Vanhemmat maksoivat Minnesota-hoidon

Tytär ei enää puhunut äidilleen. Pojan kanssa oli rajuja riitoja. Kunto romahti. Lopulta Päivi Nieminen tajusi, että juomisesta oli tultava loppu.

”Kesäisin lähdin usein marjametsään, niin kuin moni ikäiseni suomalainen. Mutta minulle marjakori oli rekvisiittaa ja tekosyy päästä rauhassa juomaan.

Istuin kannonnokalla ja join, kunnes sammuin. Perhe huolestui, taas kerran, kun äitiä ei kuulunut kotiin. Tytär löysi minut metsästä märkänä ja sammuneena.

Tapauksesta on vuosia, ja siitä kesti vielä monta vuotta ennen kuin itse tajusin olevani alkoholisti. Pirullista tässä sairaudessa on sen kieltäminen loppuun asti. Siksi meitä alkoholisteja on niin vaikea saada hoitoon.

Onnellinen lapsuus

Mikään lapsuudessani tai nuoruudessani ei viitannut siihen, että nelikymppisenä alkaisin alkoholisoitua nopeasti. Lapsuusvuodet kauppiasperheen ainokaisena olivat huoletonta ja onnellista aikaa. Asuimme kaupan pihapiirissä, joten vanhemmat olivat aina lähellä.

Vanhempani käyttivät alkoholia hyvin vähän, mutta äidinisä oli alkoholisti. Äiti on kertonut, kuinka hänen isänsä ajoi perheen humalassa pihalle.

Olen ollut nuoresta asti kiltti suorittaja. Olin hyvä koulussa ja tein kaikki työt tunnollisesti. Juodessani ajattelin, että juominenkin pitää sitten suorittaa hyvin. Elämäni on aina ollut mustavalkoista. Joko tehdään kaikki tai ei tehdä mitään.
Koulun jälkeen lähdin opiskelemaan matkailualaa Mikkeliin. Siellä keskityin opiskelemaan, mutta joskus sentään lähdin kavereiden mukaan ravintolaan.

Valmistumisen jälkeen sain pian töitä matkatoimistosta Jyväskylästä. Kohta työpaikan juhlat alkoivat vetää puoleensa. Ilmaista viinaa riitti, ja otin, koska olin jo alkanut käyttää alkoholia. Juomisessa alkoi tulla ylilyöntejä. En esimerkiksi päässyt ravintolaan sisään, koska olin ottanut liikaa pohjia. Se hävetti.

Neuvostoliiton-matkat olivat 1980-luvulla suosittuja, ja pääsin usein matkanjohtajaksi reissuille Leningradiin. Bussi oli täynnä kännisiä suomalaisia, jotka myivät sukkahousuja ja ostivat vodkaa. Olin matkoilla aina vesiselvä, vaikka minulle yritettiin tarjota kaiken aikaa. Halusin hoitaa työni hyvin.

Olin 28-vuotias, kun tapasin tulevan mieheni ja lasteni isän. Häät vietettiin jo vuoden kuluttua.

Olin valmistautunut häihini vuosia tuomalla Neuvostoliitosta kuohuviiniä. Mieheni ihmetteli, miksi minulla on kellari täynnä juomia. Sekin kertoo suhtautumisestani alkoholiin silloin. Ei ollut tarvetta juoda.

Viina helpotti erotuskaan

Esikoiseni syntyi kaksi vuotta häiden jälkeen ja siitä parin vuoden kuluttua kuopus. Palasin heti äitiyslomien jälkeen töihin matkatoimistoon.

Arkinen puurtaminen vei voimat niin, että parisuhde jäi hoitamatta. Kun lapset olivat 9- ja 11-vuotiaita mieheni löysi toisen naisen, ja päädyimme eroon. Se oli minulle vaikeaa. En pystynyt hyväksymään toista naista. Menin sen vuoksi avioeroseminaarinkin. Olin vuosia katkera ja häiriköin miestäni tekstiviestein.

Alkoholi helpotti pahaa oloa ja sai hetkeksi unohtamaan eron. Aluksi join viiniä, mutta pian maistuivat jo kirkkaat viinat, koska niistä tuli nopeasti humalaan.

Kun pääsin töistä, korkkasin kotona pullon ja join sen illan aikana.

Kun pääsin töistä, korkkasin kotona pullon ja join sen illan aikana. Aluksi en piilotellut pullojani, mutta kun lapset alkoivat huomautella asiasta, naukkailin salaa. Lapset alkoivat kätkeä pulloja minulta. Joskus viinantuskissani ostin pojaltani oman pulloni takaisin.

Töissä en juonut, mutta menin usein krapulassa töihin. Minua pelotti jatkuvasti, että joku haistaisi vanhan viinan. Loppuaikoina olin lähes aina krapulassa ja haisin tosi pahasti, mutta koskaan kukaan ei töissä sanonut mitään. Vaikka ihan varmasti haistoivat.

Illat kuluivat kotona sohvalla väsyneenä ja humalassa. Lapset kehottivat minua menemään hoitoon, mutta kielsin ongelmani, ja tilanteista kehittyi rajuja riitoja. Lopulta tytär sanoi minulle, että painu vittuun siitä. Siihen rajoittui äidin ja tyttären keskinäinen kommunikointi.

Kierre pahenee

Myös vanhempani ehdottivat minulle hoitoa. Läheisten mieliksi meninkin vuonna 2008 päihdeklinikalle juttelemaan juomisestani. Klinikalla piti käydä kerran viikossa puhumassa ja olla väliaika juomatta. Koin,
että minulta otettiin viimeinenkin turva elämästäni pois, kun juominen kiellettiin.

Jatkoin juomista vielä viisi vuotta, ja elämä meni yhä synkemmäksi. Lopulta join joka päivä. En tajunnut lasteni tuskaa, vaikka tytär ei enää puhunut minulle ja pojan kanssa oli niin rajuja riitoja, että kerran jopa purin häntä, kun hän ei antanut minulle pulloani.

Juomisen loppuaikoina minulla ei ollut enää kalenteria, oli vain pullo ja seuraava pullo. Ajattelin jopa, että kohtaloni on juoda kunnes kuolen.

Keväällä 2013 matkatoimisto, jossa työskentelin, lopetettiin. Työkään ei enää estänyt juomista. Kolme viikkoa jaksoin, ja sitten olin niin huonossa kunnossa, että tajusin vihdoin itse, että jotain on tehtävä. Menin Jyväskylässä päihdepalveluun. Tuttuni oli käynyt Minnesota-hoidon ja sinne minäkin halusin.

Vapisin kuin haavanlehti, kun menin pyytämään maksusitoumusta hoitoon, mutten saanut sitä heti. Vanhempani maksoivat hoidon, ja kahden päivän päästä paras ystäväni vei minut Lapualle.

Tunsin tulleeni kotiin. Paikka oli täynnä ihmisiä, joilla oli tuttuja kokemuksia ja samankaltainen menneisyys. Käytökseni sai nimen: sairastin alkoholismia, joka on perinnöllinen ja hoitamattomana ennenaikaiseen kuolemaan johtava sairaus.

Kuukauden perushoidon aikana läheisenikin saivat tietoa alkoholismista. Lisäksi he saattoivat puhua suoraan peloistaan, huolesta, vihasta ja turhautumisesta.
Näin koko sen karmeuden, missä olin yli kymmenen vuotta elänyt. Tajusin, ettei se ollut mitään elämää, vaan tervassa räpiköimistä ja seuraavan ryypyn odottamista. Itkin hoidossa tuskaani ja käytöstäni.

Opin olemaan rehellinen. Alkoholistin elämä on jatkuvaa valehtelua, salailua ja piilottamista. Minnesota-hoito on todellisuusterapiaa. Tajusin, että olin ollut itsekäs, poissaoleva ja kauhea äiti.

"Tajusin, että olin ollut itsekäs, poissaoleva ja kauhea äiti."

Tytär ei uskonut, että raitistun. Vielä pitkään hoidon jälkeen, kun tuli riitaa, lapset olivat varmoja, että nyt äiti lähtee juomaan. Huomasin myös, että tytär tuli usein viereeni sohvalle haistelemaan hengitystäni.

