Tänään on kulunut 100 päivää ensimmäisestä koronatapauksesta New Yorkin valtiossa ja 15 päivää George Floydin murhasta Minnesotassa. Olin ajatellut kirjoittaa kaikesta kivasta, jota ihmiset ovat keksineet korona-elämän piristämiseksi, mutta viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet niin kauheita uutisissa ja tunnelmat niin matalalla, että on pakko selvittää ajatuksia.

Meidän kaupungissa, New Yorkin valtion pohjoisosassa oli vakavia rotumellakoita vuonna 1964 ja silloin ne saatiin loppumaan, kun kaupungin päättäjät lupasivat kohentaa afrikkalaisamerikkalaisten asuntojen ja asuinalueiden kuntoa. Slummiutuneita kortteleita pantiin maan tasalle ja aloitettiin kunnallisten vuokra-asuntojen rakentaminen. Mustien epätasa-arvoinen asema ei tällä tietenkään korjautunut, mutta tilanne ei ole kärjistynyt väkivaltaiseksi ehkä siksi, että poliisien otteet eivät ole olleet yhtä rajuja kuin joissakin muissa kaupungeissa.

Minneapolisissa tapahtunut afrikkalaisamerikkalaisen George Floydin kuolema on koskettanut ihmisiä syvästi ja 'nyt riittää' -tunne aiheuttaa erilaisia reaktioita. Rauhallinen mielenosoitus kaksi viikkoa sitten kaupungin keskustassa päättyi kauppojen ikkunoiden rikkomiseen ja ryöstelyyn ja poliisit käyttivät voimatoimia. Onneksi kukaan ei kuollut. Sinä viikonloppuna oli illalla ja yöllä ulkonaliikkumiskielto. Ja kuten niin usein todetaan: mielenosoittajat ja mellastajat eivät ole samaa porukkaa.

Koska monet naapurimme välttävät koronavaaran vuoksi liikumista yleisillä paikoilla, mitä tapahtuu keskikaupungilla, tulee tietoomme paikallisuutisista tai niiltä, jotka ovat viime aikoina käyneet siellä. Tuntuu oudolta jutella poliisiväkivallasta ja afrikkalaisamerikkalaisten lasten koulutuksen keskiarvoa paljon vähäisemmistä määrärahoista lintujen laulun, vehreän luonnon ja kauniiden pihojen ympäröiminä. Juttutuokiomme naapurien kanssa tapahtuvat pihoilla rajan yli (aitoja on vain niillä joilla on koira) ja pidämme vaadittua suuremman etäisyyden. Yksi naapuripariskunta  sairastui maaliskuussa ja se muistetaan. Konkreettiset vaarat eivät uhkaa meitä, mutta aivan rauhallisella mielellä emme ole, ei pandemian eikä yhteiskunnallisen keskustelun vuoksi. Tuntuu että meidänkin pitäisi tehdä jotakin paremman huomisen eteen.

’Pohjoisvaltioissa’ ei ole virallisesti ollut laajamittaista orjuutta, ja asumme kaupungissa, jonka kautta kulki vapauteen pyrkivien orjien reitti 'Etelävaltioista' Kanadaan, jossa asui kuuluisa mustien vapaustaistelija Frederick Douglas ja jossa tänä päivänäkin on paljon ihmisiä ja ryhmiä, jotka toimivat aktiivisesti afrikkalaisamerikkalaisiin kohdistuvan rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden poistamiseksi. Silti arkielämän rasismia ei ole saatu kitkettyä, mutta se ei näy valkoisen ihmisen silmään

Rotujen tasa-arvon puolesta toimivien ryhmien jäsenistä monet ovat eläkeikäisiä valkoisia. He eivät kuitenkaan tällä kertaa ole täysilukuisesti marssimassa asiansa puolesta, sillä koronavarovaisuus pitää meidät seniorit kotipiirissä. New York Cityssä mielenosoittajia kehotetaan käymään (ilmaisesssa) koronatestissä, millä ei enää tietenkään voida estää sairastuneen kärsimyksiä, mutta toivottavasti hillitä lisätartuntoja.

60-luvulla lauloimme ’We Shall Overcome’; sitä kappaletta en ole kuullut näiden viikkojen aikana. Kuka nousee tai ketkä nousevat uudistamaan ja konkretisoimaan vuoden 1963 unelman?

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoittaja joutui naimisiin Ameriikan maalle, New Yorkin valtion Rochesterin kaupunkiin, juurtui sinnekin ja rimpuilee nyt irti parinkymmenen vuoden jälkeen, eläkeiän kynnyksellä. Liian on paljon elämän täytettä saatavilla, mutta onhan Suomessakin.

Hae blogista