Kuinka paljon mennyttä elämää pitää ja saa ottaa huomioon silloin, kun vierelleen on löytänyt uuden kumppanin ja on valmis parisuhteeseen? Katso, mitä terapeutti vastaa.

Pitkän linjan terapeutti ja hyvinvointiyrittäjä Sampsa Korhonen kertoo ET-lehdelle, miten menneisyyttä pitäisi käsitellä uudessa parisuhteessa. Eletystä elämästä voi myös oppia ja kaivaa voimavaroja nykyisyyteen. Katso, mitä muuta Sampsa vinkkaa:

”Missä asioissa esimerkiksi tiedät tehneesi samoja virheitä. Missä voit luvata, että toimisit toisin jatkossa?

Aika ajoin on hyödyllistä suoda itselleen rehellinen itsetarkasteluhetki. Pysähdy kirjoittamaan ylös virheesi ja kehittämiskelpoiset puolesi.

Voit myös laatia itsesi kehumislistan. Missä tiedät olleesi hyvä toiselle aiemmissa suhteissasi? Mitä kaikkea muutakin arvokasta ja hyvää omaat? Mitä arvostat suhteessa? Mistä et haluaisi luopua ja mistä tulet pitämään kiinni?

Saatat huomata, että kannat mukanasi ei-toivottuja, jopa vahingollisia toimintamalleja ja rajoittavia uskomuksia. Katsele hetken näitä puoliasi tietoisesti ja lempeästi. Älä arvostele tai tuomitse itseäsi.

Pyri katselemaan itseäsi ja tapojasi tyynesti, objektiivisesti, myötätunnolla ja armeliaisuudella. Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Aisti sen jälkeen, että riittääkö itsetutkiskelu? Onko siinä jo mahdollinen päätös muuttua? Vai tarvitsetko keskustelua läheistesi kanssa tai muuta ulkopuolista tukea?

Trendikkäät mindfulness-harjoitteet ja lukemattomat perinteiset meditointitavat tarjoavat mahdollisuuksia tietoisen läsnäolon kautta olla toistamatta samoja vanhoja mielen levyjä.

Koska opettajia, kirjoja ja uskomuksia on niin valtava määrä, niin terve kriittisyys siitä, mikä oikeasti on hyväksi sinulle ja mikä puolestaan ei ole, on aina myös paikallaan.

Jokainen löytää omalle maailmankuvalleen ja tarpeilleen parhaiten sopivat harjoitukset, ideat ja opettajat.

Ihmissuhteita voi katsella myös henkisenä harjoituksena.

Hankala ihminen on lopulta opettanut jotain tärkeää.

Kaikki se peitelty, piiloteltu ja tiedostamaton ja tästä tietoiseksi tuleminen, tuo valinnanvaraa.

Enää ei tarvitse reagoida vahingoittavalla tavalla. Tietoisuus voi murentaa suhteissa yleisten valtataisteluiden, vastahyökkäysten ja puolustautumisrituaalien tarvetta. Sanotaankin, että tietoisen ihmisen kanssa on suorastaan vaikea riidellä.

Kun hyväksyt itsesi, hyväksyt toisen ja hyväksyt myös suhteesi sellaisena kuin ne ovat. Sitten voitte yhdessä parantaa asioita.

Mutta koskaan ei tarvitse reagoida automaattisesti – olla niin sanotusti reaktio. Tämä on tärkeää muistaa, sillä silloin muutos heijastuu koko elämään.”

Sampsa Korhonen on valmennus- ja terapia vastaanottoa sekä erilaisia koulutuksia ja kursseja ammatikseen pitänyt pitkälinjan aikuiskouluttaja, hyvinvointiyrittäjä, henkinen valmentaja ja NLP- ja suggestoterapeutti.
Email: info@sampsakorhonen.fi

Kysy meiltä seksistä ja parisuhteesta mitä tahansa.
Lähetä oma kysymyksesi asiantuntijalle täältä.

Lue Sampsan vastaus myös näistä aiheista:

Saska Aaltonen viihtyy reissun päällä.
Saska Aaltonen viihtyy reissun päällä.

Miltä tuntuu, kun oman vanhemman tuntee ”kaikki”? Saska Aaltonen kertoo.

Saska Aaltonen, 36, toimittaja, Helsinki

naimisissa, kolme lasta

”Vanhempani erosivat, kun olin kaksivuotias, ja kiistelivät huoltajuudestani. Asuin äitini luona 8-vuotiaaksi. Kun hän lähti ulkomaille eikä palannut, muutin isäni Remu Aaltosen luokse.

Minulla on kolme siskopuolta, mutta koska olen isäni ainoa poika, hän odottaa minulta enemmän. Matkustin isäni kanssa paljon, työasioissa ulkomaillakin. Vaikka isä osasi laulaa englanniksi, hän ei puhunut kieltä juurikaan, joten minusta tuli pian isäni tulkki.

Totuin jo nuorena ottamaan paljon vastuuta. Isäni mielestä oli varmaan luontevaa, että olin paljon mukana aikuisten maailmassa, koska niin hän oli itsekin ollut. Isä on kasvanut seitsenlapsisen perheen vanhimpana poikana, ja koska hänen isänsä oli harvoin paikalla, isä toimi jo nuorena äitinsä oikeana kätenä.

”Minä hoidin ruuan, isä siivoamisen.”

Työnjako kodissamme oli selvä, minä hoidin ruuanlaiton ja kaupassa käynnin ja isä vastasi siivoamisesta. Nukkumaanmenoajoista oli toki pidettävä kiinni, mutta esimerkiksi puheenaiheita ei koskaan rajoitettu minun takiani.

Jos minulla oli huono päivä, isä saattoi sanoa, että älä valita, kun saat asua kunnon asunnossa. Hän edustaa ensimmäistä romanisukupolvea, joka on yritetty sijoittaa paikalleen. Hänen perheensä ensikodiksi annettiin valtion rautatieyhtiön vanha junavaunu.

”Kolme isän veljistä kuoli väkivaltaan ja päihteisiin.”

Kolme isän veljistä kuoli väkivaltaan ja päihteisiin. Isäni kokemus siitä, mikä on elämässä rankkaa, on hyvin erilainen kuin minun. Se aiheuttaa meille toisinaan ristiriitoja ja jännitteitä, vaikka muuten ymmär­rämme hyvin toisiamme.

Teini-ikäisenä tajusin asuvani rokkitähden kotona. Ihmiset kyselivät jatkuvasti, mitä faijalleni kuuluu. Isäni tuntui vievän liikaa tilaa elämästäni. Kun kaverit menivät lukioon, minä lähdin kansainväliseen vapaaehtoistyövaihtoon ja jäin sille tielleni. Kiersin usean vuoden ajan ympäri maailmaa Englannista Venäjälle ja Uuteen Seelantiin. Sain olla oma itseni, en kenenkään poika. Se rauhoitti.

”Kun synnyin, vanhempani teettivät tähtikartan.”

Kun palasin Suomeen, tutustuin uudelleen lapsuudenystävääni, ja menimme naimisiin 2008. Isäni on nyt 70-vuotias kolmen lapseni isoisä, herkkä ja hyväsydäminen tyyppi, jolle oikeudenmukaisuus on äärimmäisen tärkeää.

Kun synnyin, vanhempani teettivät minulle tähtikartan, jonka mukaan minusta tulisi aikuisena kirjoittaja. Ja niinhän minusta tulikin.

Toimittajan työ sopii minulle hyvin, sillä olen sosiaalinen ja kirjoitan mielelläni. Työssä olen joutunut usein puun ja kuoren väliin. Iltapäivälehti on saattanut toivoa minulta skuuppia julkisuudenhenkilöstä, jonka tunnen ja jota en haluaisi loukata. Median vaatimukset vievät kuitenkin voiton, onhan kyse leipätyöstäni. Jutun julkaisemisen jälkeen minun ja haastateltavan välit ovat saattaneet olla viileämmät, mutta onneksi vain hetken ajan.”

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2018.

Erkki Lampén on huomannut, että mitä enemmän hän viettää aikaa yksin, sitä enemmän hän tuntee vetoa iltatissutteluun.

Lähdin tapaamaan Virossa opiskelevaa tuttua. Mieleen juolahti, että samalla voisi ajella Latvian puolelle ostamaan halpaa viinaa. En ole koskaan käynyt Baltiassa sellaisella perinteisellä viinanhakureissulla, jolta palataan auton takapuskuri maata viistäen ja koettaen vakuuttaa tullimiehiä siitä, että hervoton lasti on tosiaan tarkoitettu omaan käyttöön.

Kävin, ostin. Kotona katselin keittiön pöydälle purkamaani pullorivistöä ja ihmettelin, mitä teen kaikella tuolla votkalla. Miksen ostanut sen sijaan enemmän georgialaista punaviiniä? Naurettavan halpa votka oli vain lähes käskenyt poimimaan itsensä hyllystä.

”Ajoittain vedin perseet olalle lähes joka viikonloppu.”

Vanhempani olivat käytännössä raittiita, ja hippihenkinen sisareni suuntautui enemmänkin joogan kaltaisiin asioihin kuin viininlipitykseen. Minä pidin huolta perheemme alkoholinkulutuksesta.

Nuorempana harrastin paljonkin sitä, mitä kuivahkosti kutsutaan ”humalahakuiseksi juomiseksi”. Ajoittain vedin perseet olalle lähes joka viikonloppu, toikkaroin kotiin kengänkärkiä katsellen ja heräsin sängystä milloin missäkin asussa aavistellen, että maailmassa on nyt jokin aivan kamalan huonosti. En muistele niitä aikoja mielelläni.

Näin jälkeenpäin ajatellen on hiukan vaikea hahmottaa, miksi tuota harrastin. Elämää meni hukkaan. Ehkä toivoin viikonlopuilta jotain suurempaa, ehkä en uskaltanut muuta.

”Säästäisinkö loput huomiseksi? Hiukan vielä janottaa.”

Myöhäisen keski-iän ylätasangolta menneisyyttä katsoessani ajattelen, että on ikääntymisessä ­ainakin se hyvä puoli, että tuollainen tolkuttomuus on jäänyt taakse. Yrityksistäni huolimatta minusta ­­ei tullut juoppoa ja arvelen vaaran olevan ohi. Melkein.

Mitä enemmän vietän aikaa yksin, ja se aika tuntuu lisääntyvän tasaisesti, sitä enemmän tunnen vetoa iltatissutteluun. Punkkupullon avaaminen ilahduttaa jo ruokaa laittaessa.

Kun pasta on syöty ja viinistä puolet jäljellä, alkaa neuvottelu. Säästäisinkö loput huomiseksi? Hiukan vielä janottaa. On mukava olo, mutta jos ottaisin vielä lasillisen, olisiko mukavampi?

”Erityisesti kaamosaikaan tunnen vetoa viinin kanssa seurusteluun.”

Useimmiten jano voittaa, ja lasillinen ruuan kanssa on muuttunut pullolliseksi illassa.

Näin ei tapahdu joka päivä eikä joka viikko eikä edes joka kuukausi, mutta erityisesti kaamosaikaan tunnen vetoa viinin kanssa seurusteluun. Kun iän myötä on vähitellen luovuttava monista iloista, viini pitää pintansa. Se rentouttaa, sulkee lämpöiseen syleilyynsä ja kuiskii, ettei juuri nyt ole aihetta huoliin.

Jos annan sille liiaksi myöten, se on kymmenen vuoden kuluttua kenties vallannut pesän käenpojan lailla ja työntänyt muut ilon aiheet vähitellen tieltään.

Luulenpa, että teen ylijäämävotkasta yrttilikööriä. Sitä ei voi juoda pikku lasillista enempää kerrallaan.”