Nykyään välit lapsiin ovat hyvät ja luottavaiset. Perheessä puhutaan avoimesti kaikesta. Enää ei tarvitse valehdella eikä salailla asioita.

Jo hoidossa päätin, etten halua takaisin matkailualalle. Viime talvena soitin Minnesota-hoitoon ja kysyin, voisiko tulla harjoittelijaksi. Hoitolaitoksessa etsittiin juuri terapeuttiharjoittelijaa, ja sain paikan. Nyt olen valmistunut päihdeterapeutiksi ja minulla on jo oma ryhmä potilaita, joita autan raittiuteen.

Viihdyn työssäni, sillä pidän sitä merkityksellisenä. Muutenkin elämäni on nyt kuin taivas verrattuna entiseen. En silti kadu mitään. Elämäni piti mennä näin. En pelkää, että alkaisin juoda, sillä tiedän, että jos niin käy, kuolen siihen. Sitä surua en halua aiheuttaa itselleni enkä läheisilleni.”

Juttu on julkaistu alunperin ET-lehdessä 17/2015.

Miltä tuntuu, kun oman vanhemman tuntee ”kaikki”? Satu Hassin tytär Kaisa Hernberg kertoo.

Vihreistä löytyy yhä ihmisiä, jotka eivät tiedä, että äitini on Satu Hassi. En enää yritä peitellä sukulaisuuttamme, mutta olen tyytyväinen, että minut on pyydetty mukaan puolueen toimintaan omien ansioideni vuoksi.

Minua pidettiin joka paikassa äitini lähettiläänä.

Olin 15-vuotias, kun äitini valittiin eduskuntaan. Muutos oli valtava. Maanantaina vaalien jälkeen opettajat tulivat onnittelemaan minua koulussa, ja siitä pitäen minua pidettiin joka paikassa äitini lähettiläänä.

Äitini oli tekniikan lisensiaatti ja nainen, jolla oli radikaaleja mielipiteitä, joten monella oli hänestä sananen sanottavana. Minulta kyseltiin äitini mielipiteitä erilaisiin asioihin ja minun kauttani lähetettiin äidille terveisiä. Jouduin myös jatkuvasti tilille äitini tekemisistä ja sanomisista. Se oli hillittömän ärsyttävää. En halunnut esiintyä julkisuudessa äitini tyttärenä. Äitini kunnioitti päätöstäni ja varmisti minulta aina, saako hän mainita lehtijutuissa edes nimeä­ni tai ikääni.

Myös isäni puuttui asiaan.

Ikävin tilanne sattui abivuonna, kun olimme koulun juhlasalissa kuuntelemassa Kimmo Sasin puhetta kansanedustajan työstä. Yllättäen yksi opettajista huikkasi kaikkien kuullen:’Toivottavasti Kaisalla ei ole nyt ollut kovin epämukava olo, kun esiintymässä on kilpailevan puolueen edustaja!’ Kävin myöhemmin sanomassa opettajalle, etten halua tällaista huomiota. Myös isäni puuttui asiaan. Hän soitti opettajalle ja ilmoitti, ettei minua saa kohdella äitini edustajana.

Lakkasin aika pian kertomasta uusille tuttavuuksille perheestäni. Lukion jälkeen muutin ulkomaille ja sieltä palattuani Helsinkiin. Halusin jättää Tampereen kauas taakseni.

Tunnistin jo nelivuotiaana lehdestä Margaret Thatcherin ja Augusto Pinochetin. Olen kasvanut politiikan keskellä ja se on aina kiinnostanut minua.

Äiti teki hirveästi töitä, mutta sai osakseen valtavasti kritiikkiä.

Äitini ura ei kuitenkaan saanut poliitikon työtä näyttämään erityisen hauskalta. Tuntui siltä, että äiti teki hirveästi töitä, mutta sai osakseen valtavasti kritiikkiä ja haukkuja. Siksi päätin itse lähteä liike-elämään ja vaikuttaa yhteiskuntaan sitä kautta. Toimin markkinointiviestintäalalla.

Häkellyin siitä, miten kivaa jo vaalityö oli.

Kaksi vuotta sitten Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö kysyi minulta, lähtisinkö ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin. Olin tutustunut Villeen työni kautta. Totesin aviomiehelleni, että nyt on varmaan paras soittaa äidille. Äiti kannusti minua heti.

Häkellyin siitä, miten kivaa jo vaalityö oli. Ihmiset toreilla olivat ystävällisiä ja kiinnostavia juttukumppaneita.

Taisin tehdä oikean valinnan.”

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2018.

Lue myös:

Kaisa Hernberg, 41

TYÖ Yrittäjä ja poliitikko

ASUU Helsingissä

PERHE Naimisissa, kolme lasta

Yleisradion toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila on teeveestä tuttu ja Suomen silmäätekevien kaveri. Mutta harva tuntee yksityisempää pikkukylän likkaa, joka hänessä pyrkii pintaan kotiseudulla Hämeenlinnassa.

Merja Ylä-Anttila aloitti syyskuun alussa Yleisradion 14:tenä toimitusjohtajana. Virassa on ollut häntä ennen vain yksi nainen, Hella Wuolijoki vuodet 1945–1949. Wuolijoen lyhyen kauden luomuksista ovat jääneet elämään muun muassa Metsäradio ja Radioteatteri.

Merja Ylä-Anttilalla, 58, on takanaan harvinaisen pitkä rupeama saman työnantajan palveluksessa. Ylä-Anttila aloitti Maikkarissa kesätoimittajana 22-vuotiaana ja yleni tämän vuosituhannen alussa MTV Uutisten uutis- ja ajankohtaisohjelmien vastaavaksi päätoimittajaksi.

”Sielu ehtii muutokseen mukaan.”

MTV:n identiteetin ytimessä on ollut Yleisradion valta-aseman horjuttaminen. Uuden virkansa myötä Ylä-Anttila pääsee siis puolustamaan organisaatiota, jota hän on tottunut yli 30 vuotta haastamaan. Muutos on verrattavissa siihen, että Tapparan fani kääntyisi kesätauon aikana Ilveksen kannattajaksi.

– Hyvä että tähän tuli kesä väliin ja sielu ehtii muutokseen mukaan, Ylä-Anttila myöntää.

Nimitysuutisen yhteydessä huomio on kiinnittynyt Ylä-Anttilan sukupuoleen, ikään, työnantajauskollisuuteen ja verkostoitumiskykyihin. Hämeenlinnassa lounaspöytään istuu kuitenkin yksityisempi Ylä-Anttila, sillä hän on nyt kotiseudullaan ja sielunmaisemassaan. Tuntuu turhan etäiseltä puhutella häntä sukunimellä, sillä ääneen pääsee Merja, omaa sukua Kivinen.

Kerrostalon kasvatti

Merja Kivinen syntyi keväällä 1960. Vanhemmat Eino Kivinen ja Aino Järvinen olivat kotoisin samalta Rengon kylältä ja tapasivat lavatansseissa. Yhteinen arki alkoi Hämeenlinnassa, jossa Eino löysi työtä autonkuljettajana ja Aino myyjänä. Perhe asui kerrostalossa, jonka alakerran kaupassa äiti työskenteli ja josta tuli Merjalle kuin toinen koti.

Sisaruksia ei ilmaantunut ja suku oli pieni. Myös Merjan isä oli ollut ainoa lapsi, äidillä oli yksi veli. Merjalla oli yksi serkku ja muutama pikkuserkku, mutta yhteys isovanhempiin Rengossa oli tiivis. Kesät kuluivat siellä etenkin, kun perheelle valmistui kesämökki äidin perintömaille Merjan ollessa 13-vuotias.

”Elämän pääosassa olivat työ ja palkinnot.”

– Mummulassa kuuntelin papan sotamuistoja ja hänen syliinsä kiivetessäni minun piti muistaa, etten istunut haavoittuneen polven päälle.

Kotona oli muutamia keskeisiä elämänarvoja: Työ ja yrittäminen ovat avaimia menestykseen. Rehellinen pitää olla. Jumalan varjelukseen voi tukeutua. Perhe on perusta, jonka varaan elämä rakentuu.

– Vanhemmat olivat jälleenrakennuksen sukupolvea. Elämän pääosassa olivat työ ja sitä kautta hitaasti kertyvät palkinnot.

Yksi jälleenrakennussukupolven keskeisistä unelmista oli saada oma lapsi koulutettua.

”Kun nimeni oli kärkikastissa, isän silmät kostuivat.”

– Kun pyrin Hämeenlinnan tyttölyseoon, lähdimme illalla koko perhe katsomaan tulokset koulun ovesta. Kun nimeni oli kärkikastissa, isän silmät kostuivat. Sen jälkeen kävelimme kaupungille syömään, mikä ei ollut siihen maailmanaikaan lainkaan tavallista.

Kun Merja sai oppikoulussa kokeista hyviä numeroita, hän vei ne kotimatkalla äidin työpaikalle ihasteltavaksi ja sai palkkioksi pienen makeisen.

– Sekin on tärkeä muisto siitä, kuinka lähiympäristö voi tukea ja kannustaa. Koen olevani Myllymäen kerrostaloalueen kasvattama likka.

Verkostoituja herää

 


Merja Ylä-Anttila jututtaa koulukavereitaan Ritva Rekola-Flinckiä (vas.) ja Hannele Pöntystä Hämeenlinnan torilla.

 

Merja Ylä-Anttilaa kuvaillaan superverkostoitujaksi, jonka urakehityksen taustalla on laaja ja vaikutusvaltainen tuttavapiiri. Näiden verkostojen selitys löytyy lapsuudesta. Ainut lapsi tarvitsi ystäviä.

– Olen tykännyt pienestä pitäen olla porukoissa. Jos minä jotain harrastan, niin ystäviä.

Merja on tässä harrastuksessaan yhtä uskollinen kuin työhistoriassaan. Teini-iän paras kaveri Leena Louhivaara on pysynyt rinnalla koko elämän ensimmäisestä interrailista nykyisiin kaupunkimatkoihin. Kolmen lukiotytön koplaan kuului myös Ritva-Liisa Korhonen, joka oli Merjan luokalla jo oppikouluvuodet Hämeenlinnan tyttölyseossa ja jonka kanssa Merja lauloi ja esiintyi koulun juhlissa.

”Siellä oli kaksi Kivistä, Merja ja Mikko, mutta vain toinen pääsi sisään.”

Esiintyminen oli sen verran hauskaa ja koukuttavaa, että Ritva-Liisasta tuli oopperalaulaja. Merjakin kävi lukion jälkeen testaamassa estradikykyjään teatterikoulun pääsykokeissa.

– Siellä oli kaksi Kivistä, Merja ja Mikko, mutta vain toinen pääsi sisään.

Koulussa Merja viihtyi etenkin äidinkielentunneilla, joilla hänellä oli opettajana paikallinen kulttuuripersoona ja runoilija Hilja Mörsäri. Kapinallista teini-ikää Merja ei muista eläneensä.

Hurriganesin hän sentään näki Hämeenkaaressa ja ensimmäinen oma ulkomaanmatka vei Tukholmaan kuusitoistavuotiaana. Sitä ennen Merja kiersi vanhempiensa kanssa Suomea ja Pohjoismaita autolla ja vankkuriteltalla. Perheen autohistoria kertoo sosiaalisesta noususta: Moskvitš, ­Toyota ja lopuksi Volvo.

Lukiovuosien jälkeen pikkukaupungin idylli oli tehnyt tehtävänsä. Sieltä piti päästä ”suureen maailmaan”. Suuri maailma oli yhtä kuin Helsinki ja Laajasalon kristillisen opiston medialinja.

– Sen vuoden aikana päätin, ettei minusta tule näyttelijää eikä juristia, vaan haen opiskelemaan viestintää.

Tuliainen ilman palautusoikeutta

Ennen Helsingin yliopistoa Merja palasi vielä puoleksi vuodeksi työharjoitteluun kotiseudulleen Hämeen Sanomiin. Hämeen Sanomista tuli hänen kasvattajaseuransa journalistiksi. Nuorelle harjoittelijalle uskottiin vastuuta ja häntä evästettiin tehtäviinsä.

