Irtisanominen oli järkytys Pauliina Moonalle. Hän ajetteli, ettei yli 50-vuotiaana löytäisi ikinä uutta työtä. Toisin kävi.

”Sinä päivänä istuin autossa ja odotin, että tapaaminen asiakkaan kanssa alkaisi. Olin pienen yrityksen avainasiakaspäällikkö.

Kännykkäni kilahti sähköpostin merkiksi. Viesti oli kutsu yt-neuvotteluihin. Neuvottelu koskisi vain minun työtehtäviäni.

Järkytyin viestistä niin, että minulle tuli kylmä hiki. Siitä huolimatta menin asiakkaan luokse. Olinhan sopinut käynnin, ja asiat pitää hoitaa. Tapahtumasta on nyt vuosi.

Tapaamisen jälkeen ajoin kotiin ja kerroin tapahtuneesta puolisolleni. Mietin, miten voin mennä seuraavana päivänä töihin. Tuntui kohtuuttomalta ajatukselta mennä siihen muutaman hengen konttoriin, jossa minä olin ainoa irtisanottava.

Puolisoni käski minun mennä seuraavana aamuna työterveyslääkärille eikä töihin. Lääkäri kirjoitti sairauslomaa.

Haluttiinko vaihtaa nuorempaan?

Oli ollut 24 vuotta saman yrityksen palveluksessa. Kaikki työkaverit ja esimiehet olivat hyvin tuttuja. Siksi minua loukkasi erityisesti se, että yt-neuvotteluiden alkamisesta ilmoitettiin kylmästi sähköpostilla. Eikö pienessä konttorissa olisi voinut puhua kasvotusten?

Ikävältä tuntui myös se, että vain pari kuukautta aiemmin yritys oli palkannut minua nuoremman työntekijän tekemään osin samoja tehtäviä kuin minä tein. Vääjäämättä mieleeni hiipi ajatus, että minut haluttiin vaihtaa nuorempaan.

Peli oli likaista. Neuvotteluvaihe oli niin rankka, että kun lopulta sain irtisanomispaperit, olin helpottunut.

"Kun lopulta sain irtisanomispaperit, olin helpottunut."

Ahdistavaa aikaa

Helpotus vaihtui nopeasti ahdistukseen, kuin happi olisi ollut vähissä. Turvattomuuden tunne oli suuri, ja oma taloudellinen tilanteeni huolestutti minua. Nukuin huonosti, kuljin kotona ikkunasta ikkunaan, mietin ja rukoilin. Pidin itsestäänselvyytenä, ettei yli 50-vuotias saa töitä.

Mielessä pyörivät myös ajatukset irtisanomisen syistä. Niihin en koskaan saanut kunnon selitystä. Pohdin, miksi en ollut riittävä, mitä tein väärin ja mikä minussa oli vikana.

Pari ensimmäistä kuukautta työttömäksi jäämisen jälkeen olin enimmäkseen vain kotona. Silloin en edes miettinyt töiden hakemista vaan vain sitä, kuinka selviäisin tilanteesta.

Puolisoni oli minulle todella tärkeä tuki. Kotona oli tilaa ahdistukselle ja hädälle.

Toinen mielenkiintoinen tarina: Paperitehtaalta 55-vuotiaana irtisanottu: "Työttömyys olikin uusi alku"

Mistä löytyy onnistumisia?

Yleensä päivitykseni internetin yhteisöpalvelu Facebookissa ovat humoristisia, mutta potkujen jälkeen niiden sävy muuttui. Kirjoitin sivulleni rukouksia ja virsiä.

Vähitellen ystäväni pääsivät kärryille siitä, mitä oli tapahtunut. Hätiin riensi Tuula Helppi, joka lupasi auttaa minua työnhaussa. Hän on valmentanut muitakin hyvällä menestyksellä.

Ensin puhdistimme pöytää käsittelemällä yt-prosessia. Niin sain jätettyä sen taakseni. Seuraavaksi alkoi ansioluettelon tekeminen.

En ollut koskaan ennen joutunut tekemään työhakemusta, joten CV:n laatiminen tuntui vaikealta. Tuula neuvoi miettimään onnistumisia työelämässä. Ensin tuntui, etten ollut koskaan tehnyt mitään enkä onnistunut missään. Mutta yhtäkkiä mieleen tuli suuria kauppoja, joita olin tehnyt työelämässä. Niitä kirjasin CV:hen.

