempi häpeä kuin kuppa. Insuliinia annosteltiin suurten ruiskujen kanssa, ja ruokavalioksi suositeltiin läskiä ja ranskanleipää.

Silti tunnen olevani erilainen. Olen se, joka ventovieraillekin kertoo ensimmäiseksi olevansa diabeetikko ja joka alkaa hypoissa – tahtomattaan – tiuskia toisille. Minua on syytetty siitä, että sairauden perusteella otan oikeudekseni käyttäytyä huonosti ja käytän sairautta tekosyynä tekemisiini tai tekemättömyyteeni.

Työpaikallani minua käskettiin aikoinaan olemaan hiljaa sairaudestani, enkä saanut pitää edes ylimääräisiä taukoja syödäkseni välipalaa. Kun tuossa vaiheessa meneillään olivat vielä vaihdevuoteni, en aina pysynyt kärryillä siitä, johtuivatko hikoilu ja inhottavat tuntemukseni diabeteksesta vaiko menopaussista. Jäin sittemmin osatyökyvyttömyyseläkkeelle työuupumuksen vuoksi. Mielialaoireista toipuminen kesti pitkään.

Onneksi lääkäri kannustaa

En voi vaatia, että ihmiset ymmärtäisivät, mitä tämän diabetestyypin kanssa eläminen on, enkä halua, että minua holhotaan. Tottakai joskus pelkään, että mitä tämä sairaus vielä eteeni tuo. Mielessä kummittelevat diabetekseen perinteisesti liitetyt kauhukuvat: jalkojen amputoinnit, sokeus ja dialyysihoidot. Silmänpohjissani on jo rappeumaa, hampaani alkavat rapautua ja minulla on munuaisten vajaatoiminta.

Epäreiluna olen kokenut sen, että meitä diabeetikkoja syytetään vieläkin taudistamme. Eräskin lääkäri huusi minulle suoraa huutoa, että ’jos sinä et noudata ohjeitamme, niin me emme voi tehdä mitään hyväksesi’.

Nykyinen omalääkärini on onneksi toista maata. Keskustelemme ihan luontevasti, ja kovasta työpaineestaan huolimatta hän jaksaa neuvoa ja kannustaa minua.

Enää en koe olevani minäkuvaltani pelkästään diabeetikko. Sairaus on toki osa minua ja arkeani, mutta elämä eläkkeellä on helpompaa, kun saan suunnitella päiväohjelman omien voimieni mukaan. Voin ottaa päiväunet tarvittaessa, eikä paniikissa tarvitse miettiä, missä välissä teen tarvitsemani hoitotoimet. Ulkoilen ja harrastan sauvakävelyä niin paljon kuin kivuliaat jalkani sallivat. Käyn teatterissa, oopperassa ja elokuvissa. Onneksi eläkeläi­sille on päiväsaikaan esityksiä edullisempaan hintaan.

Minä pärjään kyllä, tulkoon mitä tulee.”

Sirkkeli leikkasi Matti Siekkisen, 76, oikean käden irti kolme vuotta sitten. Se saatiin kiinnitettyä takaisin, mutta toipuminen on kestänyt pitkään.

Kenttäsirkkelin metrinen terä pyöri kasvojeni edessä 1 100 kierrosta minuutissa. Ehdin ajatella, että päätä en halkaise ja sain käännettyä sen sivuun. Sitten sirkkelipöydän liikkuva hihna tempaisi minut mukaansa.

Olin eläkkeellä maanviljelijän töistä, mutta sahasin välillä puuta laudoiksi. Niitä hommia olen tehnyt pikkupojasta eli jo 60 vuotta, joten kokemattomuudesta onnettomuus ei johtunut. Se vain tapahtui.

”Kipua en tuntenut, sillä hetkeksi kaikki pimeni.”

Työnsin tukkia sirkkelipöydällä eteenpäin, kun jalka horjahti ja uuden työhaalarin lenkki tarttui pöydän reunan akseliin. Lenkki ei revennyt riuhtaisemallakaan, joten kuusitukin sijasta sirkkeliin jouduin minä.

Terä leikkasi oikean käteni irti kymmenisen senttiä olkapään alapuolelta. Muistan luun kirskumisen, mutta kipua en tuntenut, sillä hetkeksi kaikki pimeni. Hyvä niin.

Kun tulin tolkkuihini, seisoin sirkkelipöydän vieressä. Olin jotenkin kulkenut laitteen läpi ja laskeutunut hihnalta. Kädentyngästä suihkusi verta, mutta ensimmäiseksi sammutin sirkkelistä virran. Vasta sitten juoksin pihan poikki kotia kohti.

”Onneksi taskussa oli kännykkä.”

Pääsin melkein perille ennen kuin lyyhistyin. Onneksi taskussa oli kännykkä ja vaimoni Ritva oli kotona. Soitin hänelle, että käsi on poikki, tule auttamaan.

Heti kun Ritva löysi minut pihalta ja tajusi tilanteen, hän soitti hälytyskeskukseen. Odottelimme ambulanssia puolisen tuntia. Ne olivat pitkiä minuutteja.

Matti Siekkinen kuntouttaa kättä ahkerasti kotona. Peukalokin toimii jo.
Matti Siekkinen kuntouttaa kättä ahkerasti kotona. Peukalokin toimii jo.

Käsi pakattiin kylmään

En olisi tätä nyt kertomassa, jos en olisi silloin poikkeuksellisesti ottanut puhelinta mukaan. Lähdin sahaamaan aamuvarhain, koska tulossa oli uusi tukkikuorma ja halusin päästä ajoissa lämmittämään savusaunaa illaksi.

Ritva ei edes tiennyt, että olin sahalla. Hän puuhasi omiaan talon toisella puolen, jonne huuto pihalta ei olisi kuulunut. Mutta puhelimen hän kuuli.

”Ambulanssin saavuttua joku kysyi, mistä irronneen käden löytäisi.”

Järkytyksen keskellä Ritva kykeni toimimaan järkevästi, hätäkeskuksen ohjeiden mukaan. Hän tyrehdytti verenvuotoa painamalla sitä pyyhkeillä ja polvella ja vyöllä kiristämällä. Jalkani hän nosti koholle, jotta aivot saisivat paremmin verta.

Ambulanssin saavuttua joku kysyi, mistä irronneen käden löytäisi. Neuvoin etsimään työrukkasta maasta sirkkelin takaa.

Kuljetusta varten ensihoitajat puhdistivat kädestä pahimmat sahanpurut ja kietoivat sen pyyhkeeseen, jonka ympärille laittoivat jäitä. Niitä löytyi, kun Ritva muisti, että joku oli jättänyt jääpaloja vuokramökkimme pakastimeen.

Puhtaat keuhkot pelastivat

Kotoa on yli 300 kilometriä Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Tarkoitus oli matkalla vaihtaa autokyyti helikopteriin, mutta siihen ei löytynyt lääkäriä. Niinpä ambulanssia käskettiin pitämään kiirettä.

Kuski kertoi nopeusmittarin lukemaksi 220. Se riitti – juuri ja juuri. Selviytymiseni oli minuuteista kiinni, sanoi lääkäri. Olin menettänyt niin paljon verta.

”Minut pelasti todennäköisesti se, että peruskuntoni oli hyvä.”

Minut pelasti todennäköisesti se, että fyysisen työn vuoksi peruskuntoni oli hyvä. Enkä ole koskaan tupakoinut, joten puhtaat keuhkot jaksoivat silloinkin, kun niihin alkoi kertyä nestettä.

Kerroin myöhemmin perheelle lääkärin puheet keuhkoista. Tyttärenpoikani lakkasi kerrasta polttamasta.

Lastenlasten ja heidän lastensa murhe on ollut onnettomuudessa vaikeinta. Ensin pienet pelkäsivät, että pappa kuolee. Myöhemmin tuli toisenlaisia suruja. Pappa ei esimerkiksi pysty enää nostamaan syliin kuten ennen.

”Tarvittiin kolme kirurgia ja kahdeksan tunnin leikkaus.”

Tarvittiin kolme kirurgia ja kahdeksan tunnin leikkaus, jotta käsivarsi saatiin kiinnitettyä. Sisäsivu aukaistiin, kun luut, jänteet, verisuonet ja kaikki muu yhdistettiin.

Ensimmäinen vuorokausi leikkauksen jälkeen minua pidettiin unessa. Herättyäni näin haavoissa toistasataa niittiä. Käsivarren sisällä on nyt titaania ja se on seitsemän senttiä lyhyempi kuin ennen. Ihoa siihen siirrettiin oikeasta jalasta polven yläpuolelta.

Verenkierron turvaamiseksi käsi täytyi aluksi pitää mahdollisimman lämpimänä. Se kiedottiin avaruuspeitteeseen, ja potilashuone lämmitettiin kuumaksi.

”Keuhkoihin kertyi monta litraa nestettä.”

Pahinta oli vähän leikkauksen jälkeen, kun keuhkoihin kertyi monta litraa nestettä. Se vaikeutti hengittämistä ja ilmeisesti laukaisi sydänvaivat.

Kotiin pääsin kolmen sairaalaviikon jälkeen. Aluksi vain lepäilin, sitten aloin pikkuhiljaa liikuskella. Käsi oli tunnoton ja toimeton ja pidin sitä kantositeessä. Ritvan täytyi auttaa minua kaikessa.

Kotiutus sairaalasta tuntui liian nopealta. Mutta haava ei onneksi tulehtunut, vaan parani hyvin. Sen jälkeen alkoi ahkera kuntouttaminen.

Unessa sormet toimivat

Ensin tuntui pistelyä. Sitten tuli kuin pieniä sähköiskuja ja nykäyksiä. Tunto tuli käsivarteen takaisin aivan yllättäen puolisen vuotta leikkauksen jälkeen.

Käsi tuntui alkuun vieraalta, kuin se olisi naapurin käsi. Nyt se on jo pitkään tuntunut omalta ja erotan sekä kuuman että kylmän. Iho hikoilee ja kynnet kasvavat, mutta käsi palelee aiempaa herkemmin.

Tuntemusten palaamisen jälkeen myös nivelet alkoivat vähitellen liikkua kyynärpäässä ja ranteessa. Vain sormet jäivät jäykiksi: peukalo pystyyn ja muut neljä koukkuun.

Viime toukokuussa näin unta, että sormet liikkuivat. Aamiaisella huomasin, että peukalohan taipuu! Paraneminen siis jatkuu, vaikka haaverista tulee kolme vuotta.

”Olen kiitollinen lääkäreille.”

Lääketieteelliseksi ihmeeksi käsikirurgi on minua sanonut. Ei kuulemma pitäisi käden pelata niin kuin se pelaa. Minun on silti ollut pakko opetella käyttämään vasenta kättä kaikkeen hienomotoriikkaa vaativaan, esimerkiksi syömiseen ja nimen kirjoittamiseen. Seitsemänkymppiselle ja oikeakätiselle se ei ole pieni haaste.

Käyn kerran viikossa fysioterapiassa ja kotona jumppaan joka päivä kuminauhalla ja palloilla ja taivuttelen sormia.

Jaksamista auttaa paljon se, että minulla ei ole kipuja eikä särkyjä, enkä tarvitse kipulääkkeitä. Olen kiitollinen lääkäreille, jotka taisivat saada hermot kohdilleen.

Onnettomuus sattuu kun on sattuakseen, se on vain hyväksyttävä. Olen jättänyt metsässä rymyämisen, enkä pysty juuri tanssimaan Ritvan kanssa. Monet työt kaatuvat yhä enemmän vaimon niskaan ja välillä hän väsyy. Pystymme onneksi puhumaan myös vaikeista asioista.

”Suurin menoerä on ollut auton vaihtaminen automaattivaihteiseksi.”

Ritvasta on tullut omaishoitajani. Emme olisi sitä hoksanneet, mutta seniorihoitaja opasti. Muutenkin olemme saaneet hyviä neuvoja. Ne ovat tarpeen, sillä tapaturmavakuutusta minulla ei ollut. Luulimme, että vakuutus pitää katkaista, kun maatalousyrittäjä jää eläkkeelle. Niin ei ilmeisesti ole.

Taloudellisesti selviämme, koska olin jo eläkkeellä. Suurin menoerä on ollut auton vaihtaminen automaattivaihteiseksi, jotta voin edelleen ajaa.

Huumori auttoi toipumaan

Yksin et mene enää sahaamaan. Sellaisen komennon perhe antoi, ja olen opetellut ottamaan kaverin mukaan.

