"Vasta pari nuorinta sukupolvea on välttynyt tosinälän näkemiseltä. Se ei ole perusoikeus, vaan ihme", kirjoittaa ET-lehden uusi kolumnisti ja historoitsija Teemu Keskisarja.
"Pälpätys köyhyyden lisääntymisestä ei puhuttele minua pätkääkään. Historioitsijana tiedän kosolti suomalaisia köyhiä: laskiämpärin litkusta tapelleita kerjäläisiä, luurangonlaihoja vauvoja ja joukkohautojen nimettömiä röykkiöitä. En näppäile köyhyysmietteitäni hetken kuplassa. Omakohtaistakin kokemusta piisaa, joskaan ei kunniallista: jonotin leipää ehkä viimeisen kerran 13 vuotta sitten säästääkseni lantit viinaan.
Taistelu ravinnosta on luomakunnan normaalitila. Massoittain suomalaisia kuoli nälkään viimeksi 1860-luvulla. Sota-ajan armottoman pulan muistaa vielä moni. Vasta pari nuorinta sukupolvea on välttynyt tosinälän näkemiseltä. Se ei ole perusoikeus, vaan Suomen historian veret seisauttavin ihme!
"Tänään sapettaa toimeentulo- tai opintotuen pienuus. Kukaan ei vertaa summia 70-lukuun tai tuettomaan menneisyyteen."
Lyhyt on hyvinvointivaltion syöttilään muisti. Äskeiset onnenpotkut mieltyvät välttämättömyydeksi. Ilman etuisuuksia ei voi elää, vaikka on ennen eletty. Ja eletään tulevaisuudessakin, kun yhteiskunta lyyhistyy taakkansa alle.
Sanassa sanotaan, että köyhät teillä on aina keskuudessanne. Niinpä niin. Köyhyys ei vähene saati poistu. Sieluissa se elää iankaikkisesti. Köyhyys ei ole sitä, että itsellä on vähän, vaan sitä, että toisella on enemmän. Suhteellisuus on hieman hämärää mutta kiistatonta. Köyhiä riittää Suomessa yhä, vaikka he ovat tilastollisesti pulskempia kuin rikkaat aikalaisensa ja terveempiä kuin 1800-luvun ylhäisö.
Kouluruokaa maustettiin 1970-luvulla sillä tiedolla, ettei kehitysmaan lapsella ole lainkaan suuhunpantavaa. Surkea yritys, niin kuin kaikki vastaavat. Tänään sapettaa toimeentulo- tai opintotuen pienuus. Kukaan ei vertaa summia 1970-lukuun tai tuettomaan menneisyyteen.
Kannattaako avarakatseisuutta vaatiakaan? Tällaisiksi meidät luotiin. Historia ei lohduta. Kukin törsää tai köyhäilee omaa ainutkertaista elämäänsä.
"Kuka keksi käsitteen 'leikkaus'? Köyhiltä ei oteta, vaan annetaan. Vähemmän kuin vuosi sitten, mutta annetaan kuitenkin."
Köyhyys ei ole harha vaan inhimillinen totuus. Sääliksi käy silti yhteiskuntaparkaa. Sitä herjataan hurjemmin kuin muinaista esivaltaa, joka ei osannut muuta kuin verottaa ja pakottaa sotaväkeen.
Kuka mahtoi keksiä käsitteen ”leikkaus”? Siinäpä todiste kielteisen ajattelun tenhosta. Älymystö ja rahvas määkivät yksituumaisina, että leikattu on. Jokin mättää lasku- ja lukutaidossa. Köyhiltä ei oteta, ei myöskään tieteiltä ja taiteilta. Päinvastoin annetaan. Vähemmän kuin vuosi sitten, mutta annetaan kuitenkin, kauhalla pohjattomasta padasta.
Yhteiskunta kokoaa miljardit ja jakaa hyvän edistämiseen ja pahan torjuntaan. Niin pirullista puoluetta ei olekaan, joka kääntäisi asetelman nurin.
Tätä nykyä kiroan veroja ja firmani työeläkemaksuja. Ne kostavat nuoruuden uurastukseni rakennustyömaan kuutamossa. Tunnustan senkin, että nykyinen kiusanhenki kustansi yleishyödyttömät opintoni tohtoriksi saakka.
Tavallinen tallaaja saa yhteiskunnalta halvalla tai ilmaiseksi lukemattomia asioita, laitapuolen kulkijasta puhumattakaan. Mitä epäreilua on sanonnassa ”köyhät kyykkyyn”? Kyykistyminen tekee hyvää rahatilanteesta riippumatta. Kärsimyksiä ei voi budjetoida ulos yksilön päästä. Hoivaajat ja hoivattavat jäävät lopulta yhtä yksin tässä matoisessa maailmassa."
Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 2/2017.