Opiskelu yliopistossa alkoi tammikuussa 1981, ja Merja teki vielä yhden kesän töitä Hämeen Sanomissa. Seuraavana syksynä MTV Uutiset aloitti toimintansa. Kanavan kesätyöilmoitus kiersi viestinnän opiskelijoiden luennoilla kädestä käteen. Myös Merja päätti kokeilla onneaan ja hakea upouuteen uutistoimitukseen.

Hakijoita pudotettiin kyydistä viikon ajan, kunnes jäljelle jäivät Merja ja pari muuta. Kesätyöpaikassa odotti median uusi aika.

”Kun meillä on kina, Ari sanoo palauttavansa minut Berliiniin.”

– Siellä oli vastassa hirmu innokas uutistoimitus, jossa jaksettiin puhua journalismista yöt läpeensä. Tutustuin ikimuistoisiin persooniin kuten Pekka Karhuvaaraan ja Leena Kaskelaan. Se oli kiihkeää kasvua ja mahtava elämänkoulu.

Yliopistolla Merja oli ainejärjestönsä puheenjohtaja ja järjesti muun muassa opintomatkoja. Yksi niistä suuntautui jakautuneeseen Berliiniin. Samassa bussissa istui opiskelutoveri Ari Ylä-Anttila.

– Rakastuimme sillä matkalla. Joskus harvoin, kun meillä on kinaa, Ari sanoo palauttavansa minut Berliiniin. Minä puolestani totean, että sitä Berliiniä ei enää ole. Et sinä voi.

”Tämä pieni perhe on peruskallioni.”

Ylä-Anttiloiden poika Aleksi syntyi vuonna 1988. Kivisen suvun perinne jatkui: Aleksi jäi ai­noaksi lapseksi.

– Olisin erilainen ihminen ilman äitiyden kokemusta. Tämä pieni perhe on peruskallioni.

Nyt kun takana on 35 yhteistä vuotta, Merja tuntee edelleen tehneensä hyvän miesvalinnan.

– Amor vincit omnia, rakkaus voittaa kaiken. Siihen minä kyllä uskon.

Likasta tulee tytönhupakko

Kesätyön jälkeen Merja jatkoi vuorojen tekemistä Maikkarilla, kunnes hänet vakinaistettiin vuonna 1984. Rakkauden ja työn imu voittivat gradun imun. Opiskelu jäi kesken.

– Pitkään minä sitä harmittelin, mutta en enää. Ehkä minä näillä työnäytteillä jonkin maisteristason olen saavuttanut.

Maikkarissa Merja oli aluksi kulttuuritoimittaja, kunnes Pekka Hyvärinen lähti Suomen Kuvalehden päätoimittajaksi ja Jorma Miettinen kysyi Merjaa hänen paikalleen politiikan toimittajaksi.

”Päätin, että täältä pesee.”

Eduskunnassa Merja törmäsi ensi kertaa tilanteeseen, jossa kollega ei kannustanutkaan.

– Vanhempi toimittaja pysäytti minut eduskunnan portaikossa ja sanoi: ’On se järkyttävää, että MTV lähettää tänne tuollaisia tytönhupakoita romuttamaan uskottavuuden, jota olemme vuosikymmenet rakentaneet.’ Kun hän lopetti, mietin että mitäs nyt. Päätin, että täältä pesee.

Kohta pesikin. Merja sai suuren uutisvoiton, kun hän onnistui onkimaan tietoonsa, että Suomeen suunniteltiin ennen kuulumatonta sinipunaista hallituspohjaa Harri Holkerin johdolla.

– Se oli kova uutisvoitto nuorelle likalle.

Politiikantoimittajana Merja ymmärsi lopullisesti ihmissuhteiden ja verkostojen tärkeyden.

– Jotta kuulee uutisia ja pystyy arvioimaan kuulemaansa, täytyy olla kontakteja monenlaisiin ihmisiin. Se, että mennään kahville ja tutustutaan ihmisiin, on keskeinen osa tätä työtä.

Jaetut muistot elävät

Merja tuntee suomalaisen vallan ja eliitin, mutta yrittää pitää mielessään, mistä likka on kotoisin.

