Heinäkuun 15. päivänä 2016

Kun innostuin blogiajatuksesta, oli tarkoitus kirjoitella harmittomia tai ainakin positiivisia tarinoita arkielämästä, ehkä ongelmistakin, mutta sellaisista, joille on ratkaisu näköpiirissä. Sitten maailmassa viime viikkoina tapahtuneet tragediat ja kauheudet alkoivat painostaa. Meidän amerikkalainen esikaupunkielämämme on paratiisillista, mutta tämän maan ja maailman koko todellisuus on toista. Mitä tapahtuu Orlandossa, St. Paulissa, Dallasissa, Nizzassa on hyvin lähellä.

Mustien ja valkoisten välinen epäluulo on kyllä ollut arkea meidänkin kaduilla. Yksi naapurimme on mustaihoinen mies, joka harvoin lähtee kotoaan kävelylle ilman valkoihoista vaimoaan. En tiedä, onko juuri hänestä tehty ilmoituksia, mutta joistakin kulkijoista, jotka luultavasti ovat olleet ihan normaaleilla asioilla, on lähtenyt sähköposti naapuruston viestiketjuun ja myös poliisille. Epäluulot ovat kovin pinnalla, vaikka mitään mustien aiheuttamia ikävyyksiä ei meidän nurkilla ole tapahtunut miesmuistiin, luultavasti ei koskaan.

Meillä käy kylässä Malawista kotoisin oleva tuttava, joka aina kaupungin toisella puolella sijaitsevaan kotiinsa päästyään soittaa meille, että on turvallisesti perillä. Se tuntui alussa aivan ylenmääräiseltä liioittelulta, mutta luettuani ja kuultuani monia tarinoita poliisien pysäyttämistä tummaihoisten kuljettamista autoista, olen tyytyväinen, että tiedän, ettei hänelle tapahtunut mitään ikävää.

Meitä lähin ostoskeskus rajoittuu Rochesterin kaupunkiin, vaikka onkin esikaupungin puolella ja saa nimensä esikaupungista. Rakennus on alueen ostoskeskuksista kaikkien eniten minun mieleeni, valoisa kaksikerroksinen rakennus, jonka yhdessä siivessä on vanha, värikäs, toimiva karuselli, jonka pirteä posetiimusiikki ilahduttaa tai oikeataan ilahdutti  Joitakin vuosia sitten pysäköintipaikalla tapahtui ensin yksi ja sitten toinen ryöstön yritys, minkä seurauksena asiakkaat alkoivat karttaa paikkaa ja huhut kiersivät ja värittyivät. Pikkuhiljaa liikkeet lähtivät pois ja nyt paikka on kokonaan autio. Minä jatkoin asioimista siellä loppuun saakka, enkä koskaan kokenut mitään uhkaavaa, mutta sukulaiseni ja tuttavapiirinikin siirtyivät muihin ostopaikkoihin heti ensimmäisten huonojen uutisten jälkeen. Vaihtoehtojahan täällä on aina.

Olen asunut Aasiassa ja Afrikassa ja minulle eri näköiset ihmiset elinympäristössäni ovat olleet siihen itsestäänselvyytenä kuuluva osa. Meidän perhe on ollut se, joka on ollut erilainen. En ole oppinut yhdistämään ihonväriä johonkin negatiiviseen ominaisuuteen tai koe sitä pelottavana. Pelko on kuitenkin hyvin vahva tunne, joka kumpuaa kokemuksista, joita ei aina suoraan tiedosta. En voi siis syyttää kanssaihmisiäni, valkoihoisia, heidän herkyydestään pelkoon ja epäluuloon, mutta se aiheuttaa kauhistuttavan kierteen. Kukaan vain ei löydä ratkaisua kierteen katkaisuun.

Hätävarjelun liioittelu pilaa kaikkien osapuolien elämää. Kuinka monta positiivista kokemusta tarvitaan hälventämään yksi negatiivinen kokemus? Miksi ihmismieli on kovin herkkä muodostamaan ennakkoluuloja ja yleistämään huonon kokemuksen seuraukset koko ihmisryhmään?  

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoittaja joutui naimisiin Ameriikan maalle, New Yorkin valtion Rochesterin kaupunkiin, juurtui sinnekin ja rimpuilee nyt irti parinkymmenen vuoden jälkeen, eläkeiän kynnyksellä. Liian on paljon elämän täytettä saatavilla, mutta onhan Suomessakin.

Hae blogista

Kategoriat