Helsinkiläinen Laila Rantio, 68, sairastui keski-iässä ykköstyypin diabetekseen. Alku oli tasapainoilua, mutta tauti on hallinnassa. Eläkkeellä on aikaa liikkua ja korjata elintapojaan.

"Ajatus ei juossut ja oloni oli sekava, jatkuvasti. Uin kylmässä hiessä ja podin karmeaa himoa syödä makeaa. Painoni nousi, väsytti, pissatti ja janotti. Olin ihmeissäni, sillä en voinut ymmärtää, mikä minulla on. Olinhan vasta nelissä­kymmenissä.

Kun tilanteeni oli mennyt jo todella pahaksi, sain viimein diabetesdiagnoosin – siitä on nyt 15 vuotta. Marssin itse lääkäriin ja ehdotin, olisiko minulla sokeritauti. Verensokeriarvoni oli hälyttävä. Kun terveellä ihmisellä niin sanottu paastoverensokeri on alle kuusi mittayksikköä, minulla sokerit huitelivat kahden- ja kolmenkympin välillä.

Minulla on sekamuotoinen diabetes, joka omassa tapauksessani on tyypin 1 diabeteksen kaltainen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Meta­bolinen oireyhtymäni on vauhdittanut tautini kehittymistä, eikä haimani pysty tuottamaan ollenkaan omaa insuliinia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sairastuminen oli sokki. Ensi alkuun en edes suostunut myöntämään, että minulla on elinikäinen sairaus. Kuvittelin, että kyllä minä tästä vielä parannun. Olin eksyksissä ja itsetuntoni oli matalalla: sairastuin tautiin, jota sanottiin itse hankituksi.

Vappuna sairaalaan

Itsekin syytin itseäni. Elintapani olivat sairastumiseni aikoihin heikoissa kantimissa. Rahat olivat vähissä, ja ostin halpaa ja hiilihydraattipitoista ruokaa. Olutta tuli naukkailtua tiheään tahtiin.

Yhden käännekohdan tautihistoriassani muistan selvästi: oli vappuaatto ja meille oli tulossa vieraita, kun lääkäri soitti ja sanoi, että Peijaksen sairaalassa olisi minulle nyt vuodepaikka. Sairaalassa minulle alettiin opettaa pitkävaikutteisen pistosinsuliinin käyttöä, verensokerin mittaamista ja oikeaa ruokavaliota.

Insuliinihoidosta vain ei tahtonut tulla aluksi mitään. Verensokerini heittelehti ja tablettilääkitys etoi. Toissa vuonna tablettilääkkeeni vaihdettiin metformiiniin, ja sitä vatsani kestää yhden pillerin päivässä. Tilanteeni helpottui selvästi, kun pääsin lääkekokeiluun ja sain käyttööni uudenlaisen pistoslääkkeen, detemir-insuliinin.

Diabetesliiton kursseilla olen myös opetellut pistämään itseeni niin sanottua ateriainsuliinia. Sen annostelussa pitää osata laskea hiilihydraatit ja insuliiniyksiköt.

Kylmä hiki herättää

Minua, kuten muitakin ykköstyypin diabeetikkoja, vaanii ahdistava vaiva: liian matalat verensokerit eli hypoglykemia, diabeetikkoslangissa ’hypot’. Minut ne yllättävät useimmiten aamuyöstä. Olen onnekkaammassa asemassa kuin lapsena tähän tautiin sairastuneet siksi, että sentään herään hypotuntemuksiin, kylmään hikeen, vessahätään ja janoon. Kaivan verensokerimittarini esiin ja otan sormenpäästäni pisaran verta mitta­tikulle. Mittari saattaa näyttää silloin jopa kakkosella alkavia lukemia.

Vaikka olisin nukkumaan käydessäni syönyt iltapalaa ja verensokerini näyttäisi kymmentä, silti vointini saattaa yöllä romahtaa. Jos matalat sokerit yllättävät minut kaupungilla, alan vapista, enkä välttämättä ymmärrä, missä olen ja kuinka pääsen kotiin. Saatan eksyä aivan tutussa paikassa.

Vihdoinkin hoikistuin!

Ilonaihe sairastumisessani oli aikoinaan se, että painoni putosi nopeasti lähes 15 kiloa. Vaikka kiloja on sittemmin tullut lisää, painoni ei enää ole yli 90 kilon.

Olen mielestäni omaksunut terveellisen ruokavalion ja liikun kohtuullisesti. Oluen tissutte­luni loppui diagnoosiin, mutta silloin tällöin saatan ottaa lasillisen viiniä. Makeaa saan syödä, kunhan muistan laskea hiilarit huolella, ja hypokohtauksien ahmimishimoa osaan tätä nykyä jo hillitä. Paras konsti verensokereideni kohottamiseen on banaani – terveellisempääkin se on kuin suklaa.

Diabetekseni otti takapakkia vuonna 2002, kun minulta löytyi huippukorkeisiin lukemiin kivunnut verenpainetauti. Sain lääkityksen, mutta se ei tehoa vieläkään toivotusti. Kolesteroliarvonikin ovat ylikantissa. Statiinilääkitys aiheutti minulle kovia jalkakipuja, ja vasta tänä vuonna uusi apu kolesteroleihin löytyi fenofibraatista. Sitä siedän statiineja paljon paremmin.

Viisikymmentäluvulla, niin olen kuullut, sokeritauti oli pienellä paikkakunnalla suurempi häpeä kuin kuppa. Insuliinia annosteltiin suurten ruiskujen kanssa, ja ruokavalioksi suositeltiin läskiä ja ranskanleipää.

Silti tunnen olevani erilainen. Olen se, joka ventovieraillekin kertoo ensimmäiseksi olevansa diabeetikko ja joka alkaa hypoissa – tahtomattaan – tiuskia toisille. Minua on syytetty siitä, että sairauden perusteella otan oikeudekseni käyttäytyä huonosti ja käytän sairautta tekosyynä tekemisiini tai tekemättömyyteeni.

Työpaikallani minua käskettiin aikoinaan olemaan hiljaa sairaudestani, enkä saanut pitää edes ylimääräisiä taukoja syödäkseni välipalaa. Kun tuossa vaiheessa meneillään olivat vielä vaihdevuoteni, en aina pysynyt kärryillä siitä, johtuivatko hikoilu ja inhottavat tuntemukseni diabeteksesta vaiko menopaussista. Jäin sittemmin osatyökyvyttömyyseläkkeelle työuupumuksen vuoksi. Mielialaoireista toipuminen kesti pitkään.

Onneksi lääkäri kannustaa

En voi vaatia, että ihmiset ymmärtäisivät, mitä tämän diabetestyypin kanssa eläminen on, enkä halua, että minua holhotaan. Tottakai joskus pelkään, että mitä tämä sairaus vielä eteeni tuo. Mielessä kummittelevat diabetekseen perinteisesti liitetyt kauhukuvat: jalkojen amputoinnit, sokeus ja dialyysihoidot. Silmänpohjissani on jo rappeumaa, hampaani alkavat rapautua ja minulla on munuaisten vajaatoiminta.

Epäreiluna olen kokenut sen, että meitä diabeetikkoja syytetään vieläkin taudistamme. Eräskin lääkäri huusi minulle suoraa huutoa, että ’jos sinä et noudata ohjeitamme, niin me emme voi tehdä mitään hyväksesi’.

Nykyinen omalääkärini on onneksi toista maata. Keskustelemme ihan luontevasti, ja kovasta työpaineestaan huolimatta hän jaksaa neuvoa ja kannustaa minua.

Enää en koe olevani minäkuvaltani pelkästään diabeetikko. Sairaus on toki osa minua ja arkeani, mutta elämä eläkkeellä on helpompaa, kun saan suunnitella päiväohjelman omien voimieni mukaan. Voin ottaa päiväunet tarvittaessa, eikä paniikissa tarvitse miettiä, missä välissä teen tarvitsemani hoitotoimet. Ulkoilen ja harrastan sauvakävelyä niin paljon kuin kivuliaat jalkani sallivat. Käyn teatterissa, oopperassa ja elokuvissa. Onneksi eläkeläi­sille on päiväsaikaan esityksiä edullisempaan hintaan.

Minä pärjään kyllä, tulkoon mitä tulee.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla