Kirjoitukset avainsanalla tunturit

Joulupukin Pajakylä Rovaniemellä. Jutun kuvat: Google Street View

 

”– Nyt minulla on kaikki, Muumipeikko sanoi itsekseen. Minulla on koko vuosi. Talvikin.”
(Tove Jansson, Taikatalvi, suomennos Laila Järvinen)

Päätän, etten halua jäädä tässä vuodenaika-asiassa Muumipeikkoa huonommaksi. Siksi teen poikkeuksen Suomen-kierrokseni matkustustavassa, enkä tällä viimeisellä matkakerralla enää ajelekaan Googlen katunäkymissä maanteitä pitkin. Ne kun on kaikki kuvattu lumettomina vuodenaikoina. Sen sijaan aion etsiä talvinäkymiä ja virtuaaliteleportata suoraan niiden luokse.

Lähden siis viimekertaisen matkaosuuteni päätepisteestä Oulangan kansallispuistosta kuin lähettäisin siirtopyynnön ylläni leijuvalle Star Trekin avaruusalukselle. Katoan Koillismaalta ja ilmaannun Lappiin.

Ensimmäiseksi siirryn Oulangasta noin 40 kilometriä pohjoisluoteeseen, noin 30 kilometriä napapiirin pohjoispuolelle, Sallatuntureille. Sieltä nimittäin löysin pallopanoraamoja, joissa puustoa peittää kaunis tykkylumi.

Helmikuisessa auringossa tykky saa puut näyttämään satumetsän osasilta. Osittain tykkyä synnyttää kosteana satava lumi, joka takertuu ja jäätyy puihin. Vähintään yhtä tärkeä syntytapa on kuitenkin huurre eli alijäähtyneiden, pakkasessa sulina pysyneiden sumupisaroiden äkillinen jäätyminen puun kylmiin pintoihin. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Sallaa oli siis kuvattu helmikuun valossa. Haluan seuraavaksi kokea joulukuulle tyypillistä kaamoshämärää.

Siksi loikkaan noin 60 kilometriä luoteeseen, joulukuussa kuvattuun pallopanoraamaan Pelkosenniemelle. Tämä Pyhä- ja Luostotunturien lähimaasto sijaitsee suunnilleen samat 60 kilometriä napapiirin pohjoispuolella. Napapiirin pohjoispuolisuus merkitsee, että keskitalvella koetaan jonkinmittainen kausi, jolloin aurinko ei nouse horisontin yläpuolelle lainkaan. Toki korvauksena keskikesällä koetaan sitten keskiyön aurinkoa. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Ja taas teleporttausta pukkaa. Seuraavaksi hypähdän Pelkosenniemen-etapistani liki sata kilometriä lounaaseen, pari kilomeriä napapiirin eteläpuolelle. Päädyn lähelle Rovaniemen keskustaa.

Lapin pääkaupunki Rovaniemi tuli kaupungiksi vuonna 1960. Keskuspaikaksi se on omiaan muun muassa siksi, että se on perustettu Lapin kahden keskeisen joen risteykseen. Pohjoisluoteesta Käsivarren suunnalta virtaava suuri Ounasjoki yhtyy siinä mahtavaan Kemijokeen, jonka vedet tulevat kaukaa koillisesta.

Helmikuisessa postauksessani pohjustin tätä joulukuista etappia luonnehtimalla Kemijokea näin: ”Pohjolan mahtivirta, joka kerää vesiään itärajalta, Korvatunturilta, Joulupukin salapirtin kynnykseltä saakka. Korvatunturin sirusten myötä se kantaa sieltä joulun taikaa napapiirin yli – – Rovaniemelle.” Saman reissun aikana helmikuussa kävin myös katsomassa komean avaraa joensuuta Kemissä, missä Kemijoki laskee Perämereen.

Nyt ajelen lumisessa maisemassa talvista Kemijokea pitkin myötävirtaan Rovaniemen keskustaa kohti. Se onnistuu, koska Rovaniemen seudulla on kuvattu katunäkymiin useita moottorikelkkareittejä ja jotkin niistä kulkevat joen jäällä. Käyttämäni reitti on kuvattu maaliskuussa, joten hangella riittää taas valoa.

Pysähdyn Kemijoen jäällä kohtaan, jossa Rovaniemen keskusta näkyy jo lähellä suoraan edessäni. Sen vasemmalla eli itäisellä puolella näkyvän, Jätkänkynttiläksi nimitetyn vinoköysisillan alta Kemijoki jatkaa virtaamistaan Kemiä ja Perämerta kohti, linnuntietä noin sadan kilometrin päähän. Saman sillan vasemmalla puolella kohoaa kvartsiittinen, jääkautisen jään hioma Ounasvaara noin 120 metriä joen pintaa korkeammalle. Rovaniemen keskustan oikealta eli pohjoiselta puolelta, nelostien sillan alta, virtaa Kemijoen kylkeen Ounasjoki. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Rovaniemi oli jo 1800-luvulla tärkeä markkinapaikka ja tukkipuun uittokeskus. Historian syviä kerroksia ei sen nykyisessä keskustassa kuitenkaan näy, vaan kaikki vaikuttaa tasaisen modernilta. Se ei ole ihme, sillä saksalaiset sotilaat tuhosivat vanhemman Rovaniemen perusteellisesti vetäytyessään Lapista vuonna 1944.

Löydän joulukuisen pallopanoraaman Kemijoen rannasta, Hotelli Pohjanhovin vierestä. Joen yli näkyvät Jätkänkynttilä-silta ja Ounasvaara. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Toisen kivan joulukuisen maiseman bongaan puistoalueelta Lapin yliopiston läheltä. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Rovaniemi vaikuttaa esiintyvän edukseen lumikuorrutteisena. Edukseen esiintyvät myös netistä löytyvät Rovaniemen matkailusivut, jotka ovat esimerkillisen houkuttelevat. Ison osan saa itseoikeutetusti Joulupukki, ja häntä lähdenkin seuraavaksi tapaamaan.

Teleporttaan siis Joulupukin Pajakylään Rovaniemen keskustan koillispuolelle, napapiirin tuntumaan. Iltavalaistusta pihasta tulee mieleeni Lumiukko-animaation pohjoinen satumetsikkö, johon leffan nimihenkilö ja hänet rakentanut pikkupoika lentävät juhlimaan lumiukkojen jouluyötä. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Ilokseni Googlen kamera on täällä viety sisätiloihinkin. Pääsen liikuskelemaan katunäkymissä Joulupukin Pääpostissa niin puodin puolella kuin tonttujen työtilassa. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Samoin pääsen vaeltelemaan pitkin Joulupukin toimistoa eli Joulupukin Kammaria. Pienen ja ihan hauskan harhailun jälkeen onnistun löytämään perimmäisen kammarin, jossa istuskelee itse valkopartaukko.

Tunnen heti sielunkumppanuutta, sillä sisustuksesta päätellen häntäkin viehättävät kirjat, kartat ja historia – ja joulu. :) Tänne jään joksikin aikaa nautiskelemaan tunnelmasta ja muistelemaan kulunutta vuotta. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Suomen satavuotisuuden innoittama 12-osainen virtuaalimatkani on nyt päättymässä. Reissu on selkiyttänyt käsitystäni Suomen maantieteestä ja historiasta ja siten auttanut minua hahmottamaan juuriani yhä paremmin. Sitä tältä matkalta toivoinkin. Samalla olen miettinyt, mikä Suomessa on parasta.

Vuonna 98 roomalainen historioitsija Publius Cornelius Tacitus kirjoitti varattomista mutta onnellisista ihmisistä, joiden maata nykyisin sanomme Suomeksi: ”Fenneille on ominaista ihmeellinen alkukantaisuus ja viheliäinen köyhyys. – – Mutta tällaista elämää he pitävät onnellisempana – –. Turvassa ihmisiltä ja turvassa jumalilta he ovat saavuttaneet vaikeimman päämäärän, nimittäin sen, ettei heidän ole tarvis edes mitään toivoa.” (suomennos Edwin Linkomies)

Sittemmin ihmeellisin alkukantaisuus ja viheliäisin köyhyys ovat täältä väistyneet. Olemme saavuttaneet hyvinvointiyhteiskunnan, jollaisesta maailman useimmilla kulmilla voidaan vain haaveilla.

Mutta muutama toive minulla olisi.

Toivon, että jaksamme jatkaa hyvinvointiamme. Toivon, että Suomella on seuraavanakin satana vuotena varaa ja halua harjoittaa niin joulupukkimaista hyväntekeväisyyttä kuin Muumimamman vieraanvaraisuutta.

Ainakin yhdessä asiassa Tacituksen sanat yhä pätevät. Vaikka se kaamoksen ja loskan vuodenaikoina helposti unohtuu, suomalaiset ovat tuoreiden tutkimustenkin mukaan yksi maailman onnellisimmista kansoista.

Toivon, että jaksamme tulevaisuudessakin muistaa, miten onnellisia ja hyvinvoivia me maailman mitassa olemme. Antakoon se ajatus meille sekä mielenrauhaa että auttamishalua.

Lopuksi kuuntelen Youtubesta levyä, joka ilmestyi vuonna 1978, jolloin täytin 16 vuotta. Yksi Suomen ikonisimmista äänistä, Katri Helena, laulaa Juha Vainion sanoittamaa Joulumaata:

”Onnea kun mikään mylly valmiiksi ei jauha,
itsestään on löydettävä ihmisen vain rauha.”

* * *

”Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.”
(Eino Leino, Hymyilevä Apollo)

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kiutaköngäs. Jutun kuvat: Google Street View

 

Nyt on maa vanhaa. Olen ajelemassa Valtatietä 6 Kolilta Kajaania kohti, ja allani oleva peruskallio on Suomen ja koko Euroopan vanhinta kalliopohjaa. Se syntyi pääosin 2 700–2 800 miljoonaa vuotta sitten. Näin iäkästä mannerlaattaa esiintyy Itä-Suomessa ja Lapissa. Länsi- ja Etelä-Suomi ovat noin 900 miljoonaa vuotta nuorempia.

Sattumoisin tämä on myös Suomen alueen vanhinta kuivaa maata, eli sellaista, jota eivät jääkauden jälkeen missään vaiheessa peittäneet muinais-Itämeren aallot. Tai tarkasti ottaen sellaista aluetta ovat ainakin korkein seutu tämän tien länsipuolella ja leveä kaistale itärajan reunustaa Pielisen itä- ja pohjoispuolella. Kuivilla oli myös Rovaniemeä pohjoisempi Lappi. Nykyistä Pielisen allasta sen sijaan peitti aikanaan Itämeren vesi, samoin Joensuun ja Kajaanin kaupunkialueita. Joensuusta etelään ja lounaaseen ja Kajaanista länteen melkein kaikki Suomen nykyinen maa oli veden alla.

Näille vedenkoskemattomille itäisille seuduille pystyivät jääkauden jälkeen vaeltamaan ensimmäiset Suomen alueelle tulleet kasvit, maaeläimet ja ihmiset.

Voi siis ajatella, että näillä seuduin kasvaa Suomen vanhinta metsää. Toki ajan mittaan kasvilajisto on muuttunut ja metsä moneen kertaan luonnostaan palanut ja luultavasti kaskeamisissa ja tervanpoltoissa hakattu.

Tie on pitkä, ja metsää hirvivaara-kyltteineen piisaa. Onneksi virtuaalituristin ei Googlen katunäkymissä tarvitse huolehtia polttoaineen riittävyydestä tai törmäysvaaroista. Tai ajoväsymyksestä. Matka taittuu sutjakasti, kun selaan katunäkymiä vain kilometrin tai pari sieltä täältä ja hyppelen loput.

Näille seuduille tyypillistä vaaramaisemaa näen laajimmin pelto-osuuksilla. Tässä esimerkki suunnilleen Kajaani-etapin puolimatkasta, Valtimon liepeiltä, jonne Kolin risteyksestä on matkaa noin 85 kilometriä. Kolin maisemajärvi Pielinen on niin pitkä, että sen pohjoisimmat lahdet päättyivät vasta parikymmentä kilometriä ennen tätä paikkaa. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Noin 25 kilometriä myöhemmin maakunta vaihtuu Pohjois-Karjalasta Kainuuksi. Näillä tienoin myös vesien valumasuunta muuttuu. Pohjois-Karjalan ja muun Järvi-Suomen alueelta joet laskevat etelään tai lounaaseen. Tästä pohjoiseen alkaa Oulujoen ja muiden länteen laskevien jokien alue. Vedenjakaja, Suomenselkä, tunnetaan alueen nimenä paremmin lännestä, Pohjanmaan ja Järvi-Suomen väliltä, mutta täällä Kainuun ja Pohjois-Karjalan rajoilla sama vedenjakaja kaartuu itärajaa kohti.

Virtuaalituristi voi vaihdella vuodenaikaa, jos katunäkymäarkisto sallii. Talvioloissa teitä ei ole yleensä kuvattu, mutta saan maistiaisia loppusyksyn hämäryydestä ja kesän valosta. Elokuisesta maisemasta Vuokatin vaarajonon kohdalta bongaan Suomen Tivolin iloisenvärisen autokaravaanin, joka on pysähtynyt tien levennykselle nähtävästi huoltotauolle. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Sitten saavunkin jo Kajaaniin, runoilija Eino Leinon synnyinpaikkakunnalle. Kaupungin toinen kuuluisuus on Elias Lönnrot, joka hoiti täällä lääkärinvirkaa kootessaan aineistoa Kalevalaan 1800-luvun alkupuoliskolla.

”Veli kulta, veikkoseni, kaunis kasvinkumppalini!
Lähe nyt kanssa laulamahan, saa kera sanelemahan
yhtehen yhyttyämme, kahta’alta käytyämme!
Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme
näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.”
(Kalevala, Ensimmäinen runo)

Kajaanin kaupunki perustettiin 1600-luvun puolivälissä, Kajaanin linnan suojaamalle paikalle. Linnan Ruotsi oli rakentanut Kajaanijoen saareen vuosisadan alussa. Tavoitteena oli turvata Ruotsin etuja venäläisiä vastaan erämaa-alueella, jossa rajat häilyivät. Linna päätyi kuitenkin venäläisten räjäyttämäksi isonvihan aikaan 1700-luvulla, ja nykyisin jäljellä on vain rauniot. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Kajaanin jälkeen jatkan matkaa pohjoiseen, nyt Valtatietä 5, joka vie Kuusamoa kohti. Nuoruusajan musiikkimuistoista mieleeni nousee täkäläistä luontoa hehkuttava, Saukin eli Sauvo Puhtilan sanoittama Kuusamoon-humppa, joten etsin Raimo Piipposen ja Tulipunaruusujen esityksen Youtubesta.

”Lapin eteisessä meillä täällä ollaan, 
ja onkin laajat lankut eteisen.
– –
Karhu nukkuu jossain juuren alla. 
Suuret tähdet kiiluu taivahalla.
– –
Kuusamoon, Kuusamoon, Kuusamoon!
Tämä maa innostaa,
tämä Koillismaa.”

Luontoa jo täällä Kainuunkin puolella tosiaan riittää, varsinkin metsiä ja vesistöjä. Ne hallitsevat taajamiakin. Viehättävänä mieleeni jää esimerkiksi näkymä Suomussalmen kohdalta, missä tie kulkee läheltä Kiantajärven rantaa. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Suomussalmen ja Taivalkosken rajalla maakunta vaihtuu Kainuusta Pohjois-Pohjanmaaksi, jonka tätä äärtä kutsutaan Koillismaaksi. Vielä Kiantajärven altaaseen virtasi muinais-Itämeren vesiä, mutta nyt tie nousee taas ylängölle, joka jäi vedenkoskemattomaksi.

Kuusamon keskustassa en pysähdy, mutta Rukalla käyn katsastamassa Rukatunturin. Se ei taida sopia kasvitieteelliseen tunturin määritelmään, joka edellyttää kukkulalta paljaslakisuuden lisäksi tunturikasvillisuutta. Suomalaisen maiseman perinteisessä maantieteellisessä korkeusluokittelussa käytetty tunturimaan kriteeri eli maisemassa näkyvä vähintään 200 metrin korkeusero täällä kuitenkin täyttyy.

Rukatunturi on yksi Itä-Suomelle tyypillisistä jäännösvuorista eli sellaisista kukkuloista, jotka ovat jääneet koholle pehmeämmän kallioperän kuluessa ympäriltä pois. Kolin ja Vuokatin tavoin Rukatunturi koostuu kvartsiitista. Kvartsi, tavallisimmista mineraaleista kovin, on hiekanjyvästen yleisin aines. Rukakin on siis ensin ollut vanhemmista vuorista rapautunutta hiekkaa, joka on kivettynyt hiekkakiveksi ja jonka uusi vuorenpoimutus on sitten paistanut tiiviimmäksi ja kovemmaksi metamorfoituneeksi hiekkakiveksi eli kvartsiitiksi.

Kaipaan vaihteeksi talvitunnelmaa, ja Rukalta löydänkin pallopanoraaman lumisesta rinnemaisemasta. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Rukalta jatkan kohti tämän kerran viimeistä etappia, Oulankajokea.

Olen nyt ylänköalueella, joka kuuluu Suomen toiseen suureen vedenjakajaan: Maanselkään. Valtaosan matkastaan se myötäilee itä- ja pohjoisrajojamme. Käsivarren yläreunan korkeudelta se kuitenkin kulkee Lapin poikki, ja täällä Koillismaalla se koukkaa hieman länttä kohti. Oulankajoki jää Maanselän itäpuolelle, ja siksi sen vedet virtaavat itään. Ne kulkevat Venäjän järviin ja niistä Jäämereen kuuluvaan Vienanmereen.

Oulangan kansallispuistoa lähestyn Juumantietä pitkin. Mieleeni tulee tämänvuotisen Suomen-kierrokseni alku Kilpisjärven maisemissa, sillä täältäkin bongaan tien laidalta poroja. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Oulangan kansallispuistosta Google ei ole kuvannut katunäkymiinsä vielä yhtään vaelluspolkua. Onneksi yksityiset retkeilijät ovat kuvanneet yksittäisiä pallopanoraamoja, joista niistäkin pääsen maiseman tunnelmiin.

Tämän kerran viimeisen virtuaalileirini pystytän Oulankajoen varrelle, Kiutakönkään kosken rantakalliolle. Löydän Youtubesta videolähetyksen, joka seuraa Kiutaköngästä livenä eli nyt reissuaikanani alkutalvisena. Lumeton vuodenaika kuitenkin viehättää minua enemmän, ja siksi kuvittelen itseni syyskuiseen pallopanoraaman maisemaan.

Asetun harmaalle kvartsiittikalliolle ja ihailen vastarannan punertavaa jyrkännettä. Se koostuu dolomiitista, joka on yksi kalkkikiven tyyppi ja kvartsiittia pehmeämpää. Vesi näkyykin syövän uomaansa dolomiittiseinämän alle. Voin hahmottaa kaukaisen tulevaisuuden, jolloin kvartsiitti yhä herättää täällä mielikuvaa kallioiden ikuisuudesta mutta dolomiittia ei enää ole. (Kuvaa voi pyöritellä. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

 

Kommentit (0)

Könkämäeno, rajajoki. Kuva Google Street View.

 

Lähdin Kilpisjärven tuntureilta etelää kohti, mutta tunturit kulkevat mukanani. Kun ajelen Googlen katunäkymässä tietä E8 Perämeren suuntaan, vieressäni Saana ja Malla valuvat merta kohti savihiukkanen ja hiekanjyvä kerrallaan.

Siinä Kilpisjärvestä lähtenyt Könkämäeno vie vesiään Muonionjokeen ja sen kautta Tornionjokeen.

Etelämpänä ja idempänä sijaitsee tämän ”joenalun” eli Enontekiön kunnan suurin taajama Hetta. Hetan kupeesta Ounasjärvestä lähtee puolestaan Kemijokeen laskeva Ounasjoki. Se osallistuu purku-urakkaan Ounas-, Pallas- ja Yllästunturien osalta. Nuo tunturit sijaitsevat näiden kahden jokireitin välissä.

Mereltä tulee paluuliikennettä, sillä ”vastavirtaan nousee lohen suku”. Tarkasti ottaen tämä pätee nykyisin vain Tornionjokeen, joka on säilytetty patoamattomana. Kemijoen voimalapadot ovat 1940-luvun lopulta asti estäneet lohien nousun Ounasjokeen.

Enontekiö on perinteistä kotimaata saamelaisille, Euroopan ainoalle alkuperäiskansalle. Yksi perinteisistä elinkeinoista tulee useaan otteeseen vastaan tienvarsilla. Toikkaroipa yksi poronvasa jo Ala-Kilpisjärven kohdalla huolettomasti keskellä tietäkin. Vasan seikkailut näen katunäkymästä oikeassa tapahtumajärjestyksessä vain, kun peruutan jonkin aikaa pohjoista kohti, sillä se on ollut Googlen kuvausauton alkuperäinen ajosuunta.

Saamenmaa on jaettu maa. Könkämäenon toisella puolella tunturit kuuluvat Ruotsiin. Tähän vedettiin raja vuonna 1809, kun Suomi lakkasi olemasta Ruotsia ja tuli osaksi Venäjää.

Täällä on niin arktista, että paikoin routa ei sula lainkaan. Peeran kohdalla tien vieressä näkyy täkäläisten soiden erikoisuuksia: ikiroutalinssien nostamia turvekumpuja eli palsoja. Ne kehittyvät suon kohtiin, joilla suojaava lumikerros on talvisin ohuin ja maa siksi jäätyy tehokkaimmin.

Hetan korkeudella tie haarautuu. Jatkaisinko Perämerta kohti Muonionjoen ja Tornionjoen laaksoissa Ruotsin rajaa pitkin, vai siirtyisinkö idemmäksi Ounasjoen ja Kemijoen laaksoihin?

Virtuaalituristina voin kuvitella itseni muinaisten tarujen jättiläiseksi. Asetan oikean jalkani Muonionjokeen ja vasemman Ounasjokeen ja alan kahlata. Oikean saappaani ympärillä hyppivät lohet, vasemman eivät. Välillä voin istahtaa levähtämään jokilaaksojen välissä kulkevalle Ounasselälle: kuhmuraiselle, yli sata kilometriä pitkälle penkille, jonka Ounas-, Pallas- ja Yllästunturien jonot muodostavat.

Ounasselän tunturijakso on jäännösvuoristoa. Länsi- ja eteläosat Suomesta peitti vielä noin 1 800 miljoonaa vuotta sitten Alppien tai Himalajan veroinen svekofenninen vuoristo. Valtaosassa maata sitä on vaikea käsittää mutta tätä tunturijonoa katsellessa hieman helpompi.

1 800 miljoonassa vuodessa svekofenniset vuoret ovat kuluneet ytimiinsä saakka. Vuorten ytimistä on jäänyt kovia kiviä, jotka nyt muodostavat tunturien lakia: Ounas- ja Pallastuntureissa lähinnä kvartsiittia, Yllästunturissa amfiboliittia.

Ounasselkä on vetänyt matkailijoita 1700-luvulta saakka. Vuonna 1992 ympäristöministeriön asettama työryhmä valitsi Pallastunturit yhdeksi Suomen 27 kansallismaisemasta.

Pitäähän Suomen omille vuorille nousta. Pallastuntureista yhden laella pääsen kiertelemään lumisessa katunäkymässä. Ounasselän linjan länsipuolella Olostunturin rinteillä pääsen katunäkymällä jopa pitkälle kevättalviselle polkuretkelle.

Ounasselän päättyessä loppuu historiallinen Lappi ja alkaa Peräpohjola, historiallisen Pohjanmaan maakunnan pohjoisin osa. Se, mistä Alatornion eli nykyisen Tornion poika Esko Rahkonen lauloi vuonna 1974: ”On kotiseutu mulla tuolla…”

Pohjanmaa on suurten jokien maata. Kuivaniemen eli nykyisen Iin poika Mikko Alatalo lauloi vuonna 1978 ”yhdentoista virran maasta”: ”Sitä maata, jossa kasvoin, tallas isäni mun, ja isäni isä sen asutti, kun Kiiminkijoessa lohia nousi ja miehet koskissa kirkkovenettä sousi.”

Perinteinen maakuntalaulu puhuu kymmenen virran maasta. Alueella on toki jokia enemmänkin, mutta suurimpien listan voi katkaista vaikkapa kymmenen kohdalta. Zachris Topelius listasi Maamme-kirjassa (28. painos, WSOY 1924) näin: ”Tornionjoki, Kemijoki, Iijoki, Oulujoki, Siikajoki, Pyhäjoki, Kalajoki, Ähtävänjoki, Lapuanjoki ja Kyrönjoki”.

Ja suurin niistä on Kemijoki. Pohjolan mahtivirta, joka kerää vesiään itärajalta, Korvatunturilta, Joulupukin salapirtin kynnykseltä saakka. Korvatunturin sirusten myötä se kantaa sieltä joulun taikaa napapiirin yli Ounas- ja Kemijoen yhtymäkohtaan Rovaniemelle. Sinne aion kuitenkin suunnata vasta tämän vuoden lopulla, Suomen-kierrokseni päätteeksi.

Ounasjoen jätän tältä erää Kittilässä, missä joen yli menevältä sillalta virran näkee koko komeudessaan.

Sitten jatkan Tornionjoen vartta päämääränäni Tornionjoen suu ja Perämeren ranta ja lopuksi Kemijoen suu ja Kemi.

Voi olla, että kuvittelen, mutta jokireitin mittaan maisema tuntuu vehreytyvän ja pellot laajenevan. Olen näkevinäni kuustenkin alkavan levetä. Joko etelä vaikuttaa?

Matkan varrella koetan tähyillä Tornionjoen lohikuntoisia koskia. Katunäkymä E8-tieltä ei kuitenkaan osu koskille kovin hyvin. Paras paikka taitaa olla Korpikoski Pellon eteläpuolella. Myöhemmin bongaan läheltä Torniota yksityisen pallopanoraaman, joka on kuvattu aivan Kukkolankosken rannasta.

Ylitorniota lähestyessäni tien vasemmalle puolelle nousee pitkäselkäinen vaara. Käyn ihailemassa sitä sivutieltäkin. Myös Aavasaksan graniittivaara ja sen rinnalla koko Tornionjokilaakso valittiin 27 kansallismaiseman joukkoon. Aavasaksan huipulta on perinteisesti käyty ihmettelemässä juhannusyön aurinkoa, joka ei laske horisontin alle. Ilmiön näkee näinkin paljon napapiiriä etelämpää, kunhan katsomisalusta on kyllin korkea.

Koetan etsiä Youtubesta Aavasaksan juhannusyötä, mutta sellaista ei ilmeisesti kukaan ole sinne tallentanut. Vaaranlaen tielle pääsen katunäkymällä, mutta näköalapaikkaa en sieltä löydä, sillä puusto peittää maisemat.

Siispä eteenpäin Tornioon. Siellä haluan kokea edes vilauksen Perämerestä. Sekin löytyy katunäkymän sijasta parhaiten yksityisestä pallopanoraamasta. Ulappa näkyy antavan tuulivoimaa.

Jatkan Kemiä kohti. E8 muuttuu nelikaistaiseksi baanaksi, ja tuntuu kuin vauhtinikin kasvaisi, vaikka klikkailen katunäkymää entiseen tahtiin. Saavun Kemijoen suulle. Meri ei erotu maantieltä sieltäkään, mutta joen suu on komean avara.

Kemiin otan tuntumaa ajelemalla sisäsataman kaduilla keskustan laidalla ja tunnelmoimalla merenrannassa Ajoksen saaressa ulkosataman lähellä. Itse ulkosatamaan ei katunäkymä vie, joten turisteja kuljettava jäänmurtaja Sampo jää katsastamatta.

Kemin päänähtävyytenä voinee pitää Lumilinnaa, jolla on nyt juhlavuoden kunniaksi Suomi 100 -teemakin. Lumilinna ei kuitenkaan ikävä kyllä tunnu kunnolla astuneen nettiaikaan. Linnaa ei pääse kiertelemään virtuaalisesti, eikä se nettisivullaan tarjoa itsestään edes tuoretta videota ainakaan vielä tätä kirjoittaessani.

Muidenkin ottamia videoita vuoden 2017 Lumilinnasta oli ainakin tätä kirjoittaessani tarjolla vain niukasti. Tähän linkkaamani antoi parhaan läsnäolontunnun. Ylen nettisivuilla on sentään hyvä kuvasarja Lumilinnan veistoshahmoista. Ylellä on myös kiva joskin suppea videoesittely linnasta sen viimeistelyvaiheessa.

Täydellisyyteen ei virtuaalituristi pääse. Ihan kaikkea ei netistäkään löydy. Mutta ei se mitään: ilo irti siitä, mitä saadaan. Suomalainen sisukin on auttava meemi. Kuuntelen Pohjois-Pohjanmaan poikaa, ja tähän voin Helsingin poikanakin samastua:

”Se maa, jossa kasvoin, se on Pohjolaa, ja Pohjolan tunnet, kun routaa on maa. Kun pelto on märkä, ja kylvettävä on. Kun halla on käynyt, se Pohjolaa on.”

Mutta:

”Siihen maahan, jossa kasvoin, minä aina rakastun Muistan tulvat ja talvet ja metsän hakatun. Vielä kulutan niillä teillä nää kenkäni mun. Ja nousee aurinko takaa suon pitkostetun.” (Mikko Alatalo, Yhdentoista virran maa)

Kommentit (0)

Saanatunturi, Google Street View

 

”It is, of course, a miracle.” (Neil Gaiman, The Sandman: Brief lives, DC Comics 1994)

Aina välillä unohdan, miten ihmeellistä tämä on.

Ajelen tietä E8 Norjan rajalta Kilpisjärvelle, ja kuuntelen Haltin häitä, Taiskan eli Hannele Kauppisen Syksyn sävel -hittiä vuodelta 1976. On tammikuu, mutta tie on kuiva ja sula. Kirkas sinitaivas pilkistää kumpukerrospilvien raoista. Lunta näkyy vain laikkuina tunturien rinteillä. Kilpisjärven rannassa liplattavat pienet siniset laineet. Sitten mieleni alkaa tehdä kahvia, ja käväisen keittiössäni tiputtelemassa kupposen.

Kuppi kädessäni palaan tietokoneeni ääreen ja jatkan Google Mapsin katunäkymän selaamista. Faktaruutu kertoo, että Googlen kuvausauto on ikuistanut tämän reitin kesäkuussa 2009. Monin paikoin maailmassa katunäkymistä löytyy eri aikoihin kuvattuja vaihtoehtoja, mutta ilmeisesti kuvausolojen pitämiseksi helppoina Googlen maailmassa pääosin vallitsee ikuinen kesäpäivä ja ikuinen pouta. Kilpisjärvi on toistaiseksi kuvattu tai ainakin julkaistu vain tämän yhden kerran.

Jatkan tietä pitkin, ja maisema imaisee taas sisäänsä.

Taiska laulaa: ”Kun ihmiskunnan aamu vasta alkoi sarastaa ja Lappi oli jättiläisten maana, kaunis Malla-neito alkoi häitään valmistaa sulhasenaan nuori uljas Saana.”

Saanatunturin jylhyys ja Mallatunturien pyöreämmät muodot tosiaan saivat loppusilauksensa ihmiskunnan aamuna, jääkausien kulutuksessa. Ihmisen suku Homo syntyi nykyisen jääkausiajan alussa noin 2,5 miljoonaa vuotta sitten. Kun oma lajimme, nykyihminen eli Homo sapiens, kehittyi Afrikassa noin 200 000 vuotta sitten, Suomea olivat peittäneet jo ainakin kahden jäätiköitymisvaiheen jäämassat. Viimeisin mannerjäätikkömme suli noin 10 000 vuotta sitten.

Toinen asia on kilpisjärveläisen kallioperän ikä. Se on paljon, paljon, paljon suurempi. Saanan huipun muodostava liuskekivi on työntynyt Norjan suunnalta valtavassa kolarissa, jossa muinaiset Euroopan ja Pohjois-Amerikan mantereet törmäsivät ja nousi kaledoninen vuorijono. Se tapahtui runsaat 400 miljoonaa vuotta sitten. Silloin me selkärankaiset olimme kaikki vielä kaloja, ja Itämeren muinaisversiossa meitä saalistivat kuorelliset muinaismustekalat, oikosarvet.

400 vuosimiljoonaa kuulostaa jo paljolta, mutta itse asiassa Saanan ja Haltin alueen huiput, Norjan vuoriston äärikulma, ovat Suomen nuorinta kiveä. Kallioperässämme lähes kaikki muu on vanhempaa. Saanan ympäristössä, matalan tunturikoivikon alla, tulee vastaan gneissikallio, joka kuuluu Suomen muinaisimpaan, Pohjois- ja Itä-Suomessa vallitsevaan puoliskoon. Sillä on ikää yli 2 500, parhaimmillaan liki 3 000 miljoonaa vuotta. Sen syntyessä kaikki elämä oli mikroskooppista.

Haluaisin kiivetä Saanalle virtuaalisesti, mutta toistaiseksi kukaan ei näytä työnnelleen Googlen kamerakärryä sen rinteille. Maailmalla katunäkymävaelluksille pääsee jo esimerkiksi monien kansallispuistojen poluille. Onneksi Saanalta on sentään yksityisten kuvaajien tallentamia yksittäisiä pallopanoraamakuvia. Ne näkyvät värillisinä pisteinä ja tavalliset katunäkymät värillisinä reittiviivoina, kun Google Mapsin pikku-ukon vetää kartan päälle.

Yksittäisistä pallopanoraamoista pääsee näkemään myös kilpisjärveläistä talvimaisemaa, niin hämärää sydäntalvea kuin aurinkoista kevättalvea.

Talvinäkymien innostamana päätän, että virtuaalituristi ansaitsee takuurevontulet. Youtubesta löytyykin Kilpisjärvellä kuvattu revontulivideo. Aika usein täällä loimuaisi myös livenä. Revontulet johtuvat siitä, että Auringosta lentävät hiukkaset ohjautuvat Maan magneettikentässä napoja kohti ja tuottavat valoa törmätessään ilmakehän hiukkasiin. Valot muodostavat pohjoista ja eteläistä napaseutua ympäröivän revontuliovaalin, joka täällä pohjoisessa useimmiten sijaitsee Lapin leveysasteilla. Revontulten loimun näkee, kunhan on riittävän pimeää ja pilvetöntä eikä revontuliovaali ole sattunut siirtymään keskimääräiseltä paikaltaan.

Mielikuvituksessani päätän asettua viettämään yötä revontulitaivaan alle. Tämä kuuluu Suomi-elämysten parhaimmistoon, ja tähän on hyvä lopettaa virtuaalituristin Suomen-kierroksen ensimmäinen etappi.

Virtuaalimatka on ensimmäiseni kotimaassa mutta muuten jo viides. Neljänä vuonna olen viettänyt koko kesälomani pitkillä virtuaalireissuilla, jotka ovat suuntautuneet muun muassa Yhdysvaltoihin ja Oseaniaan. Päädyin virtuaalituristiksi, koska MS-tautini takia fyysiset reissut väsyttävät liikaa. Kokemuksistani olen tähän asti kertonut vain Facebook-kavereilleni. Nyt Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi päätin kokeilla, mitä löytäisin omasta maastani ja miten saisin elämyksiä välitetyksi laajemmalle lukijakunnalle.

Aiemmista matkoistani poiketen en tee tätä yhtenäisenä lomareissuna, vaan jatkan matkaa episodeittain pitkin vuotta. Jatkoa on luvassa vähintään kerran kuukaudessa ja mahdollisesti tiuhempaankin.

Mutta nyt hengitän syvään ja annan itseni lumoutua Kilpisjärven revontulista.

”Ne liehuvat, ne riehuvat, ne soutelee ja soi. Ne heijailee kuin enkelit tai aallot ailakoi.” (Ilmari Kianto)

Kommentit (2)

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
1/2 | 

Oletpa Petri keksinyt hienon matkustelutavan! Olet aivan uudenlainen bloggaaja tässä blogiyhteisössä. Juttujesi ja kuviesi katselijoita varmasti löytyy paljon. Menestystä matkaa! Anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Seuraa 

Virtuaalituristi Petri Riikonen on biologitaustainen tiedetoimittaja, jota kiinnostaa elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Virtuaalimatkailusta hän innostui, koska ei MS-tautinsa takia jaksanut enää matkustella fyysisesti.

Teemat