Kauan odotettu viikonloppureissu nuoruudenystävän luo tehtiin Helluntain viikonloppuna. Oma kesäautomme ei vielä ole ajokunnossa mutta kun olemme lapsenlapsen hoitajina nyt muutaman päivän vanhempien matkan takia, lainasimme heidän autoaan, Aamusta lapsi kouluun ja hänelle viikonloppuvaatteiden pakkaaminen. Pikkukulta meni toiseen mummolaan meidän matkamme ajaksi.

Sitten kotiin ja laittautumaan matkakuntoon. Yleensä laitan kaikki kassit ja pussukat eteiseen odottamaan autoon siirtämistä, mikä lie nyt mielessä käynyt kun oman vaatekassini makuuhuoneen sängyn päälle jätin. Sinne se myös jäi. Seikka havaittiin vasta kohdepaikassa n. 300 km päässä kun siirsimme kasseja autosta sisälle.

Mikäpä neuvoksi. Ehtoisa emäntämme on varmaan neljä numeroa pienempi kuin minä ja kevätsää muutui koleaksi. Jostain kaappien kätköistä hän kaivoi minulle melkein sopivat sekä yöpaidan että päivämekon. Matkavaatteet päätin pitää vain juuri siinä tarkoituksessa, koska eivät tulomatkalla olleet likautuneet tai hiestyneet. Lähimpään vaatekauppaan oli liian pitkä matka, seuraavana päivänä paikallisesta Halpalinnasta sain hiukan ensiapua vaatepulmaani myös.

Ei, en ottanut selfieitä lainavaatteissani, joten siitä kohtaa ei kuvia löydy. Sen sijaan kuvasin kauniin tuomen oksan, juuri kukkaan puhjenneen. muutaman villivihanneksenkin kuvasin. Kuvasin myös uuden pikku ystäväni Patun, ranskan bulldoggipoika Patu on hurmaava lyttynokka. Tuosta ominaisuudesta äänekäs kuorsaaminenkin johtuu. Patu rakastui mieheeni, aamupissallekaan ei oman emäntänsä kanssa lähtenyt, kunnian pissatukselle sai mieheni, jonka Patu kävi oikein hakemassa mukaansa molempina aamuina.

Paitsi että mieheni sai tavata lapsuudenystäviään ja -kavereitaan, juttua riitti myös minulla ehtoisen emäntämme kanssa. Hän on jo kauan ollut leskenä ja nyt pystyimme muistelemaan hänen edesmennyttä miestäänkin ihan vaivautumatta, suru on muuttunut, jäljellä on paljon kaipausta, mutta muistot säilyvät aina.

Moni ystävä on jo kuollut, silti niitä joiden kanssa on yhteisiä muistoja on vielä jäljellä. Silloin, kun viimeinenkin on poissa, voi yksinäisyys kolkutella. Vaikka perhettä onkin ympärillä, ystävät ovat elämässäni hyvin merkittävissä rooleissa. Nautittavan erilaisina, yhden kanssa liikuin luonnossa marjastaen ja sienestäen, toisen kanssa tein käsitöitä ja tuon yhden kanssa leivoimme karjalan piirakoita ja teimme talkoolla joululaatikot ja kaalikääryleet. Kaikkien kanssa yhteistä on ollut nauraminen. Naurua, vaikka kyyneltenkin läpi. Huumori on ollut tuntemieni ihmisten kanssa yhdistävä tekijä, voima, jonka avulla jaksaa taas pitkään. Niin tämänkin viikonloppureissun jälkeen, oli se niin voimauttavaa.

Sitten siihen hortoiluun. Tänä keväänä hortaan ei ole voinut olla törmäämättä, sitä on käsitelty niin somessa kuin muutenkin mediassa. Meilläkin Kantsun Olohuoneella oli yhden illan tiedotustilaisuus, joka poiki sitten myös yhden kurssin, ainakin, siitä sitten tuonnempana, kunhan kurssi on pidetty.

Eilen aamulla suunnistimmekin sitten luontoon, emäntämme asuu maaseudulla, joten puhdasta luontoa on heti talon nurkalta lähtien. Patu tietysti innokkaana mukanamme villivihanneskoirana. Päätin aloittaa varovasti, kokeilemalla vain kahta uutta lajia, suolahenät ja ketunleiväthän ovat lapsuudesta tuttuja luonnosta napsittavia herkkuja, niitäkin oli jo tarjolla maisteltaviksi. Toinen uusi laji on kyllä ennestään tuttu, tosin muusta kuin syömisestä, puutarhan ikäväriesa, nokkonen, toinen on horsma. Nokkosen ryöppäsin vastaista käyttöä varten, nyt ei vielä sellaista ruokaa listallamme. Jos siitä tulee hyviä lettuja, pannareita tai muhennosta, tulen syömään rikkakasvin pois pihaltamme. Horsman latvat keitin suolavedessä ja käytin uunissa juustolastujen kera. Maistelemani, pelkästään  keitetyt horsmanversot olivat maukkaita,mutta juustoisina eivät niinkään.  Liika yrittäminen kostautui. Maukkaat luonnon parsat tulevat kyllä olemaan lautasillamme toistekin, mutta vain keitettyinä ja ehkä vain pienen voisulan kera.

Kotiin on aina mukava tulla, niin tältäkin reissulta. Tuskin silti jaksan odottaa, että pääsemme toteuttamaan uusia kesäreissujamme ja tapaamaan hyviä ystäviämme. Kesä ja syksy ovat  minusta parasta luonnossa liikkumisen aikaa.

 

 

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen mukavassa eläkeiässä, vielä jaksan olla monessa mukana, teen vapaaehtoistyötä palvelutalossa, teen käsitöitä ja askartelen, liikun luonnossa, sienestän ja marjastan. Herkkusuukin olen, joten teen ruokaa ja leivon mielelläni. Olen sosiaalinen, mutta viihdyn myös yksin. Asumme mieheni kanssa kahdestaan, mutta tapaamme kolmea lastamme ja kahta lapsenlastamme usein.

Hae blogista