Vanhemmat maksoivat Minnesota-hoidon

Tytär ei enää puhunut äidilleen. Pojan kanssa oli rajuja riitoja. Kunto romahti. Lopulta Päivi Nieminen tajusi, että juomisesta oli tultava loppu.

”Kesäisin lähdin usein marjametsään, niin kuin moni ikäiseni suomalainen. Mutta minulle marjakori oli rekvisiittaa ja tekosyy päästä rauhassa juomaan.

Istuin kannonnokalla ja join, kunnes sammuin. Perhe huolestui, taas kerran, kun äitiä ei kuulunut kotiin. Tytär löysi minut metsästä märkänä ja sammuneena.

Tapauksesta on vuosia, ja siitä kesti vielä monta vuotta ennen kuin itse tajusin olevani alkoholisti. Pirullista tässä sairaudessa on sen kieltäminen loppuun asti. Siksi meitä alkoholisteja on niin vaikea saada hoitoon.

Onnellinen lapsuus

Mikään lapsuudessani tai nuoruudessani ei viitannut siihen, että nelikymppisenä alkaisin alkoholisoitua nopeasti. Lapsuusvuodet kauppiasperheen ainokaisena olivat huoletonta ja onnellista aikaa. Asuimme kaupan pihapiirissä, joten vanhemmat olivat aina lähellä.

Vanhempani käyttivät alkoholia hyvin vähän, mutta äidinisä oli alkoholisti. Äiti on kertonut, kuinka hänen isänsä ajoi perheen humalassa pihalle.

Olen ollut nuoresta asti kiltti suorittaja. Olin hyvä koulussa ja tein kaikki työt tunnollisesti. Juodessani ajattelin, että juominenkin pitää sitten suorittaa hyvin. Elämäni on aina ollut mustavalkoista. Joko tehdään kaikki tai ei tehdä mitään.
Koulun jälkeen lähdin opiskelemaan matkailualaa Mikkeliin. Siellä keskityin opiskelemaan, mutta joskus sentään lähdin kavereiden mukaan ravintolaan.

Valmistumisen jälkeen sain pian töitä matkatoimistosta Jyväskylästä. Kohta työpaikan juhlat alkoivat vetää puoleensa. Ilmaista viinaa riitti, ja otin, koska olin jo alkanut käyttää alkoholia. Juomisessa alkoi tulla ylilyöntejä. En esimerkiksi päässyt ravintolaan sisään, koska olin ottanut liikaa pohjia. Se hävetti.

Neuvostoliiton-matkat olivat 1980-luvulla suosittuja, ja pääsin usein matkanjohtajaksi reissuille Leningradiin. Bussi oli täynnä kännisiä suomalaisia, jotka myivät sukkahousuja ja ostivat vodkaa. Olin matkoilla aina vesiselvä, vaikka minulle yritettiin tarjota kaiken aikaa. Halusin hoitaa työni hyvin.

Olin 28-vuotias, kun tapasin tulevan mieheni ja lasteni isän. Häät vietettiin jo vuoden kuluttua.

Olin valmistautunut häihini vuosia tuomalla Neuvostoliitosta kuohuviiniä. Mieheni ihmetteli, miksi minulla on kellari täynnä juomia. Sekin kertoo suhtautumisestani alkoholiin silloin. Ei ollut tarvetta juoda.

Viina helpotti erotuskaan

Esikoiseni syntyi kaksi vuotta häiden jälkeen ja siitä parin vuoden kuluttua kuopus. Palasin heti äitiyslomien jälkeen töihin matkatoimistoon.

Arkinen puurtaminen vei voimat niin, että parisuhde jäi hoitamatta. Kun lapset olivat 9- ja 11-vuotiaita mieheni löysi toisen naisen, ja päädyimme eroon. Se oli minulle vaikeaa. En pystynyt hyväksymään toista naista. Menin sen vuoksi avioeroseminaarinkin. Olin vuosia katkera ja häiriköin miestäni tekstiviestein.

Alkoholi helpotti pahaa oloa ja sai hetkeksi unohtamaan eron. Aluksi join viiniä, mutta pian maistuivat jo kirkkaat viinat, koska niistä tuli nopeasti humalaan.

Kun pääsin töistä, korkkasin kotona pullon ja join sen illan aikana.

Kun pääsin töistä, korkkasin kotona pullon ja join sen illan aikana. Aluksi en piilotellut pullojani, mutta kun lapset alkoivat huomautella asiasta, naukkailin salaa. Lapset alkoivat kätkeä pulloja minulta. Joskus viinantuskissani ostin pojaltani oman pulloni takaisin.

Töissä en juonut, mutta menin usein krapulassa töihin. Minua pelotti jatkuvasti, että joku haistaisi vanhan viinan. Loppuaikoina olin lähes aina krapulassa ja haisin tosi pahasti, mutta koskaan kukaan ei töissä sanonut mitään. Vaikka ihan varmasti haistoivat.

Illat kuluivat kotona sohvalla väsyneenä ja humalassa. Lapset kehottivat minua menemään hoitoon, mutta kielsin ongelmani, ja tilanteista kehittyi rajuja riitoja. Lopulta tytär sanoi minulle, että painu vittuun siitä. Siihen rajoittui äidin ja tyttären keskinäinen kommunikointi.

Kierre pahenee

Myös vanhempani ehdottivat minulle hoitoa. Läheisten mieliksi meninkin vuonna 2008 päihdeklinikalle juttelemaan juomisestani. Klinikalla piti käydä kerran viikossa puhumassa ja olla väliaika juomatta. Koin,
että minulta otettiin viimeinenkin turva elämästäni pois, kun juominen kiellettiin.

Jatkoin juomista vielä viisi vuotta, ja elämä meni yhä synkemmäksi. Lopulta join joka päivä. En tajunnut lasteni tuskaa, vaikka tytär ei enää puhunut minulle ja pojan kanssa oli niin rajuja riitoja, että kerran jopa purin häntä, kun hän ei antanut minulle pulloani.

Juomisen loppuaikoina minulla ei ollut enää kalenteria, oli vain pullo ja seuraava pullo. Ajattelin jopa, että kohtaloni on juoda kunnes kuolen.

Keväällä 2013 matkatoimisto, jossa työskentelin, lopetettiin. Työkään ei enää estänyt juomista. Kolme viikkoa jaksoin, ja sitten olin niin huonossa kunnossa, että tajusin vihdoin itse, että jotain on tehtävä. Menin Jyväskylässä päihdepalveluun. Tuttuni oli käynyt Minnesota-hoidon ja sinne minäkin halusin.

Vapisin kuin haavanlehti, kun menin pyytämään maksusitoumusta hoitoon, mutten saanut sitä heti. Vanhempani maksoivat hoidon, ja kahden päivän päästä paras ystäväni vei minut Lapualle.

Tunsin tulleeni kotiin. Paikka oli täynnä ihmisiä, joilla oli tuttuja kokemuksia ja samankaltainen menneisyys. Käytökseni sai nimen: sairastin alkoholismia, joka on perinnöllinen ja hoitamattomana ennenaikaiseen kuolemaan johtava sairaus.

Kuukauden perushoidon aikana läheisenikin saivat tietoa alkoholismista. Lisäksi he saattoivat puhua suoraan peloistaan, huolesta, vihasta ja turhautumisesta.
Näin koko sen karmeuden, missä olin yli kymmenen vuotta elänyt. Tajusin, ettei se ollut mitään elämää, vaan tervassa räpiköimistä ja seuraavan ryypyn odottamista. Itkin hoidossa tuskaani ja käytöstäni.

Opin olemaan rehellinen. Alkoholistin elämä on jatkuvaa valehtelua, salailua ja piilottamista. Minnesota-hoito on todellisuusterapiaa. Tajusin, että olin ollut itsekäs, poissaoleva ja kauhea äiti.

"Tajusin, että olin ollut itsekäs, poissaoleva ja kauhea äiti."

Tytär ei uskonut, että raitistun. Vielä pitkään hoidon jälkeen, kun tuli riitaa, lapset olivat varmoja, että nyt äiti lähtee juomaan. Huomasin myös, että tytär tuli usein viereeni sohvalle haistelemaan hengitystäni.

Nykyään välit lapsiin ovat hyvät ja luottavaiset. Perheessä puhutaan avoimesti kaikesta. Enää ei tarvitse valehdella eikä salailla asioita.

Jo hoidossa päätin, etten halua takaisin matkailualalle. Viime talvena soitin Minnesota-hoitoon ja kysyin, voisiko tulla harjoittelijaksi. Hoitolaitoksessa etsittiin juuri terapeuttiharjoittelijaa, ja sain paikan. Nyt olen valmistunut päihdeterapeutiksi ja minulla on jo oma ryhmä potilaita, joita autan raittiuteen.

Viihdyn työssäni, sillä pidän sitä merkityksellisenä. Muutenkin elämäni on nyt kuin taivas verrattuna entiseen. En silti kadu mitään. Elämäni piti mennä näin. En pelkää, että alkaisin juoda, sillä tiedän, että jos niin käy, kuolen siihen. Sitä surua en halua aiheuttaa itselleni enkä läheisilleni.”

Juttu on julkaistu alunperin ET-lehdessä 17/2015.