Suksikaupan murtomaaosasto helmikuussa 2018

Tervehdys rauhallisesta New Yorkin valtion pohjoiskolkasta!

Viime viikkoina olen yrittänyt rauhoittua ja koota ajatuksiani kouluampumisista ja aseista. Florida on 1500 mailin päässä meistä, mutta Parklandissa tapahtunut koulusurma järkyttää kovasti meitäkin ja uutiset tapahtumista ja niiden jälkimainingeista jatkuvat yhä, eivätkä toivottavasti lopu, ennenkuin saadaan aikaan jotakin konkreettista uusien tragedioiden estämiseksi. Palaan luultavasti aiheeseen myöhemmin, mutta nyt on oma tunnelmani ihan toisenlainen.

Viime päivinä olen taas huomannut, kuinka supisuomalainen olen.

Sukututkimusta tehdessäni luen usein vanhoja kansalaisuushakemuksia, joissa allekirjoittajat lupaavat luopua alamaisuudesta entisen kotimaansa hallitsijaan ja valtioon. Sama ajatus löytyy myös valasta, jonka tämän päivän uudet kansalaiset vannovat. 1800-luvun ja 1900-luvun alun eurooppalaisilla siirtolaisilla saattoi olla mahdollista paitsi lopettaa viralliset siteensä entiseen kotimaahansa, myös jäädyttää tunnesiteensä, varsinkin jos he tulivat Amerikkaan pakoon nälkää, köyhyyttä, vainoja ja sotaa ja sukulaiset olivat menehtyneet tavalla tai toisella. Epäilen kuitenkin että monilla on koti-ikävä vaivannut loppuelämän. Nykyisillä uusilla kansalaisilla tilanne on aivan toinen, kun yhteydenpito on helppoa ja varsinkin, kun on mahdollisuus pitää kaksoiskansalaisuus. Virallinen puoli on asia erikseen, mutta tunnepuolella kuvittelisin monella ainakin osan sydämestä jääneen rakkaaseen vanhaan kotimaahan. Minulla taitaa sydän sykkiä Suomelle jokaisessa valintatilanteessa.

Viime viikonlopun aikana tuli taas ilmiselvästii esiin, missä joukoissa seison. Kohonnut suomalaisuustunnelma alkoi perjantaina musiikin merkeissä, kuin kohtalon järjestämänä lämmittelynä tulevaan. Aamukahvini aikana radiosta tuli Erik Tulinbergin jousikonsertto. Olen sen joskus kauan sitten kuullut, mutta en aikoihin, en edes Suomen käyntieni aikana. Juontaja kertoi säveltäjän olevan ainoa (?) suomalainen klassisen ajan edustaja, joten nyt täälläkin joku tietää että Erik Tulinberg on suomalainen ja säveltänyt erittäin kauniin kappaleen. Ryhdyin päivän toimiin iloisin mielin ja mielialani nousi vielä lisää aamupäivällä, kun samalta radioasemalta tuli Sibeliuksen Snöfrid, harvinaisuus minun korvilleni.

Seuraavana aamuna heräsin amerikkalaisen, ei-urheilullisen, YLE:n englanninkielisiä nettiuutisia seuraavan  aviomieheni asialliseen ilmoitukseen Iivo Niskasen kultamitalista.Tunsin taas olevani suomalainen, päivä kirkastui jo heti aamusta! Olo oli keveä ja hymy herkässä, eikä tunnelmaani ollenkaan häirinnyt se, ettei kukaan päivän aikana tapaamani ihminen onnitellut suomalaisen voitosta. Jos olisimme voittaneet jääkiekossa, olisin takuuvarmasti kuullut siitä. Naisten jääkiekkopronssi ei täällä ylittänyt uutiskynnystä, sillä amerikkalaisten historiallinen voitto kanadalaisista vei kaiken huomion.

Urheiluhullu en ole, kiinnostunut kuitenkin ja innostunut yllätävän usein. Voittokampailun jännitys ja kesken suorituksen hyytyneiden epätoivo eivät jätä kylmäksi.  En kuitenkaan ole jaksanut täällä katsoa olympialaisten televisiointeja, koska ne ovat tulleet kanavalta, joiden lähetykset katkeilevat koko ajan mainoksiin ja varsinkin sen takia, että selostajat ja lähetys keskittyvät, ymmärrettävästi, oman maan urheilijoihin. Näin se on varmaan ihan joka maassa. Kun lähetysaika on rajoitettu, ei mukaan mahdu kuin omien voitot ja epäonnistumiset. Urheilukanavat luultavasti, toivottavasti, kertovat muistakin urheilijoista. Joidenkin aikaisempien vuosien olympialaisten aikana amerikkalainen nuori sukulaistyttö oli kovin ylpeä, kun amerikkalaiset voittavat AINA. En viitsinyt hänelle kertoa, mitä tapahtuu amerikkalaisten kameroiden kuvakulman ulkopuolella.

Minnesotalaisen murtomaahiihtäjän Jessie Digginsin voitto lämmitti kyllä sydäntä. Minnesotassahan on aika paljon etnisiä suomalaisia, joten se on vähän niinkuin kotimaan jatko. Jessie ei ole ilmeisesti mitenkään suomalainen, vaan ihan muuten innostunut murtomaahiihdosta, mikä täällä ei ole huippusuosittu laji. Pohjoisimmissa valtioissa eläkeläiset ja jotkut koululaiset sitä kyllä harrastavat ja latuja ja hiihtokeskuksiakin on. New Yorkin valtion murtomaahiihtoparatiisi on Adirondackin metsäalueilla. Yksi puolalaisperäinen - sukututkimusharrastukseni takia ihmisten eurooppalaiset juuret ovat minulle tärkeitä - ystäväni käy hiihtämässä vuosittain Lapland Lake- nimisessä paikassa. Minulle kerrottiin että paikan perusti suomalainen olympiahiihtäjä Olavi Hirvonen. En tunnistanut nimeä, mutta sitten ilmenikin, että hän oli edustanut Yhdysvaltoja vuonna 1960 Squaw Valleyssä 50 ja 15 kilometreillä tullen sijoille 26 ja 48.

Meidän seudulla on kahdeksassa puistossa ja luontokeskuksessa murtomaalatuja, joista muutamia ylläpidetään erittäin kiitettävästi paikallisten hiihtoseurojen vuoksi/toimesta. Vuosia sitten oli aikomukseni saada mieheni seuraksi ladulle, mutta muutaman yrityksen jälkeen annoin periksi ja lopulta viime talvena - kun nyt ollaan muuttoaikeissa - vein kaikki Jarvinen-, Lampinen ja Karhu-merkkiset hiihtovarusteemme hyväntekeväisyyskauppaan. Olympialaisten aikana tuli ikävä suksia ja käväisin suksikaupassa, jossa ei kuitenkaan enää ollut suomalaisia tuotteita. Murtomaasuksiakin oli kuitenkin kuulema myyty hyvin, koska meillä on ollut tänä talvena monta hyvää lumipäivää. 

Aika usein kun tapaan uusia ihmisiä, minulta kysytään, mistä olen. Aksenttini minut paljastaa. Kerron: 'Suomesta'. Kun tapaamme joskus myöhemmin, minulle saatetaan sanoa: 'Sinähän olit Norjasta'. Nyt kun tämän maan presidentti toivottaa norjalaiset maahanmuuttajat lämpimästi tervetulleeksi ja Norjan olympiamenestys oli niin hieno, saatan ryhtyä hiukan norjalaiseksi, kun siihen tulee tilaisuus.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoittaja joutui naimisiin Ameriikan maalle, New Yorkin valtion Rochesterin kaupunkiin, juurtui sinnekin ja rimpuilee nyt irti parinkymmenen vuoden jälkeen, eläkeiän kynnyksellä. Liian on paljon elämän täytettä saatavilla, mutta onhan Suomessakin.

Hae blogista

Kategoriat