Irtisanominen oli järkytys Pauliina Moonalle. Hän ajetteli, ettei yli 50-vuotiaana löytäisi ikinä uutta työtä. Toisin kävi.

”Sinä päivänä istuin autossa ja odotin, että tapaaminen asiakkaan kanssa alkaisi. Olin pienen yrityksen avainasiakaspäällikkö.

Kännykkäni kilahti sähköpostin merkiksi. Viesti oli kutsu yt-neuvotteluihin. Neuvottelu koskisi vain minun työtehtäviäni.

Järkytyin viestistä niin, että minulle tuli kylmä hiki. Siitä huolimatta menin asiakkaan luokse. Olinhan sopinut käynnin, ja asiat pitää hoitaa. Tapahtumasta on nyt vuosi.

Tapaamisen jälkeen ajoin kotiin ja kerroin tapahtuneesta puolisolleni. Mietin, miten voin mennä seuraavana päivänä töihin. Tuntui kohtuuttomalta ajatukselta mennä siihen muutaman hengen konttoriin, jossa minä olin ainoa irtisanottava.

Puolisoni käski minun mennä seuraavana aamuna työterveyslääkärille eikä töihin. Lääkäri kirjoitti sairauslomaa.

Haluttiinko vaihtaa nuorempaan?

Oli ollut 24 vuotta saman yrityksen palveluksessa. Kaikki työkaverit ja esimiehet olivat hyvin tuttuja. Siksi minua loukkasi erityisesti se, että yt-neuvotteluiden alkamisesta ilmoitettiin kylmästi sähköpostilla. Eikö pienessä konttorissa olisi voinut puhua kasvotusten?

Ikävältä tuntui myös se, että vain pari kuukautta aiemmin yritys oli palkannut minua nuoremman työntekijän tekemään osin samoja tehtäviä kuin minä tein. Vääjäämättä mieleeni hiipi ajatus, että minut haluttiin vaihtaa nuorempaan.

Peli oli likaista. Neuvotteluvaihe oli niin rankka, että kun lopulta sain irtisanomispaperit, olin helpottunut.

"Kun lopulta sain irtisanomispaperit, olin helpottunut."

Ahdistavaa aikaa

Helpotus vaihtui nopeasti ahdistukseen, kuin happi olisi ollut vähissä. Turvattomuuden tunne oli suuri, ja oma taloudellinen tilanteeni huolestutti minua. Nukuin huonosti, kuljin kotona ikkunasta ikkunaan, mietin ja rukoilin. Pidin itsestäänselvyytenä, ettei yli 50-vuotias saa töitä.

Mielessä pyörivät myös ajatukset irtisanomisen syistä. Niihin en koskaan saanut kunnon selitystä. Pohdin, miksi en ollut riittävä, mitä tein väärin ja mikä minussa oli vikana.

Pari ensimmäistä kuukautta työttömäksi jäämisen jälkeen olin enimmäkseen vain kotona. Silloin en edes miettinyt töiden hakemista vaan vain sitä, kuinka selviäisin tilanteesta.

Puolisoni oli minulle todella tärkeä tuki. Kotona oli tilaa ahdistukselle ja hädälle.

Toinen mielenkiintoinen tarina: Paperitehtaalta 55-vuotiaana irtisanottu: "Työttömyys olikin uusi alku"

Mistä löytyy onnistumisia?

Yleensä päivitykseni internetin yhteisöpalvelu Facebookissa ovat humoristisia, mutta potkujen jälkeen niiden sävy muuttui. Kirjoitin sivulleni rukouksia ja virsiä.

Vähitellen ystäväni pääsivät kärryille siitä, mitä oli tapahtunut. Hätiin riensi Tuula Helppi, joka lupasi auttaa minua työnhaussa. Hän on valmentanut muitakin hyvällä menestyksellä.

Ensin puhdistimme pöytää käsittelemällä yt-prosessia. Niin sain jätettyä sen taakseni. Seuraavaksi alkoi ansioluettelon tekeminen.

En ollut koskaan ennen joutunut tekemään työhakemusta, joten CV:n laatiminen tuntui vaikealta. Tuula neuvoi miettimään onnistumisia työelämässä. Ensin tuntui, etten ollut koskaan tehnyt mitään enkä onnistunut missään. Mutta yhtäkkiä mieleen tuli suuria kauppoja, joita olin tehnyt työelämässä. Niitä kirjasin CV:hen.

Kerroin itsestäni eli tein profiilin myös netin LinkedIn-palveluun, joka on tarkoitettu työelämän verkostoitumisvälineeksi. Profiilin kuvaa varten meikkasin ja kävin ammattivalokuvaajalla. Sama kuva painettiin myös käyntikorttiin.

Piilotyöpaikat syyniin

Tuula opetti minua myös lukemaan työpaikkailmoituksia. Opin ymmärtämään, mitä ilmoituksessa tarkalleen haetaan, ja vastaamaan vain siihen.

En kirjoittanut hakemuksiin yleistä liirumlaarumia itsestäni. Kerroin mitattavissa olevia, konkreettisia asioita, kuten että edellisessä työpaikassani moninkertaistin erään tuotteen myynnin.

"Kerroin, että edellisessä työpaikassani moninkertaistin erään tuotteen myynnin."

Osallistui myös kursseille, joita akavalaiset ammattiliitot järjestävät työttömille jäsenilleen. Opin, että kannattaa hakea myös piilotyöpaikkoja. Monella yrityksellä on nimittäin työpaikkoja auki, mutta työntekijää haetaan muilla tavoilla kuin työpaikkailmoituksella, koska rekrytointiprosessi on kallis ja työläs.

Slogan auttoi

Ihmettelin, mistä etsiä piilotyöpaikkoja. Kurssilla neuvottiin, että kannattaa vaikka kiinnittää huomiota yritysten logoihin ja sitä kautta mahdollisiin työnantajiin. Aloin huomata logoja kaikkialla ja lähetin yrityksille perinteisiä kirjeitä, joissa esittelin itseni ja osaamiseni. Loppuun kirjoitin aina jonkun sloganin, kuten ’tulen mielelläni kertomaan teille, miksi minä ja tuotteenne olemme ohittamaton paikka’.

Persoonallinen lähestymistapa puhutteli. Eräästä firmasta omistaja soitti haluavansa nähdä minut, vaikkei paikkaa ole auki. Hakemukseni oli kuulemma niin hyvä.

Lähetin samanlaisia hakemuksia avoimiin työpaikkoihin, ja pääsin haastatteluun kaikkiin paikkoihin, joita hain.

Haastattelukierros on rankin vaihe. Olen syttyvä ihminen ja panin koko sieluni näihin haastatteluihin. Kun tulee maaliviivoille kakkosena, on ihan maitohapoilla.

Valmentajani Tuula muistutti, ettei työnhaku ole sadan metrin pikajuoksu vaan tuhansien metrien maraton. Ymmärsin, että jokainen haastattelu on tilaisuus oppia.

Mukava viesti nettipalvelussa

Uusi työnantajani löytyi lopulta LinkedIn-palvelun kautta – tai pikemminkin työnantaja löysi minut sieltä.

Viestissään yritys kertoi osallistuvansa Helsingissä messuille ja pyysi minua pistäytymään osastollaan. Menin, ja muutaman viikon päästä minulla oli uusi työ. Voiko tämä olla totta, mietin aluksi.

Työni kattaustuotteita ja kuituliinoja valmistavassa Fiblonissa alkoi huhtikuussa.

Yksi yrityksemme arvoista on työnilo. Meillä otetaan koko ajan huomioon työntekijät. Meitä kuunnellaan. Sain monta kertaa paremman paikan kuin missä olin ollut.

Työnantaja arvostaa ikää

Kiivain työnhakuni kesti 2–3 kuukautta. Tärkeimpiä oivalluksiani oli päästää irti ajatuksesta, ettei yli 50-vuotias voi saada töitä.

Ystäväni kysyi, miksi koko ajan hoen, ettei yli 50-vuotias voi saada työtä. Yritin sanoa jotain tilastoista, mutta ystävä totesi: ’Sinä et ole yhtä kuin tilastot ja nyt lopetat tuon.’

Aivan liian monet ovat sisäistäneet saman uskomuksen yli viisikymppisten työllistymisestä. Suomessa on silti paljon yrityksiä, jotka arvostavat ikää.

