Kirjoitukset avainsanalla harjut

Olavinlinna. Jutun kuvat: Google Street View

 

”Kuumaan pintaan asfaltin jättää jäljet kumpikin:
loistoauto mahtavin, paljas jalka kulkurin.”

Ajan Googlen katunäkymässä Nelostietä Helsingistä Lahtea kohti, ja kuuntelen Youtubesta, kun Pasi Kaunisto laulaa Reijo Vireksen sanoittamaa tien nimikkolaulua.

Virtuaalituristi ei jätä tiehen jälkeä. Toivoin, että jättäisi, kun Suomen satavuotisjuhlavuoden innoittamana aloitin tämän blogin. Ajattelin, että ehkä kirjoittaminen ET:n kaltaisen ison median nettisivuille poikisi uusia kohtaamisia muiden virtuaaliturismista kiinnostuneiden kanssa. Toistaiseksi en kuitenkaan ole tavannut tiellä muita kuin omia Facebook-kavereitani.

Nettijutuilla saattaa toki olla pitkä häntä. Ehkä toiset virtuaalituristit bongaavat matkani vuosien jälkeen. Kaunisto laulaa elämästä ja kuolemasta, mutta poimin tästä tulevaisuudentoivoa:

”Minne kuljen, tiedä en; näyttäköön sen huominen.
Kerran kyllä matkanpää miettimättä selviää.”

Siispä eteenpäin.

Saavun Lahteen, ja kapuan Suurmäenkatua Salpausselän harjanteelle. Talviurheilun ansiosta tämä jääkautisen jään reunamuodostuma lienee maailman kuuluisin – ainakin nimeltään.

Haluaisin hyppyrimäen huipulle, joka toimii myös näkötornina, mutta katunäkymästä en sinne pääse. Mäen juureltakin näen kuitenkin puiden lomasta kauaksi. Kohoaahan Salpausselkä Lahdessa jopa 60–70 metriä ympäristöään korkeammalle. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Tarkasti ottaen tämä Lahden läpi kulkeva reunamuodostuma on Ensimmäinen Salpausselkä. Toinen Salpausselkä sijaitsee parikymmentä kilometriä pohjoisempana. Kolmatta Salpausselkää on vain muodostumien lounaispäässä, missä ne kaartuvat Suomenlahteen.

Salpausselkien synty alkoi jääkauden lopulla, runsaat 12 000 vuotta sitten. Silloin jään sulaminen ja siitä johtuva mannerjäätikön vetäytyminen pysähtyivät toistuvasti pariksi sadaksi vuodeksi kerrallaan. Jään jumitusvaiheissa kasaantui aluksi Ensimmäinen Salpausselkä, sitten Toinen ja sitten Kolmas. Viimeiseksi, noin 11 000 vuotta sitten, syntyi vielä Sisä-Suomen reunamuodostuma, joka kulkee muun muassa Jyväskylän kautta.

Jään oma virtaus kantoi reunamuodostumiin moreenia, joka sisältää sekalaista lajittumatonta kivitavaraa lohkareista saveen saakka. Lisäksi jäätikön sisäisissä tunneleissa kuohuvat sulavesijoet uittivat ja kierittivät harjuainesta eli lajittunutta ja hioutunutta hiekkaa ja soraa. Niistä muodostui paitsi harjumaisia selänteitä myös laajoja reunatasanteita jokien suulle.

Harjanteita huuhtoivat muinais-Itämeren eli Baltian jääjärven aallot. Jääkin liikkui edestakaisin. Siksi moreeneja ja harjuaineksia voi reunamuodostumissa esiintyä sikinsokin.

Ensimmäinen Salpausselkä toimii Järvi-Suomen ja Etelärannikon rajana. Se tarjosi jo muinaissuomalaisille selkeän reitin lännen ja idän välille. Sittemmin tukeville hiekkamaille on ollut hyvä perustaa Lahden kaltaisia kaupunkeja sekä rakentaa teitä ja rautateitä. Reunatasanteet ovat sopineet lentokentänpohjiksi.

Haluan nähdä, miten Järvi-Suomi loppuu. Siksi hyvästelen Lahden, ja lähden vaeltamaan Ensimmäistä Salpausselkää itään.

Jo keskiajalla tästä kulki Ylinen Viipurintie, joka vei Hämeen linnalta Viipurin linnalle. 1800-luvun loppupuoliskolla Salpausselälle Lahden ja Luumäen välille rakennettiin Riihimäki-Pietari-rautatien keskiosuus. 

Virtuaalituristina valitsen taas asfaltoidun valtatien, tässä tapauksessa numeron 12. Suunnilleen puolimatkassa Kouvolaa kohti maakunta vaihtuu Päijät-Hämeestä Kymenlaaksoksi. Hieman ennen Kymijokea ja Kouvolaa tiehen yhtyy Valtatie 6. Sitä pitkin jatkankin sitten Kouvolasta Lappeenrantaan ja sieltä Imatralle.

Mutta nyt menen asioiden edelle, sillä en halua ohittaa Kymijokea pysähtymättä.

Kymijoki kantaa Järvi-Suomen keskiosan vesiä muun muassa Päijänteestä Suomenlahtea kohti. Niin ei ole ollut aina. Jääkautisen jään sulettua muinais-Päijänne laski aluksi vetensä Pohjanlahtea kohti, koska paksuimman jään paino oli kallistanut Länsi-Suomen hyvin matalalle. Lännessä maa kuitenkin myös ”ponnahti” takaisin nopeimmin, ja siksi Järvi-Suomi alkoi vähitellen kallistua Kaakkois-Suomea kohti. Noin 7 000 vuotta sitten vedet puhkaisivat Salpausselän, ja Kymijoki sai alkunsa. 

Valtatie 12 ylittää Kymijoen melko lailla samalta seudulta kuin muinainen Ylinen Viipurintiekin: vain noin kilometriä pohjoisempaa. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Kymijoen ylittäessäni saavun niin sanotun Vanhan Suomen alueelle. Siten on nimitetty Kaakkois-Suomen osia, jotka Ruotsi sai Pähkinäsaaren, Täyssinän ja Stolbovan rauhoissa 1300-, 1500- ja 1600-luvuilla mutta jotka siirtyivät Venäjälle Turun rauhassa 1743. Kun Suomesta oli tullut osa Venäjää Haminan rauhassa 1809 ja Suomesta tehty hallinnollisesti ja taloudellisesti erillinen suuriruhtinaskunta, tämä ”Vanha Suomi” palautettiin sen osaksi.

Kouvolan jälkeen kuutostien eteläpuolelle jää Utin lentokenttä, pohjanaan yksi Salpausselän reunatasanteista. Kymmenisen kilometriä kentän jälkeen ylitän taas maakuntarajan, tällä kertaa Kymenlaaksosta Etelä-Karjalaan.

Täällä Ensimmäinen Salpausselkä piti jääkauden jälkeen muinais-Saimaan vedet pohjoispuolellaan Imatralle saakka. Sinne puhkesi noin 5 700 vuotta sitten hurjakoskinen, Laatokkaan purkautuva Vuoksi. 

Ihmisille tämä tilanne ei ole kelvannut, vaan on haluttu Saimaasta Suomenlahteen laivoille kelpaava reitti. Sen varrelle hakeudun Lappeenrannassa.

Saimaan kanava kaivettiin Lappeenrannan ja Viipurin välille alun perin vuosina 1845–1856. Nykyinen asu on peräisin 1960-luvulta. Pysähdyn kanavan suulle Saimaan rannalle, ja virittäydyn tunnelmiin kuuntelemalla Youtubesta Kipparikvartetin esitystä Tatu Pekkarisen sanoittamasta laulusta Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta.

”Sätkät, sätkät, parrunpätkät sinisellä Saimaalla seilattiin.
Poijat, jätkät, pitkät, pätkät kaunista Veeraa me katseltiin.
Sen tervahöyryn nimi oli Prinsessa Armaada,
ja me parrulastissa seilattiin noita Saimaan aaltoja.”

Laulussa mainitut tervahöyryt olivat kanavan mittoihin sovitettuja pieniä rahtilaivoja. Ne kulkivat Suomenlahdella ja Suur-Saimaalla, jonka satamista laulussa esiintyvät Lappeenranta ja Puumala. Samalla korkeudella olevia vesiä pitkin pääsee tästä kanavalta paitsi Mikkeliin ja Savonlinnaan myös Varkauteen ja Joensuuhun saakka. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Sitten Kuutostie ja Saimaata reunustava Ensimmäisen Salpausselän kaari kutsuvat taas. Seuraava pysähdyspaikkani on Imatra.

Imatrankosken pohjakivien näkeminen herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Kaikissa Google Mapsista löytämissäni kuvissa koski on kuivillaan. Kuivillaan se on ollut voimalaitoksen takia 1920-luvun lopulta saakka. Vain kesäisten koskinäytösten aikana sulkuportteja raotetaan niin, että vesi kuohuu hetken.

Vesivoimaa tästä saa toki paljon, ja koskivoima lienee yksi ilmastoystävällisimmistä sähköntuottotavoista. Sääli kuitenkin mahtavaa koskea, joka oli jo tsaarien aikana yksi Suomen kuuluisimmista luonnonnähtävyyksistä.

Imatrankosken vaikuttavuuden tiesi jopa Väinämöisen halveksima nuori Joukahainen:

”Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa,
kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla:
Hämehess’ on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa;
ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran.”
(Elias Lönnrot, Kalevala, Kolmas runo)

Mutta minkäs teet. Tyydyn tilanteeseen, ja tiirailen hiljennyttä koskea ilmasta kuvatusta pallopanoraamasta. Uoman tällä puolella näkyvä tornikattoinen rakennus, joka voisi hyvin näytellä velhokoulua Harry Potter -elokuvissa, on kansallisromanttinen Imatran Valtionhotelli vuodelta 1903. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Koskessa on tosiaan ollut voimaa, totean sitten koskinäytösvideosta, jonka valitsen Youtubesta.

Mutta jotenkin tunnelmaan sopii, että kuuluisin Imatrankoskesta kertova laulu on aika alakuloinen. Kuuntelen Reino Helismaan sanoittamaa Imatran Inkeriä Erkki Junkkarisen esityksenä Youtubesta.

”Äärellä virran vuolaan,
rajoilla Karjalan,
kaltaalla kosken kuulun,
Imatran kuohuvan…”

”Kahleissaan koski kuohuu
vihasta vaahdoten,
koska sen voiman salpaa ymmärrys ihmisen…”

Onneksi edes kansakunnan virallisessa muistissa kosken henki taitaa olla voimalaa vahvempi. Kahlittunakin Imatrankoski kelpasi yhdeksi 27 kansallismaisemasta, jotka Ympäristöministeriön työryhmä vuonna 1992 valitsi.

Imatralta jatkan Kuutostietä Joensuun suuntaan. Parikkalan jälkeen Särkisalmella käännyn kuitenkin länteen Valtatie 14:lle, ja muutaman kilometrin jälkeen Etelä-Karjala vaihtuu Etelä-Savoksi. Tie vie harjureittiä Saimaan alueen keskelle. Siellä odottaa kaksi kohdetta, jotka nekin pääsivät kansallismaisemien luetteloon.

Punkaharjun taajaman jälkeen Valtatie 14 ja sen rinnalla kulkeva rautatie ylittävät omilla silloillaan salmen ja jatkavat vettä halkovalle harjulle. Melkein heti käännyn valtatieltä kapealle Harjutielle, joka kulkee Punkaharjun huipulla.

Komeasti järveä halkova Punkaharju on ollut jo menneinä vuosisatoina tärkeä kulkureitti ja silmänilo. Tähän perustettiin luonnonsuojelualuekin jo vuonna 1843.

Punkaharju syntyi muiden harjujen tavoin jääkautisen jään sulavesitunneliin, kun vesi kantoi ja hioi hiekkaa ja soraa. Jäänalainen joki oli tässä haarakas, ja siksi harjuunkin syntyi haaroja pääuoman rinnalle. Paikoin ne hieman peittävät näkyvyyttä järvien isoille ulapoille, mutta vettä on melkein koko matkalla kahden puolen.

Pysähdyn maiseman ihailuun jo harjun eteläpäässä. Siellä harju ei ole korkeimmillaan mutta tarjoaa avarimmat näkymät vasemmalle eli lounaaseen Pihjalavedelle ja oikealle eli koilliseen Puruvedelle. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Punkaharjulta jatkan Valtatietä 14 ensin luoteeseen ja sitten länteen. Siellä minua kiinnostaa eräs linnoitettu saari Pihlajaveden ja Haapaveden välisessä Kyrönsalmessa.

Ruotsin itärajan suojaksi, keskelle Savon erämaata, alettiin vuonna 1475 rakentaa Olavinlinnaa eli Savon linnaa, keskiaikaisista linnoistamme nuorinta. Se tunnetaankin myös nimellä Nyslott. Tuolloin Ruotsi oli valtioliitossa Tanskan ja Norjan kanssa ja tiukasti katolinen, joten linna oli luontevaa nimetä norjalaisen, kristityksi kääntyneen viikinkipäällikön Pyhän Olavin mukaan. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Linna houkutteli ympärilleen asutusta, kuten tavallista. Savonlinna sai kaupunkioikeudet vuonna 1639, jolloin Suomessa elettiin ”kreivin aikaa”, kehuttua kenraalikuvernööri Pietari Brahen hallintokautta. Jo 1600-luvulla Savonlinnaan perustettiin Itä-Suomen ensimmäinen pedagogio eli alkeiskoulu. Kaupunkia ovat vilkastaneet kylpylätoiminta, sahateollisuus ja Saimaan laivaliikenne. Olavinlinnan uusi kukoistus virisi 1912, kun sopraano Aino Ackté järjesti siellä ensimmäiset oopperajuhlat.

Googlen katunäkymät ja pallopanoraamat näyttävät linnan vain veden takaa. Oopperajuhlien sivuilta löydän kuitenkin virtuaalikierroksen, joka vie muurien sisään saakka. Virtuaalikierroksen pallopanoraamoista pääsen marssimaan linnan sisäänkäynnistä ja tutustumaan oopperajuhlien käyttämiin tiloihin.

Lopuksi tunnelmoin katsomalla Youtube-videon, jossa Annikki Tähti laulaa Saukin eli Sauvo Puhtilan sanoittaman Balladin Olavinlinnasta. Linnanneidon tarina on ikävä kyllä surullinen, mutta niin vain täällä iloisessa Itä-Suomessakin soitto tuntuu usein olevan suruista tehty. Lohdutukseksi tarinassa on sentään toiveikas pihlaja, ainakin jonkin aikaa.

”Niin vuolaan virran luodolla on linna Olavin,
ja mietteissään se katsoo virtaan mustaan.
Se silloin suojas maata vahvoin muurein kivisin,
kun aallot ajan toivat ahdistustaan.
On vaientunut soitto salmen Ahdin kanteleen,
ja poissa on myös musta oinas linnan.
Nyt linna kertoo sulle tarun kauan säilyneen,
jos ymmärrät vain huokaukset sen.”

”… Vaan kyynelistä neidon kohta varsi pihlajan.
Jo valkokukat nosti, mursi muurin…”

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jyväskylän satamaa. Jutun kuvat: Google Street View

 

Päätän venyttää mielikuvitustani lisää. Matkustanhan jo virtuaalisesti, joten miksenpä voisi kuvitella tietokoneeni lisävarusteeksi näppärää aikakonetta. Käytän sitä tämänkertaisen reissuni alussa, sillä haluan hetken leikkiä vuosisatojen takaista vaeltajaa. Viimekertaisen retkeni lopetin Vaasan seudulle. Nyt satuloin ratsuni siellä ja aion päätyä Keski-Suomeen, ”Hämeeseen”. Mielikuvissani alan taittaa taivalta etelään, vaikka suora suunta veisi kaakkoon.

Muinoin nimittäin kuljettiin paljon jääkautisen jään virtausuunnan mukaan. Keskemmällä Suomea se oli luoteesta kaakkoon, mutta täällä lännessä se suuntautui enemmänkin pohjoisesta etelään.

Tietenkään esimerkiksi keskiajan ihmisiä eivät kiinnostaneet jääkautisen jään vaiheet, joista he eivät mitään tienneetkään. Soisessa ja ryteikköisessä maassa heitä kuitenkin kiinnostivat kovasti kulkureitit, joita pääsi etenemään kuivin jaloin ja muutenkin vaivattomasti. Sellaisia tarjosivat jääkauden jättämät harjut. Niiden hiekka- ja soramaa päästää veden valumaan helposti alaspäin, ja kuivuutensa takia harjut kasvavat harvaa, helppokulkuista mäntykangasta.

Harjut syntyivät jään sulamisvaiheessa veden pyöristämästä ja lajittelemasta kivitavarasta, jota kertyi jäätikönpohjan sulavesitunneleihin. Vesi juoksi tunneleissa jokina jäätikön etureunaa kohti, samaan suuntaan kuin itse jääkin virtasi. Harjut ovat siis tavallaan fossilisoituneita jäätikköjokia.

Yksi pitkä harjujakso lähtee Vaasan kaakkoispuolelta. Aikanaan se tarjosi sujuvan alun matkalle esimerkiksi Vaasan Korsholman linnasta Hämeenlinnaan. Pohjanmaalta Satakuntaan tämä Kyrönkankaan tie kulki pohjois-eteläsuuntaisessa harjumaastossa, jota nimitetään Pohjankankaaksi.

Kirjoitin taittavani taivalta mielikuvissani, sillä Googlen katunäkymä ei Pohjankankaan muinaisreitille päästä. Pitkä ja laaja harjualue sopii erinomaisesti sotajoukkojen liikutteluun vielä tänäkin päivänä. Siksi Pohjankangas on siviileiltä suljettu ja varattu Porin prikaatin harjoitusalueeksi.

Parista paikasta pääsen sentään kulkemaan katunäkymässä Pohjankankaan poikki: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Pohjankangas päättyy Kankaanpäässä Niinisalon varuskunnan tienoilla. Tai oikeastaan harjumainen kuivan kangasmetsän alue jatkuu Kankaanpään itäpuolella mutta nyt itään ja kaakkoon. Siellä levittäytyy Hämeenkangas.

Pohjankangas ja Hämeenkangas muistuttavat siis jättiläismäisen bumerangin haaroja. Tätä bumerangia pitkin aikakoneeni minut heilauttaa. Kyrönkankaan tie kulki myös Hämeenkangasta pitkin – ja sekin on nykyisin armeijan harjoitusalueena.

Hämeenkangasta ei geologi sanoisi harjuksi, sillä se ei ole muodostunut jäätikköjoen tunneliin. Sen sijaan se kasautui jäätikön etureunalle reunan suuntaiseksi nauhaksi.

Hämeenkangas syntyi, kun jäätikkö oli sulamassa ja perääntymässä mutta sen reuna pysyi tilapäisesti paikallaan. Sellaisena aikana jäätä siis muodostui yhtä paljon kuin suli. Jään kätköistä pulppuavat jäätikköjoet kippasivat hiomaansa hiekkaa ja soraa jäänreunan suuntaisiksi harjanteiksi ja laajoiksi suistotasanteiksi. Myös jään sisäinen virtaus jatkui. Sen myötä jäätikkö itse kantoi reunalleen hyvin sekakokoista, karkeapintaista kivitavaraa, moreenia.

Harju- ja moreeniaineksista kertyi jäätikön pysähtyneelle etureunalle reunamuodostuma. Sellaisista kuuluisimmat ovat Salpausselät, jotka sijaitsevat Järvi-Suomen etelärajoilla. Vähemmän puhuttu on tämä Sisä-Suomen reunamuodostuma, joka lähtee Hämeenkankaasta ja ulottuu Järvi-Suomen ytimeen.

Tahdon seurata reunamuodostumaa, mutta sitä ennen tunnelmoin hetken Satakunnan ja Pirkanmaan rajalla, Hämeenkyrössä. Tämä on nobelkirjailija Frans Emil Sillanpään synnyin- ja sielunmaisemaa, ja tämä on valittu yhdeksi Suomen 27 kansallismaisemasta: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Sitten lennän mielikuvissani pitkin Sisä-Suomen reunamuodostumaa. Starttaan Hämeenkyrön Kyröskoskelta itään. Melko pian suljen aikakoneeni, sillä se olisi kohta kääntänyt minut reunamuodostumalta eteläisemmälle harjureitille: kohti Näsijärven etelälaitaa ja sieltä muinaistien päätepisteeseen Hämeenlinnaan. Sen sijasta jatkan reunamuodostuman mukana ja sujahdan Näsijärven keskiosan poikki. Jämsästä kaarran Päijänteen länsirantaa koilliseen, Jyväskylää kohti. Reunamuodostuma jatkuu Laukaaseen saakka, mutta laskeudun Jyväskylään, vuonna 1837 perustettuun kaupunkiin, jonka ydinkeskustan taustana reunamuodostuma toimii.

Sisä-Suomen reunamuodostuma ei siis syntytapansa perusteella täytä harjun geologisia kriteereitä. Monin paikoin se kuitenkin näyttää aivan samalta kuin varsinaiset harjut ja on ymmärrettävästi nimetty näkönsä mukaisesti. Esimerkiksi Jyväskylässä sen nimi on ytimekkäästi Harju: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Nähdäkseni maisemaa laajemmin siirryn Jyväskylän keskustan luoteispuolelle. Siellä kohoaa 65 metriä järvenpinnan yläpuolelle Laajavuori. Se on graniittinen jäännösvuori, jonka jääkautinen jäätikko on kuorruttanut moreenilla. Laajavuoren huipulla sijaitsee hyppyrimäki, joka on nimetty Jyväskylässä syntyneen mestarihyppääjän kunniaksi Matti Nykäsen mäeksi.

Mäkimontun suunnalla on itä, ja siellä näkyy Tuomiojärvi. Sen oikealla puolella, Tuomiojärven ja Jyväsjärven välisellä kannaksella, erottuu Jyväskylän keskusta. Kauimpana oikealla, etelän suunnalla, siintää Päijänteen vesiä: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Jyväskylän keskustan Kirkkopuistossa koetan kuikuilla Googlen katunäkymästä näytelmäkirjailija Minna Canthin patsasta, mutta puut peittävät sen. Löydän sentään patsaasta valokuvan Jyväskylän kaupungin nettisivuilta. Tampereella syntynyt Canth opiskeli Jyväskylän suomenkielisessä opettajaseminaarissa 1860-luvulla ja aloitti kirjoitustoimintansakin täällä.

Tuo opettajaseminaari samoin kuin suomenkielinen lyseo ja suomenkielinen tyttökoulu olivat perustamisaikoinaan 1850- ja 1860-luvuilla ensimmäiset suomenkieliset opinahjot laatuaan. Koulutuskaupunkina Jyväskylä onkin hankkinut lempinimen ”Suomen Ateena”.

Ilokseni bongaan Jyväskylästä myös yhden museon, jonka näyttelyn pääsen kokonaan kiertelemään katunäkymillä. Kuortaneella syntynyt Alvar Aalto kävi koulunsa Jyväskylässä, ja Helsingissä suorittamiensa arkkitehtiopintojen jälkeen hän palasi Jyväskylään perustamaan arkkitehtitoimiston. Alvar Aallon museo esittelee Aallon koko uraa: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Jyväskylän kaupunkimiljöö on parhaimmillaan veden äärellä. Alan päästä Järvi-Suomen tunnelmiin, kun kuljeskelen Jyväsjärven Rantaraittia Googlen katunäkymässä ja katselen satamassa risteilylaivoja. Niitä odottaa Jyväsjärven ja Äijälänsalmen päässä 120 kilometria pitkä ja jopa 30 kilometriä leveä Päijänne. Kuuntelen Youtubesta terhakan modernia versiota laulunopettaja Martti Korpilahden sanoittamasta Keski-Suomen kotiseutulaulusta, joka on valittu myös Keski-Suomen maakuntalauluksi:

”Keitele vehmas ja Päijänne jylhä,
kirkkaus Keuruun ja Kuuhankaveen, – –”

(Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Mistä kaikki nämä järvet tulivat? Isojen altaiden päätekijä on ollut kallioperän rikkonaisuus. Kun alueen kalliossa sattui olemaan tiuhassa erisuuntaisia halkeamia, joissa rapautuminen oli edennyt syvälle, jääkauden jää ruoppasi laajoja kuoppia. Noin syntyi esimerkiksi Päijänteen allas. Niemiä, saaria ja kannaksia lisäsivät jään sulaessa kasautuvat harjut, reunamuodostumat ja moreenikummut.

Nyt pitää päästä Päijänteelle. Sujahdan melontaretken tunnelmiin Säynätsalon tienoilla Youtube-videosta. Löydän myös Päijänteen kansallispuistoa esittelevän Youtube-videon. Kansallispuistoon osittain kuuluvan komean Pulkkilanharjun alueesta on otettu ilmakuvapanoraamakin: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Jos alkaisin kellua lastuna Päijänteessä enkä takertuisi mihinkään, päätyisin Suomenlahteen Kotkan seudulta. Sinne laskee Kymijoki, jonka vesistöön Keski-Suomen kotiseutulaulun järvet Keurusselkää lukuun ottamatta kuuluvat.

Järvi-Suomessa on rinnan kolme suurta vesistöaluetta. Tämä Kymijoen vesistö on niistä keskimmäinen.

Itäisimpään alueeseen, Vuoksen vesistöön, jonka pääjärvi on Suur-Saimaa ja laskusuunta Laatokka, tutustun myöhemmin tänä vuonna.

Läntisin on Kokemäenjoen vesistö, ja sen alueelle alan siirtyä nyt.

Kokemäenjoki laskee Selkämereen Porissa. Sinne voisi kellua lastu, joka heitetään vaikkapa Keurusselkään, Näsijärveen, Tampereen Pyhäjärveen tai Vanajaveteen. Vanajaveteen valuvat puolestaan vedet esimerkiksi niistä järvistä, jotka Zachris Topelius lintuperspektiivistä kirjasi lauluun Kesäpäivä Kangasalla (Pirkanmaan maakuntalaulu, suom. P. J. Hannikainen):

”Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan seljänteen:
niin kauas kuin silmään siintää, näen järviä lahtineen.
Kas Längelmävesi tuolla vöin hopeisin hohtelee,
ja Roineen armaiset aallot sen rantoja hyväelee.”

Kuuntelen laulun herkkänä nuorisokuoroversiona Youtube-videolta.

”Harjulan seljänne” saattoi olla Kangasalan Keisarinharju Kaivannon kanavan pohjoispuolella Roineen ja Längelmäveden välissä. Ajelen katunäkymässä etelän suunnasta kanavan kohdalle. Keisarinharju on suoraan edessä metsän takana. Längelmävesi näkyy oikealla ja Roine vasemmalla: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Kun jatkan Kangasalasta länteen, tulen suurten Näsijärven ja Pyhäjärven väliselle kallio- ja harjukannakselle. Se oli jo keskiajalla tärkeä maareitti idän ja lännen välillä. Tästä kuljettiin Hämeestä Satakuntaan ja Pohjanmaalle. Vuonna 1779 kannakselle perustettiin Tampereen kaupunki.

Kannaksen läpi virtaa Näsijärvestä Tammerkoski, joka yhteensä 18 metrin pudotuksen jälkeen purkautuu Pyhäjärveen. Vuolaan kosken yli rakennettiin silta jo keskiajalla.

Koski oli paitsi vaaranpaikka ja nähtävyys myös voimanlähde. Aluksi siitä otettiin mekaanista vesivoimaa. Ensimmäisen nykyaikaisen tehtaan tänne perusti vuonna 1820 skotlantilainen konepaja- ja kehräämöyrittäjä James Finlayson. Jo 1780-luvulla täällä kuitenkin toimi paperiruukki, ja jo keskiajalla tämä oli tärkeä myllypaikka.

Tammerkoski kesytettiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa sähkövoimalapadoin, ja kosken parras täyttyi tehtaista. Itse koski ei siis enää nykyisin ole nähtävyys – mutta upea vanha teollisuusmiljöö on. Sekin on valittu yhdeksi kansallismaisemista.

Koskinostalgiakin on elänyt. Katselen Youtubesta mainiota syntymävuonnani kuvattua videotallennetta, jossa A. Aimo laulaa Tammerkoskesta Dallapé-orkesterin säestyksellä.

Nykyinen Tammerkosken ylittävä Hämeensilta on vuodelta 1929. Sen kaiteita koristavat kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen pronssipatsaat, jotka muistuttavat entisaikain erätaloudesta: Eränkävijä (saalis olkapäällään), Kauppias (oravannahka ojennetussa kädessään), Veronkantaja ja Suomen neito: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Pitkät tehdasperinteet tekivät Tampereesta työläisten kaupungin. Moni heistä rakensi pienen puutalon Pispalanharjun pohjoisrinteelle, mistä siintää Näsijärven ulappa. Pispalassa syntyi työläistaustainen kirjailija Lauri Viita, joka riimitti hikiduunista maailmojasyleilevää runoutta:

”Olin ammattimies:
ainein kolmiyhteisin
loihdin lujan betonin;
soran, veden, sementin
sekoitin –
niihin kuului hikikin.

Olin messiasmies:
minä kaadoin nostokauhaan!
Olin varjo Suuren Myllärin,
joka syvään, syvään rauhaan
Suuren Aution
valaa takaisin
betonimyllärin –
pienen, pienen kohtalon
sementtikeuhkoin
ja hattureuhkoin.”

(Betonimylläri, 1947)

Pispalassa ovat viihtyneet myös muut taiteilijat. Sittemmin Pispalasta on tullut muodikas asuinalue, ja talot ovat alkaneet vaihtua komeampiin. Viehätystä on kuitenkin jäljellä: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Pispalanharjun eteläpuolella, Pyhäjärven rannalla, sijaitsee vielä korkeampi Pyynikinharju. Se kurottaa 85 metriä ylemmäs kuin Pyhäjärven pinta. Pyynikinharju on saanut säilyttää suuren osan mäntymetsäpeitteestään. Kipuan harjun laella olevaan Pyynikin näkötorniin, josta maisema näkyy vehreämpänä kuin Särkänniemen kuuluisasta Näsinneulasta.

Lipun takana näkyy Tampereen keskusta. Lipusta vasemmalla on Näsinneula ja Näsijärven puoli, lipusta oikealla Pyhäjärvi: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Tämänkertaisen matkajaksoni lopuksi lennähdän Tampereelta kuutisenkymmentä kilometriä eteläkaakkoon. Siellä laskeudun Vanajaveden laaksoon, joka sekin on yksi kansallismaisemista. Tänne olisin päätynyt jo alussa, jos olisin päättänyt seurata Vaasasta lähtenyttä muinaistietä loppuun saakka.

Tähyilen laaksoa perinteisestä Aulangon näkötornista Aulangonvuorelta Hämeenlinnan pohjoispuolelta.

Maassa, jossa korkeuserot ovat pieniä, lintuperspektiivit jaksavat sykähdyttää. Erityisen vahvasti sen ilmaisi kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg Vänrikki Stoolin tarinoissa runossa Vänrikin markkinamuisto. Runon päähenkilö hurmioituu näistä saman seudun maisemista mutta katselee niitä eteläsuunnasta (suom. Paavo Cajander ym.):

”Hämeenlinna, ensi kerran kun sun kuutamossa näin
Hattelmalan harjanteilta, tuo ei mene mielestäin!
Oli myöhä, ilta kylmä, matkast’ olin väsynyt,
mut en lepoa, en suojaa minä muistanutkaan nyt.”

(Kuvaa voi pyöritellä.)

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Virtuaalituristi Petri Riikonen on biologitaustainen tiedetoimittaja, jota kiinnostaa elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Virtuaalimatkailusta hän innostui, koska ei MS-tautinsa takia jaksanut enää matkustella fyysisesti.

Teemat