Kerroin itsestäni eli tein profiilin myös netin LinkedIn-palveluun, joka on tarkoitettu työelämän verkostoitumisvälineeksi. Profiilin kuvaa varten meikkasin ja kävin ammattivalokuvaajalla. Sama kuva painettiin myös käyntikorttiin.

Piilotyöpaikat syyniin

Tuula opetti minua myös lukemaan työpaikkailmoituksia. Opin ymmärtämään, mitä ilmoituksessa tarkalleen haetaan, ja vastaamaan vain siihen.

En kirjoittanut hakemuksiin yleistä liirumlaarumia itsestäni. Kerroin mitattavissa olevia, konkreettisia asioita, kuten että edellisessä työpaikassani moninkertaistin erään tuotteen myynnin.

"Kerroin, että edellisessä työpaikassani moninkertaistin erään tuotteen myynnin."

Osallistui myös kursseille, joita akavalaiset ammattiliitot järjestävät työttömille jäsenilleen. Opin, että kannattaa hakea myös piilotyöpaikkoja. Monella yrityksellä on nimittäin työpaikkoja auki, mutta työntekijää haetaan muilla tavoilla kuin työpaikkailmoituksella, koska rekrytointiprosessi on kallis ja työläs.

Slogan auttoi

Ihmettelin, mistä etsiä piilotyöpaikkoja. Kurssilla neuvottiin, että kannattaa vaikka kiinnittää huomiota yritysten logoihin ja sitä kautta mahdollisiin työnantajiin. Aloin huomata logoja kaikkialla ja lähetin yrityksille perinteisiä kirjeitä, joissa esittelin itseni ja osaamiseni. Loppuun kirjoitin aina jonkun sloganin, kuten ’tulen mielelläni kertomaan teille, miksi minä ja tuotteenne olemme ohittamaton paikka’.

Persoonallinen lähestymistapa puhutteli. Eräästä firmasta omistaja soitti haluavansa nähdä minut, vaikkei paikkaa ole auki. Hakemukseni oli kuulemma niin hyvä.

Lähetin samanlaisia hakemuksia avoimiin työpaikkoihin, ja pääsin haastatteluun kaikkiin paikkoihin, joita hain.

Haastattelukierros on rankin vaihe. Olen syttyvä ihminen ja panin koko sieluni näihin haastatteluihin. Kun tulee maaliviivoille kakkosena, on ihan maitohapoilla.

Valmentajani Tuula muistutti, ettei työnhaku ole sadan metrin pikajuoksu vaan tuhansien metrien maraton. Ymmärsin, että jokainen haastattelu on tilaisuus oppia.

Mukava viesti nettipalvelussa

Uusi työnantajani löytyi lopulta LinkedIn-palvelun kautta – tai pikemminkin työnantaja löysi minut sieltä.

Viestissään yritys kertoi osallistuvansa Helsingissä messuille ja pyysi minua pistäytymään osastollaan. Menin, ja muutaman viikon päästä minulla oli uusi työ. Voiko tämä olla totta, mietin aluksi.

Työni kattaustuotteita ja kuituliinoja valmistavassa Fiblonissa alkoi huhtikuussa.

Yksi yrityksemme arvoista on työnilo. Meillä otetaan koko ajan huomioon työntekijät. Meitä kuunnellaan. Sain monta kertaa paremman paikan kuin missä olin ollut.

Työnantaja arvostaa ikää

Kiivain työnhakuni kesti 2–3 kuukautta. Tärkeimpiä oivalluksiani oli päästää irti ajatuksesta, ettei yli 50-vuotias voi saada töitä.

Ystäväni kysyi, miksi koko ajan hoen, ettei yli 50-vuotias voi saada työtä. Yritin sanoa jotain tilastoista, mutta ystävä totesi: ’Sinä et ole yhtä kuin tilastot ja nyt lopetat tuon.’

Aivan liian monet ovat sisäistäneet saman uskomuksen yli viisikymppisten työllistymisestä. Suomessa on silti paljon yrityksiä, jotka arvostavat ikää.

"Koen olevani elämäni parhaassa työkunnossa."

Työntekijänä olen nyt kypsempi ja monta kokemusta rikkaampi kuin nuorempana. Tässä iässä turhat hötkyilyt ovat jäänet pois ja koen olevani elämäni parhaassa työkunnossa.

Vaikka uuden työn etsiminen tuntui ensin vaikealta, lopulta prosessi oli hyvinkin palkitseva. Se oli kuin matka. Otin vastaan kaiken avun, mitä annettiin. Yksi asia johti toiseen, ja tapasin paljon uusia ihmisiä. Jossain vaiheessa huomasin, että tämähän on kivaa."

Voiko muinaista ja nykyistä terrorismia verrata? Historioitsija Teemu Keskisarjan mielestä kaikkea voi verrata. "Monesti sillä tuloksella, että on jotain samaa ja paljon erilaista."

Joukkopuukotus on minulle Suomen historiasta tuntematon sana. Asennoidun väkivaltauutisiin aina samoin: ei uutta auringon eikä edes Pohjantähden alla! Nyt mieleeni muistuu tapaus Turusta vuonna 1821.

21-vuotias Turun Akatemian ylioppilas Johan Gadolin kiihottui 1820-luvun päivänpolttavista aatteista. Mieli järkkyi myös yksityisasioiden sekasorrosta. Gadolin piti lääketieteen professori Israel Hwasseriä ”ihmisyyden vihollisena”, koska ei pitänyt hänen poliittisista ja luonnonfilosofisista mielipiteistään. Gadolin pälpätti levottomia vihapuheita, eikä yliopisto huolestunut radikalisoitumisesta ajoissa. Gadolin paineli professorin huoneeseen ja iski häntä miekalla.

Professori selvisi hengissä. Oikeudenkäynnissä Gadolin selitettiin syyntakeettomaksi, joka ei tarvinnut rangaistusta vaan hoitoa. Tuomio johtui hyssyttelystä. Miekanisku 1821 oli ideologisempi kuin puukonisku 2017. Yliopisto ei uskaltanut vihjaista tsaarinvallalle ääriajattelusta, joka Keski-Euroopassa aiheutti attentaatteja ja kapinointia.

Gadolin tuskin oli sairaampi kuin nykyiset puukko- ja pommimiehet. Silti hän vietti loppu-elämänsä, 50 vuotta, seinään kahlittuna seinähulluna. Uhri Hwasser turrutti haavoittumiskipujaan oopiumilla ja jäi koukkuun. Hän ei säikähtänyt maltillisemmaksi tiedemieheksi. Päinvastoin, huumehouruissa hän loi entistä hurjempia teorioita.

Routavuosina 1904–06 Suomi oli terrorismin potentiaalinen pikkujättiläinen. Eugen Schauman ampui senaatin portaikossa kenraalikuvernööri Bobrikovin ja itsensä. Kymmenet nuorukaiset jumaloivat Schaumania ja leikkivät sankaria pommeilla ja revolvereilla.

Voiko muinaista ja nykyistä terrorismia verrata? Kaikkea voi verrata – monesti sillä tuloksella, että on jotain samaa ja paljon erilaista.

Schauman ei olisi ikipäivinä taittanut hiuskarvaakaan Bobrikovin vaimolta ja lapsilta. Hän niittasi päävihollisen, niin kuin ensimmäinen suomalaisterroristi Lalli piispa Henrikin. Schaumanin seuraajat verryttelivät iskuihin prostituoitujen vuoteessa ja vahvistivat vakaumusta viinalla. Mutta eivät hekään pärskyttäneet venäläisten siviilien verta.

Kantasuomalaiset terroristit olivat ehkä sekopäitä mutta eivät täysiä kusipäitä.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 20/2017

Liikunta on näyttelijä Jukka Puotilalle elämäntapa.

Näyttelijä, imitoija ja tv-isä Jukka Puotila on kokenut elämässään kaksi pysähdystä. Juuri ne ovat opettaneet, mikä on koomikon työn tärkein sisältö.

Näyttelijä Jukka Puotila pölähtää harjoituksista Kansallisteatterin ruokalaan Morkkuun. Rooliasu on vaihtunut siviileihin.

Kädenpuristus on jämäkkä. Puotila näyttää hyväkuntoiselta ja trimmatulta, mutta kasvojen uurteet kertovat oman tarinansa.

Puolitoista vuotta sitten loppukesästä Puotila sai tietää sairastavansa suusyöpää. Se oli sokki, joka aiheutti epätodellisen ulkopuolisuuden tunteen. Puotila pelkäsi menettävänsä äänensä, näyttelijän tärkeimmän työvälineen. Hän myös suri sitä, kuinka paljon hänen sairautensa vaati läheisiltä, varsinkin vaimolta Annelilta.

Puotila joutui – tai pääsi – nopeasti leikkaukseen sekä säde- ja sytostaattihoitoihin. Ne olivat rankkoja. Hän muun muassa menetti makuaistinsa väliaikaisesti.

Asia nousi otsikoihin, koska syksyn roolit ja iso 60-vuotisjuhlakiertue peruttiin. Oli henkisesti raskasta potea ja samalla käsitellä sairautta vielä julkisuudessakin. Toisenlaisessa ammatissa hän olisi voinut sairastaa rauhassa.

Lohdukseen hän kuitenkin huomasi, että asialla oli kääntöpuoli. Ihmiset tulivat kertomaan hänelle vaikeuksistaan.

– Sain auttaa ja vahvistaa ihmisten elämänuskoa. En ollut ymmärtänyt, että julkisuus voi toimia noinkin päin, hän sanoo.

Ohjelmatoimistot toivoivat, että jos paraneminen etenee suotuisasti, Puotila palaisi keikoille nopeasti. Hän aloittikin kiertueen vain nelisen kuukautta hoitojen päättymisestä helmikuussa 2016.

– En tiedä, olinko niin hyvin vielä toipunutkaan, mutta työnteko varmaan auttoi. Tuli muuta ajateltavaa.

Jukka Puotila on aina halunnut hauskuuttaa.
Jukka Puotila on aina halunnut hauskuuttaa.

Treeniä joka päivä

Puotila vaihtaa jatkuvasti asentoa ja taputtelee pöytää. Mies on täynnä hallitusti purkautuvaa energiaa.

– En ole koskaan ollut varsinaisesti urheilija, vaikka ehkä olisin sitä halunnut. Isä oli hyvä voimistelija, ja perheessä kaikki lapset tekivät jotakin. 50- ja 60-lukujen Suomessa lasten urheiluharrastukset eivät olleet koko perheen yhteinen juttu niin kuin nykyisin.

– Se oli sellaista pihasporttia, halpaa touhua verrattuna esimerkiksi hallijääkiekkoon. Kentät tehtiin itse, samoin välineet.

Television vaikutus oli suuri. Suomalaiset yleisurheilijat menestyivät, joten Puotila ja hänen kaksi nuorempaa veljeään suosivat juuri kenttälajeja.

Liikunta kuului arkeen. Koulu- ja muut matkat taitettiin polkupyörällä, kävellen tai hölkäten. Talvisin espoolaispojatkin hiihtivät.

– Nykyisin se ei ole niin luontevaa. Jotkut liikkuvat paljon, toiset eivät yhtään. Kun olin armeijassa, keskimääräinen Cooper-testin tulos oli 2700 metriä. Nyt se on 400 vähemmän.

Puotila itse juoksi intissä 3400 metriä.

"Kun sairastuin, mielessä kävi ajatus, että miksi juuri minä. Mutta eihän se niin mene."

Liikunnan harrastaminen piti iskun päällä koko ajan, ja siitä tuli elämäntapa. 1980-luvulla Puotila ehti olla vuoden Jouko Turkan opissa. Siinä rytinässä hyvästä fysiikasta oli hyötyä.

– Turkan harjoitusten jälkeen ei tarvinnut lähteä salille eikä välttämättä ottaa kirjaakaan käteen, Puotila naurahtaa.

Hän treenaa edelleen joka päivä. Sulkapallo on tauolla, koska pelikaveri on menossa leikkaukseen, mutta lenkkeily ja punttisali ovat ohjelmassa. Puotila on innostunut olympianostosta, johon kuuluvat tempaus ja työntö. Nostamisen tekniikka kiehtoo.

Tavoitteena ei varsinaisesti ole pysyä hoikkana, hyvässä kunnossa tai terveenä. Hyvä olo liikuntasuorituksen jälkeen on vain niin addiktoiva tunne, ettei treenaamista voi lopettaa.

– Kun sairastuin, mielessä kävi ajatus, että miksi juuri minä, joka olen pitänyt itseni kondiksessa. Mutta eihän se niin mene.

Tekstiä päähän

Esiintyjän tunneskaalaan kuuluu jännittäminen. Ensimmäiset minuutit ratkaisevat. Koomikko on yksin, apuja ei tule mistään.

Jännitys on eri asia kuin esiintymispelko. Iso tähti voi olla yleisön edessä kuin kotonaan, mutta kun kysytään, mikä on vaikeinta, vastaus kuuluu: lamauttava esiintymispelko.

– Jännittäminen on lataus, jolla saan itsestäni enemmän irti. Mitä suurempi on kynnys nousta lavalle, sitä parempi esitys.

Hyvä muisti ja oppimiskyky ovat näyttelijälle tärkeitä työkaluja.

– En erityisesti treenaa muistiani, mutta Kuolema Venetsiassa -näytelmää tehdessä oli mukava todeta, että teksti vielä menee päähän. Sitä on aika paljon.

Puotila opettelee vuorosanat mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

– Jotkut osaavat harjoitella käsikirjoituksen kanssa ilman, että heidän elekielensä kärsii. Itse haluan siitä nopeasti eroon.

"Välillä unohdan, että urani on lähtenyt lentoon sadusta."

Keikka Vihannissa

Puotila on luontaisen lahjakas imitoija. Nuorena miehenä Myrskylintujen nukkeja tai sheriffi McCloudin ja Columbon kaltaisia amerikkalaisia tv-hahmoja matkiessaan hän ei oikeastaan tiennyt, mistä siinä oli kysymys.

– Sitten näin, kuinka Reijo Salminen teki imitaatioita televisiossa, ja hyvin tekikin. Silloin sain asialle nimen.

Esiintymishaluissaan nuori Puotila pyöri helsinkiläisen hotelli Intercontinentalin yökerhossa Ballroomissa. Hän oli tavallisena asiakkaana, mutta paukutteli menemään pöydästä toiseen hauskuuttaen ihmisiä jutuillaan.

– Viimein joku alkoi kysellä, että kuka tämä tyyppi oikein on? Pian ohjelmatoimisto Polar-artisteista otettiin minuun yhteyttä.

Puotila värvättiin juhannuskeikalle Vihantiin Pohjois-Pohjanmaalle. Se reissu opetti, että jos lavahommia aikoi tehdä, piti olla ohjelmisto.

– Välillä unohdan, että urani on tosiaan lähtenyt lentoon tuollaisesta sadusta.

"Hattuun ei saa nousta" on Jukka Puotilan motto.
"Hattuun ei saa nousta" on Jukka Puotilan motto.

Pysäyttävä burnout

Kun Puotila pääsi keikkaputkeen, häntä neuvottiin takomaan niin kauan kuin rauta on kuuma. Että kohta keikat loppuvat.

Kyllä hän sitten takoikin. Oli teatterirooleja, lavakeikkoja, tv-sarja Ruusun aika, sketsiohjelmia, dubbauksia. Puotila nousi koko kansan tietoisuuteen, ja kiirettä piti.

Hän eli vuosikausia aikataulupuristuksessa, joka ei voinut olla kovin terveellistä. 1990-luvun puolivälissä tulikin stoppi, kun hän sairastui uupumukseen. Siihen liittyi myös paniikkikohtauksia.

Pöydällä oleva Puotilan puhelin hälyttää hiljaisella. Illaksi on tiedossa menoa, mutta ei tällä kertaa sentään esiintymistä. Jotain pakkopysähdykset ovat työnarkomaanille opettaneet.

– Omaa rajaansa ei tiedä, ennen kuin se tulee vastaan. Ihminen kestää pirusti positiivista painetta. Mikään ei epäilytä, kun asiat sujuvat ja yleisö ihailee.

Burnoutin jälkeen Puotila piti teatterista kuukauden tauon, mutta palasi pikku hiljaa töihin. Kotikatua alettiin kuvata, ja Puotila lähti mukaan koko kansan televisioisäksi.

Televisiosarjan tekeminen tuntui rauhalliselta verrattuna Tsa tsa tsan kaltaiseen sketsiviihteeseen. Työtahti hellittikin hetkeksi, kunnes kone alkoi taas ottaa kierroksia. Mutta ei niin päättömiä kuin ennen burnoutia.

– Nuorin poikani syntyi, ja elämässä alkoi uusi vaihe. Se oli itsetutkiskelun paikka. Mikä on motivaationi? Olinko taiteilijana se, mikä halusin olla?

Herkkää ja tarkkaa

Luovan työn ja urheilunkin yhteydessä puhutaan usein flow'sta, tilasta, jossa ihminen toimii äärimmäisen keskittyneesti unohtaen häiriötekijät.

– Se liittyy kaikkeen intensiiviseen tekemiseen, mutta ei se aina tule, kokenut esiintyjä tietää.

– Kun edesmennyt formulakuski Ayrton Senna kerran kaasutteli täydellisen kierroksen, kaikki tapahtui kuin itsestään. Uskovaisena miehenä hän sanoi ajaneensa Jumalan kasvot edessään.

Puotila itse muistaa kokeneensa flow'n muutamia kertoja. Silloin hän on huomannut olevansa äärimmäisen nopea, herkkä ja tarkka. Kaikki on mennyt kymppiin.

"On eri juttu vetää show kolmevitosena kuin kuusikymppisenä."

Hän taputtaa pöytää ja naksuttaa kielellä samassa rytmissä. Naps, naps, naps.

– Juuri se tarkkuus on ihmeellinen juttu. Sillä on jotain tekemistä maanisuuden kanssa. Raja esittäjän ja yleisön väliltä poistuu. Yhtä lailla yleisö on flow'ssa.

Nuorena Puotila koki elämän rajatonta hurmaa ajaessaan keskellä yötä keikalta kotiin. Radiosta tuli Paula Koivuniemen Kuuleeko yö. Vanhetessa ymmärrys rajallisuudesta ja kyynisyyskin lisääntyvät.

– On eri juttu vetää show kolmevitosena kuin kuusikymppisenä. Ennen katsottiin, että kuka tämä tyyppi on, mutta nyt, että no, Puotila, annas tulla.

Taiteilija voi vuosien karttuessa kehittyä paremmaksi, mutta tietynlainen nuoruuden into on keikkamiehelle elinehto. Siteeraamalla Thomas Mannin tekstiä Puotila löytää oikeat sanat kuvaamaan ajatuksiaan.

- "Vaikka koko kansa kunnioittaa minua mestarina, se ei tyydytä minua itseäni. Itsestäni tuntuu, että työstäni puuttuvat tulisena räiskyvän ja leikkivän mielen ailahdukset", kuuluu ikääntyvän kirjailijan repliikki näytelmässä Kuolema Venetsiassa.

Lohtua ja voimaa

Viihdyttäjän jutut muuttuvat elämänkokemuksen myötä. Asiat, joita kaipaa menneisyydestä, ovat samoja, joita kaikki kaipaavat.

– Yleisöni on suurimmaksi osaksi samaa ikäluokkaa kuin minäkin. Saatan vetää ihan tavallista juttua, kuten millaista on, kun lapset ovat lähteneet kotoa, ja se uppoaakin.

Puotilalta on kysytty, nousiko menestys hattuun.

– Yleisön eteen ei ikinä mennä takki auki. Takki auki voi kyllä poistua, jos on onnistunut.

– Jos huumori on omiaan saamaan aikaan naurun, se on ihmiselle aivan vastustamaton reaktio. Se on salaviekas keino. Joku voi yrittää vastustella, että "minähän en näille naura", mutta yhtäkkiä se tulee sieltä kuin pieru, jota ei pysty pidättämään, Jukka Puotila kuvailee.
– Jos huumori on omiaan saamaan aikaan naurun, se on ihmiselle aivan vastustamaton reaktio. Se on salaviekas keino. Joku voi yrittää vastustella, että "minähän en näille naura", mutta yhtäkkiä se tulee sieltä kuin pieru, jota ei pysty pidättämään, Jukka Puotila kuvailee.

Parasta palautetta on, kun joku sanoo unohtaneensa elämänsä vaikeudet 45 minuutiksi.

– Mies pyörätuolissa kertoi, että hänellä oli annettu puoli vuotta elinaikaa, mutta show'ni jälkeen tuli tunne, että hän elää ainakin vuoden. Tällainen motivoi nousemaan lavalle.

Koomikot ovat kansan terapeutteja. Nauru on pitelemätön tie ihmisen sisimpään.

– On iso asia, jos voi tuoda ihmisille lohtua ja voimaa. Elämässä tärkeintä on, että pystyy auttamaan. Sen arvon ymmärtää, kun itse tarvitsee apua.

Puotila on näytellyt Suomen Kansallisteatterissa liki 34 vuotta. Syksyllä hän luopuu vakinaisesta pestistä, mutta jatkaa Suomen 100-vuotisjuhlanäytelmässä Koivu ja tähti.

Puotila haluaa hiljentää tahtia ja laskeutua pehmeästi eläkeikään, joka on näyttelijöillä 63 vuotta. Koko kansan tv-isä haluaa olla oikea isoisä lapsenlapsilleen.

6 x Mikä kutkuttaa, Jukka Puotila?

Loiri. Vesa-Matti Loiri on ollut minulle tärkeä vanhempi kollega. Vaikka kuinka yrittäisi ohittaa, Vesku on aina Vesku.

Benny Hill. The Benny Hill Show pyöri pitkään Suomessakin. Se oli hulvatonta sketsien, parodioiden ja laulujen kimaraa. Tissifetisisti Benny jakoi kyllä mielipiteitä.

Farssit. Farssi oli minulle vieras laji, kunnes 2003 lähdin Tampereen Komediateatterin kesäproduktioon Ei nyt, Rakkaani. Siinä oli mukana myös varsinainen taituri, Jukka Leisti.

Soini & Hakkarainen. Molemmat persut, Timo ja Teuvo, tuovat aina valoa päivään. Heissä on piirteitä, joihin imitoija pääsee kiinni, toisin kuin suurimpaan osaan nykypoliitikoista.

Marja Tyrni. Aku Hirviniemi on tehnyt aikamoisia hahmoja ensimmäisestä Putouksesta lähtien, mutta on mukana myös uudessa Tuntemattomassa sotilaassa. Lahjakas näyttelijä.

Debit ja credit. Huvittaa, kun 'pankille' sanotaan äänekkäästi, mutta 'luotolle' melkein kuiskataan. Suomalainen kaihtaa vielä tänäkin päivänä velantekijän mainetta.

JUKKA PUOTILA

Syntynyt: Helsingissä 1955. Asuu Espoossa.
Perhe: Vaimo ja kolme aikuista poikaa.
Työ: Näyttelijä, koomikko, imitaattori. Näytellyt Suomen Kansallisteatterissa vuodesta 1984. Televisiossa sketsiviihdesarjoja sekä Ruusun aika ja Kotikatu. Kymmeniä elokuvarooleja. Toinen päärooli näytelmässä Kuolema Venetsiassa, samoin Pirkko Saision näytelmässä Koivu ja tähti, joka sai kantaesityksensä 13.9. Show't jatkuvat teatterissa ja kiertueella. Pro Finlandia -mitali 2015. Taina Westin kirjoittama elämäkerta Tänä iltana Jukka Puotila ilmestyi 2016.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 3/2017.

Kun Jukka Puotila sai suusyöpädiagnoosin, yksi hänen peloistaan oli äänen menettäminen. Hän mietti, pystyisikö kaulaan kohdistuneiden operaatioiden jälkeen enää koskaan imitoimaan ja tekemään puheteatteria. Pelot väistyivät, kun Puotila toipui.

Ääni on näyttelijän tärkein työväline, mutta se on myös osa ihmisen persoonaa, kuin sormenjälki. Ihminen tunnistaa tutun puheäänen, vaikka ei näkisikään puhujaa.

Ääneen vaikuttavat paitsi kurkunpään koko, myös ihmisen luonne. Vilkas persoona kuulostaa erilaiselta kuin rauhallinen.

Äänen perusteella voi vetää johtopäätöksiä kasvuympäristöstä, koulutustaustasta, tunteista, tarkoitusperästä tai vireystilasta.

Imitoija ei voi kuitenkaan luoda hahmoa pelkästään matkimalla puhetta. Hänen täytyy tarkkailla imitoimansa persoonan elekieltä ja tiettyjen avainlausahdusten kautta ikään kuin uida sisään tämän ajatusmaailmaan.

Ääni muuttuu ikääntymisen myötä, koska äänihuulten kimmoisuus vähenee. Voimakkain muutos tapahtuu pojilla äänenmurroksessa, jolloin äänen taso laskee oktaavin. Vanhemmiten miehen ääni käy taas hiukan aiempaa korkeammaksi.