Irtisanominen oli järkytys Pauliina Moonalle. Hän ajetteli, ettei yli 50-vuotiaana löytäisi ikinä uutta työtä. Toisin kävi.

”Sinä päivänä istuin autossa ja odotin, että tapaaminen asiakkaan kanssa alkaisi. Olin pienen yrityksen avainasiakaspäällikkö.

Kännykkäni kilahti sähköpostin merkiksi. Viesti oli kutsu yt-neuvotteluihin. Neuvottelu koskisi vain minun työtehtäviäni.

Järkytyin viestistä niin, että minulle tuli kylmä hiki. Siitä huolimatta menin asiakkaan luokse. Olinhan sopinut käynnin, ja asiat pitää hoitaa. Tapahtumasta on nyt vuosi.

Tapaamisen jälkeen ajoin kotiin ja kerroin tapahtuneesta puolisolleni. Mietin, miten voin mennä seuraavana päivänä töihin. Tuntui kohtuuttomalta ajatukselta mennä siihen muutaman hengen konttoriin, jossa minä olin ainoa irtisanottava.

Puolisoni käski minun mennä seuraavana aamuna työterveyslääkärille eikä töihin. Lääkäri kirjoitti sairauslomaa.

Haluttiinko vaihtaa nuorempaan?

Oli ollut 24 vuotta saman yrityksen palveluksessa. Kaikki työkaverit ja esimiehet olivat hyvin tuttuja. Siksi minua loukkasi erityisesti se, että yt-neuvotteluiden alkamisesta ilmoitettiin kylmästi sähköpostilla. Eikö pienessä konttorissa olisi voinut puhua kasvotusten?

Ikävältä tuntui myös se, että vain pari kuukautta aiemmin yritys oli palkannut minua nuoremman työntekijän tekemään osin samoja tehtäviä kuin minä tein. Vääjäämättä mieleeni hiipi ajatus, että minut haluttiin vaihtaa nuorempaan.

Peli oli likaista. Neuvotteluvaihe oli niin rankka, että kun lopulta sain irtisanomispaperit, olin helpottunut.

"Kun lopulta sain irtisanomispaperit, olin helpottunut."

Ahdistavaa aikaa

Helpotus vaihtui nopeasti ahdistukseen, kuin happi olisi ollut vähissä. Turvattomuuden tunne oli suuri, ja oma taloudellinen tilanteeni huolestutti minua. Nukuin huonosti, kuljin kotona ikkunasta ikkunaan, mietin ja rukoilin. Pidin itsestäänselvyytenä, ettei yli 50-vuotias saa töitä.

Mielessä pyörivät myös ajatukset irtisanomisen syistä. Niihin en koskaan saanut kunnon selitystä. Pohdin, miksi en ollut riittävä, mitä tein väärin ja mikä minussa oli vikana.

Pari ensimmäistä kuukautta työttömäksi jäämisen jälkeen olin enimmäkseen vain kotona. Silloin en edes miettinyt töiden hakemista vaan vain sitä, kuinka selviäisin tilanteesta.

Puolisoni oli minulle todella tärkeä tuki. Kotona oli tilaa ahdistukselle ja hädälle.

Toinen mielenkiintoinen tarina: Paperitehtaalta 55-vuotiaana irtisanottu: "Työttömyys olikin uusi alku"

Mistä löytyy onnistumisia?

Yleensä päivitykseni internetin yhteisöpalvelu Facebookissa ovat humoristisia, mutta potkujen jälkeen niiden sävy muuttui. Kirjoitin sivulleni rukouksia ja virsiä.

Vähitellen ystäväni pääsivät kärryille siitä, mitä oli tapahtunut. Hätiin riensi Tuula Helppi, joka lupasi auttaa minua työnhaussa. Hän on valmentanut muitakin hyvällä menestyksellä.

Ensin puhdistimme pöytää käsittelemällä yt-prosessia. Niin sain jätettyä sen taakseni. Seuraavaksi alkoi ansioluettelon tekeminen.