Haaverin jälkeen vävyt pesivät verijäljet sahalta. Eikä sirkkelin käynnistäminen ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen herättänyt ikäviä tunteita. Väkivaltaelokuvia olen kuitenkin lakannut katsomasta. Riittää, että olen katsonut oman vereni vuotavan.

”Lääkäri arveli, että toipumiseni saattaa johtua lupsakasta luonteestani.”

Eräs lääkäri arveli, että toipumiseni saattaa johtua lupsakasta luonteestani. Huumorin lahja onkin auttanut paljon. En halua kantaa repussani turhaa kuormaa.

Huippuasiantuntijatkaan eivät osaa ennustaa, miten käden toimintakyky mahdollisesti kehittyy. Minusta kaikki mitä tapahtuu, on pelkkää plussaa.

Kehonosien kiinnittäminen

  • Tapaturmat aiheuttavat valtaosan käden tai muiden kehonosien irtoamisista eli amputaatiovammoista. Osat voidaan usein kiinnittää takaisin, jos ne löytyvät turmapaikalta ja potilas pääsee nopeasti hoitoon. Kiinnitys voi onnistua vielä tuntienkin kuluttua.
  • Aikuisilla leikkauksella tavoitellaan ennen kaikkea käden tartuntaotteen palauttamista. Koko yläraajan takaisin kiinnittäminen on haastavaa, mutta onnistuneena toimivampi vaihtoehto kuin proteesi.
  • Edellytykset paranevat, jos irronnut osa säilytetään viileässä, noin 4-8 asteessa, esimerkiksi puhtaassa muovipussissa jääveteen upotettuna. Jäätymisen välttämiseksi osa ei saa suoraan koskettaa jäätä tai lunta.
  • Takaisinkiinnityksessä korjataan kaikki katkenneet kudokset: luu, jänteet, hermot, valtimot, laskimot, pehmytkudos ja iho. Leikkauksen jälkeen tarvitaan kuntoutusta.
  • Onnettomuuspaikalla olennaista on nopea ensiapu, jotta potilas ei menetä liikaa verta ja joudu sokkiin. Hätäkeskus antaa ohjeita, ja vuotoa voi alkuun tyrehdyttää esimerkiksi painamalla kädellä suoraan haavaan.
  • Liikaa kiristämistä pitää välttää, jotta kudokset eivät vaurioidu.
  • Ranteen yläpuolisissa vammoissa pyritään helikopterikuljetukseen.

Lähteet: Käsikirurgian erikoislääkäri Pasi Paavilainen, Tays, Osmo Saarelma: Raajan tai kehonosan irtoaminen (amputaatiovammat). www.terveyskirjasto.fi

Juttu on julkaistu ET Terveys -lehdessä 7/2018.

Kuka?

Matti Siekkinen

Syntynyt 1941 Pihtiputaalla.

Asuu Pihtiputaan Elämä­järvellä.

Perhe Vaimo Ritva, kolme tytärtä, seitsemän lapsenlasta ja kaksi lapsenlapsenlasta.

Motto Elämässä tarvitaan huumoria ja positiivista ajattelua. Jos märehtii negatiivisia asioita, se lyö jarruja kaikkeen.

Eviran erikoistutkijan mukaan lisäaineisiin liittyvä pelko on osittain tietämättömyyttä ruuan kemikaaleista ja elintarvikkeiden valmistusprosesseista. 

Natriumglutamaatti, aspartaami, polyfosfaatti – kuulostaako lista epäilyttävältä? Tai jopa haitalliselta? Lisäaineiden tarpeellisuus ja turvallisuus on herättänyt viime vuosina paljon keskustelua. Ruualta vaaditaan nykyään aitoutta, ja monen mielestä lisäaineet eivät sovi luonnollisuuden kanssa yhteen.

Edelleen tiukassa istuu virheellinen ajatus, että lisäaine olisi huonon ruuan mittari, sanoo ravinnon turvallisuuden professori Marina Heinonen.

”Ajatellaan, että lisäainepitoisessa ruuassa ei voi olla aitoja raaka-aineita.”

– Usein ajatellaan, että lisäaineilla halutaan peitellä ruuan puutteita, tai että lisäainepitoisessa ruuassa ei voi olla aitoja raaka-aineita tai makuja. Saan usein selittää, että nämä ajatukset eivät pidä paikkaansa.