"Koen olevani elämäni parhaassa työkunnossa."

Työntekijänä olen nyt kypsempi ja monta kokemusta rikkaampi kuin nuorempana. Tässä iässä turhat hötkyilyt ovat jäänet pois ja koen olevani elämäni parhaassa työkunnossa.

Vaikka uuden työn etsiminen tuntui ensin vaikealta, lopulta prosessi oli hyvinkin palkitseva. Se oli kuin matka. Otin vastaan kaiken avun, mitä annettiin. Yksi asia johti toiseen, ja tapasin paljon uusia ihmisiä. Jossain vaiheessa huomasin, että tämähän on kivaa."

Avioero tuli täytenä yllätyksenä hämeenkyröläiselle Eero Haarjärvelle, 67. Väsymysoireet havahduttivat etsimään oikeanlaista hoitoa. Nyt Eero haluaa auttaa muita kohtalotovereita.

"Avioero vuosituhannen vaihteessa tuli minulle yllätyksenä. Kun vaimoni muutti pois yhteisestä kodistamme, meillä oli takana viikkoa vaille 25 vuoden pituinen hyvä avioliitto.

Vaimoni oli sairastunut vakavasti pari kolme vuotta aiemmin. Hän joutui jäämään pois työelämästä ja tarvitsi apuani päivittäisissä toimissa. Suostuin kaikkiin hänen vaatimuksiinsa paitsi yhteen: en halunnut muuttaa omakotitalosta kerrostaloon.

Hääpäivänä söimme päivällisen, jonka päätteeksi hän ojensi minulle avioeropaperit allekirjoitettaviksi. Kaksi viikkoa siitä kaikki oli sovittu omaisuuden jakamista myöten. Muutaman viikon kuljeskelin pihalla ja ihmettelin, että näinkö tässä nyt kävi. Minusta tuli yksinäinen mies.

Masennuslääkitys palautti voimat

Menin tanssikouluun. Ajattelin, että tansseissa saan kontakteja naisiin.

Kumppania ei kuitenkaan tahtonut löytyä. Muutaman kanssa seurustelin, ja kaikki vaikutti aluksi hyvältä, mutta sitten naiset alkoivat jarrutella. Oli kova paikka tulla torjutuksi.

Väsyin. Yhtäkkiä en jaksanut ajaa autolla pariakymmentä kilometriä pysähtymättä, silmäni eivät pysyneet auki. En ymmärtänyt mikä minua vaivasi, eikä työterveyslääkäristäkään ollut apua.

Sitten luin lehdestä erään naisen kertomuksen masennuksestaan, ja se oli kuin minun kertomukseni.

Otin häneen yhteyttä, ja hän kertoi mistä lääkkeestä oli ollut apua. Menin uudestaan lääkäriin, ja nyt minua osattiin hoitaa. Olen monesti ollut kiitollinen, että näin tuon tekstin ja uskalsin ottaa yhteyttä. Sain lääkityksen, joka palautti voimani.

Elämän parasta aikaa

Tapasin nykyisen vaimoni tansseissa kesällä 2003. Meillä meni heti hyvin, eikä kumpikaan jarrutellut. Samaan aikaan töissä meni kuitenkin huonosti. Huoltoteknikon työhön tuli enemmän ja enemmän tietotekniikkaa, ja koin kaikenlaisten tilastojen laatimisen turhaksi. 57-vuotiaana irtisanoin itseni.

Teen muutamaa eri vapaaehtoistyötä, jotka kaikki liittyvät tavalla tai toisella ihmissuhteisiin. Olin käynyt avioeron jälkeen eroryhmässä, josta sain todella paljon tukea. Silloin päätin, että jos tästä selviän, haluan auttaa muita vastaavanlaisessa tilanteessa olevia. Haluan auttaa, sillä minua on autettu.

Olen terve, ja minulla on sekä henkisesti että psyykkisesti hyvä olo itseni ja vaimoni kanssa. Tulemme taloudellisesti toimeen, meillä on yhteisiä harrastuksia ja joitakin omiakin. Matkustelemme yhdessä.

Avioerokriisin myötä elämänasenteeni muuttuivat paremmiksi. Aiemmin pidin itsestään selvänä, että elämä menee niin kuin olen suunnitellut. On tehnyt hyvää tulla nöyremmäksi elämän edessä. Elän elämäni parasta aikaa."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2017.

[Kuvateksti] Avioero ja yksinäisyys johtivat masennukseen. Nyt Eero on toipunut ja auttaa muita.

Vuodet Etiopiassa muuttivat Pirkko Tuppuraisen  suhdetta Suomeen. Pirkko on työskennellyt sairaanhoitajana, diakonissana ja terveydenhoitajana. Hän asui Etiopiassa lähetystyöntekijänä vuodet 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.
Vuodet Etiopiassa muuttivat Pirkko Tuppuraisen suhdetta Suomeen. Pirkko on työskennellyt sairaanhoitajana, diakonissana ja terveydenhoitajana. Hän asui Etiopiassa lähetystyöntekijänä vuodet 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.

Pirkko Tuppurainen, 64, teki vuosikymmenet lähetystyötä Etiopiassa. Nyt hän totuttelee eläkkeellä olemiseen ja Suomeen, jonka vauraus tuntuu vieraalta Afrikan köyhyyden jälkeen.

"Suomessa vallitseva yltäkylläisyys ei lakkaa ihmetyttämästä minua. Kerran lihatiskillä hieno rouva valitsi nirsoillen kissalleen lihaa. Halusin itkeä: on maita, joissa lapset kuolevat nälkään, ja meillä mikään ei ole kyllin hyvää kissalle.

Tein itse 20 vuotta lähetystyötä Etiopiassa ja näin siellä äärimmäistä köyhyyttä.

Kasvoin ajatukseen lähetystyöstä yhdessä mieheni Aki Tuppuraisen kanssa. Tulimme molemmat uskoon nuorena, ja tapasimme vuonna 1974, kun Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys järjesti nuorille leirejä Italiassa. Vuotta myöhemmin menimme naimisiin.

Lähetystyö oli meille mahdollisuus auttaa ja levittää Jumalan sanaa. Uutiset Biafran nälänhädästä koskettivat, mutta yksin en olisi uskaltanut lähteä. Olemme olleet Akin kanssa aina toistemme tukena: jo matkustaminen yksinäisenä naisena olisi ollut Etiopiassa vaikeaa.

Ennen lähtöä kävimme kielikurssilla Englannissa, ja opiskelimme Kansanlähetyksen valmennuskurssilla. Lähetystyöntekijällä on aina oltava ammatti. Mieheni on autonasentaja ja sai töitä Etiopian kristillisessä koulussa mekaniikan opettajana 1981. Minä olen koulutukseltani sairaanhoitaja ja diakonissa, mutta päädyin Etiopiassa käsityön­opettajaksi samaan kouluun.

Poikamme oli lähtiessämme nelivuotias ja tyttäremme kahden vanha. Vanhempani olivat huolissaan muutostamme, mutta me lähdimme levollisin mielin. Olimme tavanneet muita lähetystyöntekijöitä ja kuulleet heidän kokemuksistaan. Nyt rohkeutemme hämmästyttää minua – emme tienneet Etiopiasta etukäteen juuri mitään!

Olimme tehneet sopimuksen neljän vuoden lähetyskaudesta. Koska Etiopiasta ei saanut länsimaalaisia hyödykkeitä, pakkasimme mukaan sampoota, lasten polkupyörät ja vaatteita. Piti miettiä tarkkaan, mitä lapset kasvaessaan tarvitsevat. Lennot olivat silloin kalliita, eikä Suomessa käyminen ollut mahdollista ennen kauden loppua.

Asetuimme alkeelliseen 10 000 asukkaan kylään lähelle Sudanin rajaa. DembiDollon kylän asukkaat asuivat savimajoissa, kauppoja tai luotettavia lääkäreitä ei ollut.

Koko arki piti rakentaa alusta. Kun kaasu loppui, ruokaa laitettiin nuotiolla. Suomalaisia ruoka-aineita ei saanut, joten opettelin uudet reseptit. Sairastaessamme oma sairaanhoitajan tutkintoni toi turvaa, ja meillä oli mukana Where there is no doctor -kirja.

Asuimme koulun yhteydessä neljän muun suomalaisen lähetystyöntekijän ja etiopialaisten opettajien kanssa. Vaikka kulttuurisokki oli suuri, totuimme hiljalleen uuteen elämään, kiitos vieraanvaraisten kyläläisten. He kutsuivat koteihinsa ja juhliinsa. Lapsen synnyttyä kylän naiset kokoontuvat tanssimaan ja syömään puuroa. Ilokseni sain olla mukana.

Eksoottisesta elämästä tuli pian omaa arkeamme. Lapset nauttivat lämmöstä ja juoksivat pihalla päivät pitkät. Iltaisin pelasimme lautapelejä ja viikonloppuisin teimme luontoretkiä. Vieraat halusivat tunnustella lasten vaaleaa ihoa ja tukkaa. Lapsia uteliaisuus ärsytti.

Lauantain tori oli viikon kohokohta. Isommat hankinnat ja ruokaostokset piti tehdä pääkaupungissa kerran puolessa vuodessa. Sinne oli 500 kilometriä, ja koska teitä ei ollut, matkaan kului maastoautolla sadekautena viikko.

Etiopia oli tuolloin kommunistinen maa, ja kirkkoa vainottiin. Etiopialaisia työtovereita pidätettiin ja kristillinen työ oli meiltä kiellettyä. Se oli pettymys, mutta myös teot ovat keino kertoa Jumalasta.

”Nyt en lähettäisi lapsiani kauas kouluun.”

Vuonna 1990 muutimme Airan pikkukaupunkiin. Sain vihdoin työtä sairaalasta ja elin innostavaa aikaa. Hoitohenkilökunnasta oli pulaa ja tein töitä, joihin koulutukseni ei olisi riittänyt. Olin jopa kätilö! Vastuu kauhistutti, mutta pidän haasteista. Iltaisin ahmin Suomesta tuomaani ja Addis Abebasta ostamaani ammatillista kirjallisuutta ja yritin oppia lisää.

Koska Airassa ei ollut kouluja, lähetimme 14-, 11- ja 8-vuotiaat lapsemme suomalaiseen kouluun toiselle paikkakunnalle. He asuivat siellä viikot suomalaisissa perheissä. Se tuntui silloin oikealta ratkaisulta, mutta nyt tekisin toisin: vanhempien ja lasten on hyvä olla yhdessä. Lapsetkin kokivat eron ikävänä. Nuorena äitinä ei ollut samaa ymmärrystä kuin mummina.

Seuraavana vuonna Etiopiassa puhkesi sisällissota. Olimme pahassa paikassa rintamalinjojen välissä. Lähtöpäätös takaisin Suomeen tehtiin nopeasti ja jouduimme pakkaamaan koko kodin yhden yön aikana. Päätiet oli suljettu, joten matkustimme sivuteitä pitkin. Se oli pelottavaa. Ehdimme onneksi pois alta ennen taistelujen yltymistä.

Suomeen asettuminen oli vaikeaa. Palasimme kesken lähetyskauden ja kotimme oli vuokralla. Akilla ei ollut töitä ja minun diakonin virassani oli sijainen. Oli lama-aika ja työllistyminen oli hankalaa.

Lasten piti luoda kaikki ystävyyssuhteet alusta. Etiopiassa teini-ikäiset ovat vielä lapsia, ja suomalainen teinikulttuuri tuntui vieraalta. Sopeuduimme pikkuhiljaa.

Kun lapset olivat lentäneet pesästä, Kansanlähetys pyysi meitä palaamaan Etiopiaan. Päätimme lähteä sinne vuonna 2003.

Maailma ja Etiopia olivat reilussa kymmenessä vuodessa muuttuneet paljon. Addis Abeba oli moderni kaupunki ostoskeskuksineen ja kaupunkijunineen. Etiopiassa oli uskonnonvapaus toisin kuin ennen vuotta 1991 ja ääri-islam nousussa. Nyt kulkuyhteydet ovat parantuneet ja jopa maaseudun ihmisillä on kännykät, vaikka köyhyys on yhä syvää.

Työskentelin Kansanlähetyksen esimiestehtävissä ja mieheni Lähetyksen ja Ulkoministeriön kehitysyhteistyöhankkeissa. Koulutuksen tukeminen on minusta parasta apua. Eräs Lähetykseltä koulustipendin saanut poika on Etiopian parhaita silmälääkäreitä ja toisesta tuli oikeusministeri.

Yksi suuri ilon aiheeni on ollut vuonna 2008 käynnistämäni Nuttu-hanke. Pyysin tuttuja Suomessa kutomaan keskosvauvoille sadekautta varten villanuttuja. Tavoitteena oli kerätä niitä 50. Sana projektista levisi ja siitä innostuttiin Suomessa. Nyt nuttuja on kerätty 130 000 ja niitä viedään moniin maihin.

Maailman muutosta kuvaa se, että tällä kertaa kävimme Suomessa joka vuosi ja pidimme yhteyttä lapsiin Skypellä. Ennen kirjoitettiin kirjeitä ja puheluihin oli varaa vain jouluna.

Paluu eläkepäiviksi Suomeen oli itsestään selvä, sillä täällä ovat lapsemme ja kuusi lastenlastamme. Suhde heihin syntyy vain yhdessä olemalla.

"Nyt Suomessa huomaan, että olen osittain etiopialaistunut."

Tulimme tänne heinäkuussa 2017. Toisin kuin sodan keskeltä lähtiessämme saimme nyt hyvästellä Etiopian ja ystävät rauhassa. Pakkasimme tärkeimmät muistot mukaan. Lentokoneessa ­tunsin haikeutta, mutta myös helpotusta. Ystäviä ja työtovereita tulisi ikävä, mutta heitä voimme palata tapaamaan. Työ antoi paljon, mutta oli käynyt myös raskaaksi.

Etiopiassa emme ikinä olleet sulautuneet täysin joukkoon: valkoinen iho erottaa ja kielii vauraudesta. Nyt Suomessa huomaan, että olen osittain etiopialaistunut

Etiopialaiset ovat huomaavaisia. He eivät kieltäydy suoraan – ”ehkä” tai ”huomenna” ovat tapoja sanoa ei. He eivät myöskään kimpaannu julkisesti, sillä suuttuva menettää kasvonsa. Toivon oppineeni Etiopiassa kärsivällisyyttä ja kykyä huomioida muut.

Työneuvotteluja edeltää Etiopiassa aina yhteinen ateria, ja tuttavia tervehditään kadulla kättelemällä ja kuulumiset perusteellisesti vaihtamalla. Suomeen palattuani kättelin aluksi jopa pankkivirkailijaa tiskillä. Se ihmetytti.

Etiopia tuo perspektiiviä kaikkeen. Vaikka elintaso kohosi Etiopiassa kohisten, myös elintasoerot kasvoivat. Kaupunkien laidalla ihmiset asuvat pahveista kyhätyissä kodeissa yllään pelkkiä riepuja. Kerjääviä lapsia on paljon ja vanhukset ovat ilman suvun tukea heitteillä. Opin vuosien varrella, ettei kaikkia voi auttaa. Kestävintä on tukea rakenteiden muutosta. Köyhyyden näkemiseen en silti tottunut koskaan.

Paluun jälkeen olimme Kansanlähetyksellä Suomessa töissä tämän vuoden helmikuuhun asti. Kerroimme seurakunnissa kokemuksistamme. Se oli keino käsitellä paluuta ja toi puuhaa päiviin. Todellinen muutos alkaa nyt, kun jäämme eläkkeelle.

Pidämme silmiä auki sopivaa avustusprojektia varten. Pienet asiat ilahduttavat: kotiovelta alkava metsä, uimahalli ja mökki. Kärsin lukupulasta vuosia, ja nyt kirjastot ovat ilo. Yhteys moniin ystäviin on säilynyt, ja he auttavat sopeutumisessa.

Mies haluaa matkustaa eläkkeellä, mutta minä nautin kotona olemisesta. Paikkani on nyt täällä."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2018.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 6/2018.

 

Pirkko

Tuppurainen

Syntynyt: 1953 Eurassa, jossa jälleen asuu.

Työ: Sairaanhoitaja,

diakonissa ja terveyden­hoitaja. Lähetystyön­tekijänä Etiopiassa 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.

Perhe: Aviomies, kolme lasta ja kuusi lastenlasta.

Harrastukset: Uiminen, lukeminen, käsityöt ja mökkeily.