En ollut koskaan ennen joutunut tekemään työhakemusta, joten CV:n laatiminen tuntui vaikealta. Tuula neuvoi miettimään onnistumisia työelämässä. Ensin tuntui, etten ollut koskaan tehnyt mitään enkä onnistunut missään. Mutta yhtäkkiä mieleen tuli suuria kauppoja, joita olin tehnyt työelämässä. Niitä kirjasin CV:hen.

Kerroin itsestäni eli tein profiilin myös netin LinkedIn-palveluun, joka on tarkoitettu työelämän verkostoitumisvälineeksi. Profiilin kuvaa varten meikkasin ja kävin ammattivalokuvaajalla. Sama kuva painettiin myös käyntikorttiin.

Piilotyöpaikat syyniin

Tuula opetti minua myös lukemaan työpaikkailmoituksia. Opin ymmärtämään, mitä ilmoituksessa tarkalleen haetaan, ja vastaamaan vain siihen.

En kirjoittanut hakemuksiin yleistä liirumlaarumia itsestäni. Kerroin mitattavissa olevia, konkreettisia asioita, kuten että edellisessä työpaikassani moninkertaistin erään tuotteen myynnin.

"Kerroin, että edellisessä työpaikassani moninkertaistin erään tuotteen myynnin."

Osallistui myös kursseille, joita akavalaiset ammattiliitot järjestävät työttömille jäsenilleen. Opin, että kannattaa hakea myös piilotyöpaikkoja. Monella yrityksellä on nimittäin työpaikkoja auki, mutta työntekijää haetaan muilla tavoilla kuin työpaikkailmoituksella, koska rekrytointiprosessi on kallis ja työläs.

Slogan auttoi

Ihmettelin, mistä etsiä piilotyöpaikkoja. Kurssilla neuvottiin, että kannattaa vaikka kiinnittää huomiota yritysten logoihin ja sitä kautta mahdollisiin työnantajiin. Aloin huomata logoja kaikkialla ja lähetin yrityksille perinteisiä kirjeitä, joissa esittelin itseni ja osaamiseni. Loppuun kirjoitin aina jonkun sloganin, kuten ’tulen mielelläni kertomaan teille, miksi minä ja tuotteenne olemme ohittamaton paikka’.

Persoonallinen lähestymistapa puhutteli. Eräästä firmasta omistaja soitti haluavansa nähdä minut, vaikkei paikkaa ole auki. Hakemukseni oli kuulemma niin hyvä.

Lähetin samanlaisia hakemuksia avoimiin työpaikkoihin, ja pääsin haastatteluun kaikkiin paikkoihin, joita hain.

Haastattelukierros on rankin vaihe. Olen syttyvä ihminen ja panin koko sieluni näihin haastatteluihin. Kun tulee maaliviivoille kakkosena, on ihan maitohapoilla.

Valmentajani Tuula muistutti, ettei työnhaku ole sadan metrin pikajuoksu vaan tuhansien metrien maraton. Ymmärsin, että jokainen haastattelu on tilaisuus oppia.

Mukava viesti nettipalvelussa

Uusi työnantajani löytyi lopulta LinkedIn-palvelun kautta – tai pikemminkin työnantaja löysi minut sieltä.

Viestissään yritys kertoi osallistuvansa Helsingissä messuille ja pyysi minua pistäytymään osastollaan. Menin, ja muutaman viikon päästä minulla oli uusi työ. Voiko tämä olla totta, mietin aluksi.

Työni kattaustuotteita ja kuituliinoja valmistavassa Fiblonissa alkoi huhtikuussa.

Yksi yrityksemme arvoista on työnilo. Meillä otetaan koko ajan huomioon työntekijät. Meitä kuunnellaan. Sain monta kertaa paremman paikan kuin missä olin ollut.

Työnantaja arvostaa ikää

Kiivain työnhakuni kesti 2–3 kuukautta. Tärkeimpiä oivalluksiani oli päästää irti ajatuksesta, ettei yli 50-vuotias voi saada töitä.

Ystäväni kysyi, miksi koko ajan hoen, ettei yli 50-vuotias voi saada työtä. Yritin sanoa jotain tilastoista, mutta ystävä totesi: ’Sinä et ole yhtä kuin tilastot ja nyt lopetat tuon.’

Aivan liian monet ovat sisäistäneet saman uskomuksen yli viisikymppisten työllistymisestä. Suomessa on silti paljon yrityksiä, jotka arvostavat ikää.

"Koen olevani elämäni parhaassa työkunnossa."

Työntekijänä olen nyt kypsempi ja monta kokemusta rikkaampi kuin nuorempana. Tässä iässä turhat hötkyilyt ovat jäänet pois ja koen olevani elämäni parhaassa työkunnossa.

Vaikka uuden työn etsiminen tuntui ensin vaikealta, lopulta prosessi oli hyvinkin palkitseva. Se oli kuin matka. Otin vastaan kaiken avun, mitä annettiin. Yksi asia johti toiseen, ja tapasin paljon uusia ihmisiä. Jossain vaiheessa huomasin, että tämähän on kivaa."

”Tossukokemus ei lannistanut minua. Yhden epäreilun opettajan lisäksi minua opetti ainakin kuusi reilua”, kirjoittaa ET:n päätoimittaja Katriina koulumuistoistaan.

Pelkäsin ala-asteella käsityönopettajaani. Hän oli ankara, hyvin uskonnollinen ja lapsen silmissä tietenkin ikivanha. Hän otti minut silmätikukseen.

Kovimmalle jouduin eräänä syksynä, kun neuloimme tossuja. Veimme oppitunnilla kukin vuorollamme opettajalle työn nähtäväksi. Hän istui opettajanpöydän takana, ja me tyttöset odotimme jonossa vuoroamme.

Muistan vieläkin opettajan kahvinhajuisen hengityksen, ärsyyntyneet liikkeet hänen napatessaan tossuntekeleen käsistäni ja tossujen ruman vihreän langan. Muiden edistymistä hän kehui vuolaasti, mutta minun silmukkani olivat aina liian tiukkoja tai liian löysiä. Taisivat ne ollakin. Ainakaan hyvällä mielellä en niitä neulonut.

Äitini auttoi iltaisin lisäämään työhön muutamia kerroksia, ja valmistuivathan tossut lopulta. Paria niistä ei kuitenkaan koskaan tullut. Toinen tossuista jäi toista rutkasti pienemmäksi.

Tänä keväänä näin käsityönopettajani televisiossa. Putous-viihdeohjelman hahmo Ansa Kynttilä oli kuin ilmetty opettajani. Ei liene sattumaa, että tyrannimainen opettaja nousi ohjelman toiseksi suosituimmaksi hahmoksi. Hänenlaisensa moni muistaa lapsuudestaan, varsinkin jos on sellaisen käsiin joutunut.

Lankoja ja virkkaus­ohjeita olen ostanut jo varastoon.

Keväisin pidettävät luokkakokoukset ovat mainio tilaisuus käydä yhdessä läpi mukavia ja ikäviä koulumuistoja vuosikymmenten jälkeen. Huonoille kokemuksille voi usein jo nauraa, mutta jäljen ne ovat varmasti jättäneet.

Tossukokemus ei lannistanut minua. Yhden epäreilun opettajan lisäksi minua opetti ainakin kuusi reilua, ja kaikkiaan minulla on kouluvuosista mukavat muistot.

Myöhemmin neuloin ja virkkasin mielelläni ja ompelin itselleni jopa paitoja ja housuja. Nyt käsityöt ovat jääneet, mutta kunhan aikaa löytyy, tartun taas koukkuun. Lankoja ja virkkaus­ohjeita olen ostanut jo varastoon.

Kevään valoa käsitöihin ja askareihin!

Katriina, päätoimittaja
katriina.palo-narhinen@sanoma.com

Teksti on pääkirjoitus ET-lehdestä 8/2018.

Vierailulla Intiassa ET:n kolumnisti Minna Lindgren törmäsi kysymyksen: ”Miten täydellistä yhteiskuntaa voi vielä kehittää?”

Vietin viisi päivää Intian Jaipurissa kirjafestivaalilla, joka kerää vuosittain yli 80 000 hengen yleisön. Kuudessa suuressa teltassa käytiin etupäässä englanniksi keskusteluja kirjojen nostamista aiheista, eikä Euroopasta tuttua markkinahumua näkynyt. Eniten puhutti identiteetti. Mille se rakentuu, kun kotimaa ja kieli eivät enää ole pysyviä seikkoja? Olin kaukana Suomesta, henkisesti vielä kauempana kuin fyysisesti. Meillä ministerit uskovat, että kansalaisuuden voi päätellä ulkonäöstä.

Kirjailijat kuljetettiin autolla hotellilta festivaalille varhain joka aamu. Liikennettä hidastivat ruuhka, ajotyyli ja eläimet, kuten kameli, villisika ja lehmä. Koska reitti kulki läpi kaupungin, saimme päivittäin vilauksen suurkaupungin väestöstä.

Huonoimmassa asemassa olevat heräilivät kadulla. Lapset ja aikuiset keräsivät roskia sytyttääkseen nuotion. Hieman paremmin meni niillä, jotka kömpivät ulos pahvimajoista. Vielä onnekkaampia olivat jätepellistä hökkelinsä kyhänneet. Vasta näiden jälkeen päästiin länsimaisittain ajatellen kurjaan kaupunginosaan, keskelle rähjäisiä betonitorneja. Lopulta tulimme festivaalialueelle palatsiin, jonka omistaja, herra Diggi, antoi kotinsa tapahtuman käyttöön.

Eräällä ajomatkalla tutustuin intialaiseen feminististä kirjallisuutta kustantavaan naiseen, joka esitteli maanviljelijöiden leskien elämästä kertovaa kirjaa. Intiassa ei ole maataloustukia, ja vuosittain yli 10 000 viljelijää tekee itsemurhan menettäessään sateen tai tulvan takia satonsa. Jäljelle jäävät lesket, jotka jatkavat työtä ja perhe-elämää. Ystäväni sanoi, ettei voi tulla Suomeen. ”Masentuisin”, hän hymähti väsyneesti. Intiassa feminismin tavoitteet ovat totisesti toiset kuin Suomessa.

Meille yhteiskunta ei ole koskaan valmis.

Me viisi pohjoismaista kirjailijaa herätimme uteliaisuutta. Yhteiskuntakriittiset murha- ja rikoskirjat tunnettiin, ja minun kirjani niputettiin osaksi Nordic Noiria. Meiltä kysyttiin, miksi onnellisissa maissa kirjoitetaan romaaneja ikävistä asioista. Selitimme, että pohjoismainen hyvinvointi perustuu jatkuvalle kritiikille. Meille systeemi ei ole koskaan valmis. Voitamme Pisa-kisan ja panemme peruskoulun remonttiin.

Intian näkökulmasta yhteiskuntamme ovat täydellisiä. Meillä tasa-arvo on totta. Sukupuoli, vanhemmat, uskonto tai kieli eivät lukitse ihmisen kohtaloa. Ilmainen koulutus, maksuton terveydenhoito, sananvapaus, puhdas ilma ja vesi. Ei korruptiota, ei järjestäytynyttä rikollisuutta. Mitä vielä voi toivoa?

Yleisöni oli kiinnostunut yli 90-vuotiaiden suomalaisten satiirisista seikkailuista. Kuolemastakin puhuimme. Kun meillä kuoleva vanhus siirretään kotoa sairaalaan, Intiassa tehdään toisinpäin. Kotonahan ihmisen kuuluu kuolla.

Kirjoistani intialaiset ymmärsivät oleellisen: hyvinvointi synnyttää itsekkyyttä.

Toimittaja ja kirjailija Minna Lindgrenin kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 8/2018.

olio

Minna Lindgen: ”Hyvinvointi synnyttää itsekkyyttä”

Hyvinvointi synnyttää itsekkyyttä niin kauan kuin itsekkyys on ihmislajin perusvire. Vauraan on helpompi toteuttaa itsekkyyttään kuin köyhän, jonka köyhyys pakottaa ottamaan muutkin huomioon. Ilman yhteisöä köyhä kärsii enemmän ja kuolee kurjasti, ilman yhteisöä rikas (pohjoismaalainen) ostaa rahalla tarvitsemansa palvelut ja turvallisuuden. Olisipa hienoa, jos ihmiskunta kokisi tässä evoluutioharppauksen, sillä silloin pohjoismainen yhteiskuntamme todellakin olisi lähellä paratiisia. Nyt se on...
Lue kommentti