– Tuttavuudet eivät saa vaikuttaa journalistisiin päätöksiin, ja yksityisemmät asiani jaan vain ystävien kanssa.

Merjan äiti kuoli vuonna 2009, kohta yhdeksänkymmentävuotias isä asuu vielä omillaan Hämeenlinnan keskustassa.

”Soitan isälle vähintään kerran päivässä.”

– Soitan isälle vähintään kerran päivässä ja käyn aika usein häntä katsomassa.

Merja arvostaa yhä enemmän niitä ihmisiä, jotka ovat tunteneet hänet pikkutytöstä lähtien. Yksi tällainen on pikkuserkku Jukka, jolta Merja kertoo juuri saaneensa yllätyssoiton.

– Mietimme puhelun lomassa, miten tärkeätä on yhteydenpito, koska olemme ainoat, jotka enää muistavat, millaisia vanhempamme ja isovanhempamme olivat. Tällaisten ihmisten arvo kasvaa ihan määrättömästi, kun ikää tulee. Toinen auttaa toista pitämään muistot elävinä.

Henkilökohtaisten muistojen vaalimisessa ihminen tarvitsee sukuaan ja ystäviään. Siinä ei auta paraskaan työelämän verkosto. Oman isänsä kohdalla Merja näkee, kuinka muistot alkavat hiipua, kun ikätoverit harvenevat.

– Kun katsoimme viimeksi kuvaa isän pesäpallojoukkueesta, isän lisäksi joukkueesta oli hengissä enää yksi pelitoveri.

 


Median portinvartija. ”Median pitää varoa sellaisia äänenpainoja, että koko järjestelmä on mätä”; Merja Ylä-Anttila sanoo.


Esimerkkinä muille naisille

Yhden työuran aikana ehtii tapahtua paljon. Kun Merja kotiutui Maikkariin 1980-luvun kasvun vuosina, vain taivas tuntui olevan kasvun kattona. Nyt lounaalla istuu internetin voittokulun ja me­dian vaikeat vuodet todistanut keski-ikäinen nainen, joka on joutunut viemään läpi puolen tusinaa yt-kierrosta ja irtisanomaan pitkäaikaisia työtovereitaan. Likka huokaisee ennen kuin jatkaa.

– Irtisanomiset ovat olleet raskaimpia ja vaikeimpia päiviäni johtajana. Onneksi aika harva näistä entisistä työtovereista vaihtaa kadulla puolta, kun kohtaamme.

Yleisradion paikkaa Merja ei hakenut, vaan häneen otettiin yhteyttä ja kysyttiin kiinnostusta. Edellisestä vastaavasta soitosta oli kulunut ­17 vuotta. Silloin Matti Packalén kysyi, ottaako Merja vastaan MTV Uutisten päätoimittajan tehtävät.

”Yritin pitää sisäisen epäilevän ääneni pienemmällä.”

– Kun Maikkarin pestiä tarjottiin, mietin tyypillisiä naisten kysymyksiä: pärjäänkö minä ja onko minusta tähän. Nyt yritin pitää tämän sisäisen epäilevän ääneni pienemmällä. Ajattelin, että kaikkia uuden työn asioita ei tarvitse osata ennakkoon, vaan jotain saa työkin opettaa.

Merja sanoo, että naisten kohoaminen johtotehtäviin vaatii pelon selättämistä ja haasteisiin tarttumista.

– Moni ikäiseni nainen on kertonut saaneensa voimaa siitä, että minut valittiin tällaiseen tehtävään tämän ikäisenä. Vielä ei tarvitse hissutella kohti eläkepäiviä, vaan voi mennä kohti uutta.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 17/2018.

Merja Ylä-anttila

SYNTYNYT 1960 Hämeenlinnassa, asuu Helsingissä.

TYÖ Yleisradion ­toimitusjohtaja.

PERHE Naimisissa ­toimittaja Ari Ylä-Anttilan kanssa. Parsikunnan ­aikuinen lapsi Aleksi on ­niin ikään toimittaja.

HARRASTUKSET Luku­piiri, järjestötyö, laulaminen ja kesämökkeily.