Suuri osa lisäaineista on säilöntäaineita, joita käytetään ruuan turvallisuuden takaamiseksi. Esimerkiksi makkaroihin ja leikkeleisiin on usein lisätty nitriittiä, jotta niihin ei kehittyisi tappavan ruokamyrkytyksen aiheuttavaa botuliinibakteeria. Säilöntäaineita käyttämällä voidaan myös estää turha ruokahävikki. Pussitettu leipä, jossa on säilöntäainetta, pysyy pidempään homeettomana.

Lisäaineiden avulla voidaan valmistaa kuluttajalle sopiva tuote. Niillä muokataan elintarvikkeeen rakennetta tai syvennetään sen makua.

– Erilaisilla sakeuttamisaineilla puolestaan voidaan saada aikaan vähärasvainen tuote, jossa on hyvä suutuntuma sen sijaan että siinä olisi paljon kovaa rasvaa. Makeutusaineita käytetään, jotta tuote olisi makea ilman turhia sokerin kaloreita.

Pelkoon ei ole syytä

Lisäaineisiin liittyvä pelko on osittain tietämättömyyttä ruuan kemikaaleista ja elintarvikkeiden valmistusprosesseista, arvioi Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran erikoistutkija, dosentti Johanna Suomi.

– Lisäainepelkoon ei ole syytä nykytiedon valossa. Tutkimusten mukaan suomalaiset saavat ruuastaan turvallisia määriä lisäaineita, ja jopa lisäaineiden suurkuluttajilla altistus on keskimäärin turvallisella tasolla. Lisäaineiden turvallisuutta on tutkittu paljon, ja niiden enimmäismäärät eri elintarvikkeissa perustuvat tietoihin turvallisina pidetyistä annoksista.

Lisäaineita pidetään usein keinotekoisina aineina, mutta noin kaksi kolmasosaa niistä on luonnosta peräisin. Sakeuttamisaineita saadaan esimerkiksi kasvisten kuorista uutettavasta ravintokuidusta, säilöntäaineita kasvisten hapoista ja väriaineita kasvisten ja marjojen värjäävistä osista.

Osa lisäaineista on keinotekoisia aineita, mutta jotkut niistäkin käyttäytyvät elimistössä samalla tavoin kuin luonnonaineet.

– Esimerkiksi keinotekoisesti valmistettava säilöntäaine bentsoehappo on koostumukseltaan samaa tavaraa kuin puolukassa esiintyvä bentsoehappo, Johanna Suomi toteaa.

Vältä, jos saat oireita

Lisäaineyliherkkyyksistä puhutaan, mutta varsinaiset allergiat ovat harvinaisia. Tiettyjä lisäaineitakannattaa kuitenkin välttää, jos tietää saavansa niistä allergia- tai yliherkkyysoireita. Tunnetuin oireita aiheuttava lisäaine on säilöntäaine sulfiitti, josta astmaatikko voi saada oireita.

Viisi nakkia viikossa.

Lapsille on annettu rajoituksia lisäainepitoisten ruokien syömisestä: nitriitin sekä suolan ja kovan rasvan riskien vuoksi alle kouluikäinen lapsi saisi syödä makkaraa, nakkeja tai leikkeleitä korkeintaan 150 grammaa viikossa – eli maksimissaan viisi nakkia tai pari makkaraa. Myös bentsoehappoa sisältävien mehujen juomista pitäisi rajoittaa. Aikuisille vastaavia rajoituksia ei ole.

”Aikuisella rajat voivat ylittyä, jos syö jatkuvasti yksipuolisesti.”

–  Aikuisella lisäaineiden turvallisen saannin rajat voivat ylittyä, jos syö jatkuvasti yksipuolisesti: esimerkiksi paljon pitkälle prosessoituja tuotteita kuten makkaraa, karkkia ja limonadia. Silloin kuitenkin lisäaineita suurempia haittoja tulee yksipuolisesta ruokavaliosta, josta ei saa tarpeeksi ravintoaineita, Johanna Suomi muistuttaa.

Lisäaineet on merkitty elintarvikkeisiin niin sanotuilla e-koodeilla. Niiden selitykset löytyvät esimerkiksi osoitteesta evira.fi/elintarvikkeet.

Juttu on julkaistu ET Terveys -lehdessä 5/2018.

Lue myös: