Harry Isaksson, 67, aloitti potkupyöräilyn, kun selkä alkoi reistailla. Lapsuuden potkulautailijasta se tuntui paluulta kotiin.

"Työskentelin 40 vuotta toimittajana Yleisradiossa ja kuljin seitsemän kilometrin työmatkan polkupyörällä. Kun täytin 50, ostin uuden fillarin, mutta alaselkä ei enää kestänyt satulassa istumista.

Sitten näin jutun potkupyörän kehittäjästä Hannu Vierikosta ja kiinnostuin.

Sain koekäyttöön menopelin, ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Lapsuuteni 1950-luvulla potkulaudat olivat yleisiä. Kun nousin potkupyörän päälle, tuntui kuin olisin palannut kotiin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Nyt eläkkeellä pyrin tekemään vähintään puolen tunnin lenkin joka päivä. Se on minulle sekä kuntoliikuntaa että mielen virkistystä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Potkupyörä on erityisen kätevä kaupungin keskustassa. Ei tarvitse kuin astua laudalta, niin olet jalankulkija. Liikkeelle taas pääsee esimerkiksi liikennevaloista vikkelämmin kuin polkupyörällä.

Potkupyörällä ei ole paljonkaan tekemistä fillarin kanssa. Potkuttelu on pikemminkin kuin hölkkää. Silti syke nousee nopeammin kuin polkiessa.

"Laji on siitä hyvä, ettei se riko kroppaa eikä käy polvien päälle niin kuin juoksu."

Paino on tukijalalla, joka väsyy. Niinpä tukijalka on vaihdettava toiseen melko usein. Itse teen sen noin joka seitsemännellä potkulla.

Potkuttelen myös talvisin ja olen kaatunut pari kertaa. Potkupyörän päältä ei kuitenkaan putoa korkealta, mutta kypärä on välttämätön.

Ajelen yksikseni. Potkupyöräily ei ole samalla tavalla sosiaalinen laji kuin esimerkiksi lentopallo, jota harrastin äijäporukassa.

Hauskaa se kuitenkin on. Potkupyörä nostaa vastaantulijalle hymyn huulille.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla