Könkämäeno, rajajoki. Kuva Google Street View.

 

Lähdin Kilpisjärven tuntureilta etelää kohti, mutta tunturit kulkevat mukanani. Kun ajelen Googlen katunäkymässä tietä E8 Perämeren suuntaan, vieressäni Saana ja Malla valuvat merta kohti savihiukkanen ja hiekanjyvä kerrallaan.

Siinä Kilpisjärvestä lähtenyt Könkämäeno vie vesiään Muonionjokeen ja sen kautta Tornionjokeen.

Etelämpänä ja idempänä sijaitsee tämän ”joenalun” eli Enontekiön kunnan suurin taajama Hetta. Hetan kupeesta Ounasjärvestä lähtee puolestaan Kemijokeen laskeva Ounasjoki. Se osallistuu purku-urakkaan Ounas-, Pallas- ja Yllästunturien osalta. Nuo tunturit sijaitsevat näiden kahden jokireitin välissä.

Mereltä tulee paluuliikennettä, sillä ”vastavirtaan nousee lohen suku”. Tarkasti ottaen tämä pätee nykyisin vain Tornionjokeen, joka on säilytetty patoamattomana. Kemijoen voimalapadot ovat 1940-luvun lopulta asti estäneet lohien nousun Ounasjokeen.

Enontekiö on perinteistä kotimaata saamelaisille, Euroopan ainoalle alkuperäiskansalle. Yksi perinteisistä elinkeinoista tulee useaan otteeseen vastaan tienvarsilla. Toikkaroipa yksi poronvasa jo Ala-Kilpisjärven kohdalla huolettomasti keskellä tietäkin. Vasan seikkailut näen katunäkymästä oikeassa tapahtumajärjestyksessä vain, kun peruutan jonkin aikaa pohjoista kohti, sillä se on ollut Googlen kuvausauton alkuperäinen ajosuunta.

Saamenmaa on jaettu maa. Könkämäenon toisella puolella tunturit kuuluvat Ruotsiin. Tähän vedettiin raja vuonna 1809, kun Suomi lakkasi olemasta Ruotsia ja tuli osaksi Venäjää.

Täällä on niin arktista, että paikoin routa ei sula lainkaan. Peeran kohdalla tien vieressä näkyy täkäläisten soiden erikoisuuksia: ikiroutalinssien nostamia turvekumpuja eli palsoja. Ne kehittyvät suon kohtiin, joilla suojaava lumikerros on talvisin ohuin ja maa siksi jäätyy tehokkaimmin.

Hetan korkeudella tie haarautuu. Jatkaisinko Perämerta kohti Muonionjoen ja Tornionjoen laaksoissa Ruotsin rajaa pitkin, vai siirtyisinkö idemmäksi Ounasjoen ja Kemijoen laaksoihin?

Virtuaalituristina voin kuvitella itseni muinaisten tarujen jättiläiseksi. Asetan oikean jalkani Muonionjokeen ja vasemman Ounasjokeen ja alan kahlata. Oikean saappaani ympärillä hyppivät lohet, vasemman eivät. Välillä voin istahtaa levähtämään jokilaaksojen välissä kulkevalle Ounasselälle: kuhmuraiselle, yli sata kilometriä pitkälle penkille, jonka Ounas-, Pallas- ja Yllästunturien jonot muodostavat.

Ounasselän tunturijakso on jäännösvuoristoa. Länsi- ja eteläosat Suomesta peitti vielä noin 1 800 miljoonaa vuotta sitten Alppien tai Himalajan veroinen svekofenninen vuoristo. Valtaosassa maata sitä on vaikea käsittää mutta tätä tunturijonoa katsellessa hieman helpompi.

1 800 miljoonassa vuodessa svekofenniset vuoret ovat kuluneet ytimiinsä saakka. Vuorten ytimistä on jäänyt kovia kiviä, jotka nyt muodostavat tunturien lakia: Ounas- ja Pallastuntureissa lähinnä kvartsiittia, Yllästunturissa amfiboliittia.

Ounasselkä on vetänyt matkailijoita 1700-luvulta saakka. Vuonna 1992 ympäristöministeriön asettama työryhmä valitsi Pallastunturit yhdeksi Suomen 27 kansallismaisemasta.

Pitäähän Suomen omille vuorille nousta. Pallastuntureista yhden laella pääsen kiertelemään lumisessa katunäkymässä. Ounasselän linjan länsipuolella Olostunturin rinteillä pääsen katunäkymällä jopa pitkälle kevättalviselle polkuretkelle.

Ounasselän päättyessä loppuu historiallinen Lappi ja alkaa Peräpohjola, historiallisen Pohjanmaan maakunnan pohjoisin osa. Se, mistä Alatornion eli nykyisen Tornion poika Esko Rahkonen lauloi vuonna 1974: ”On kotiseutu mulla tuolla…”

Pohjanmaa on suurten jokien maata. Kuivaniemen eli nykyisen Iin poika Mikko Alatalo lauloi vuonna 1978 ”yhdentoista virran maasta”: ”Sitä maata, jossa kasvoin, tallas isäni mun, ja isäni isä sen asutti, kun Kiiminkijoessa lohia nousi ja miehet koskissa kirkkovenettä sousi.”

Perinteinen maakuntalaulu puhuu kymmenen virran maasta. Alueella on toki jokia enemmänkin, mutta suurimpien listan voi katkaista vaikkapa kymmenen kohdalta. Zachris Topelius listasi Maamme-kirjassa (28. painos, WSOY 1924) näin: ”Tornionjoki, Kemijoki, Iijoki, Oulujoki, Siikajoki, Pyhäjoki, Kalajoki, Ähtävänjoki, Lapuanjoki ja Kyrönjoki”.

Ja suurin niistä on Kemijoki. Pohjolan mahtivirta, joka kerää vesiään itärajalta, Korvatunturilta, Joulupukin salapirtin kynnykseltä saakka. Korvatunturin sirusten myötä se kantaa sieltä joulun taikaa napapiirin yli Ounas- ja Kemijoen yhtymäkohtaan Rovaniemelle. Sinne aion kuitenkin suunnata vasta tämän vuoden lopulla, Suomen-kierrokseni päätteeksi.

Ounasjoen jätän tältä erää Kittilässä, missä joen yli menevältä sillalta virran näkee koko komeudessaan.

Sitten jatkan Tornionjoen vartta päämääränäni Tornionjoen suu ja Perämeren ranta ja lopuksi Kemijoen suu ja Kemi.

Voi olla, että kuvittelen, mutta jokireitin mittaan maisema tuntuu vehreytyvän ja pellot laajenevan. Olen näkevinäni kuustenkin alkavan levetä. Joko etelä vaikuttaa?

Matkan varrella koetan tähyillä Tornionjoen lohikuntoisia koskia. Katunäkymä E8-tieltä ei kuitenkaan osu koskille kovin hyvin. Paras paikka taitaa olla Korpikoski Pellon eteläpuolella. Myöhemmin bongaan läheltä Torniota yksityisen pallopanoraaman, joka on kuvattu aivan Kukkolankosken rannasta.

Ylitorniota lähestyessäni tien vasemmalle puolelle nousee pitkäselkäinen vaara. Käyn ihailemassa sitä sivutieltäkin. Myös Aavasaksan graniittivaara ja sen rinnalla koko Tornionjokilaakso valittiin 27 kansallismaiseman joukkoon. Aavasaksan huipulta on perinteisesti käyty ihmettelemässä juhannusyön aurinkoa, joka ei laske horisontin alle. Ilmiön näkee näinkin paljon napapiiriä etelämpää, kunhan katsomisalusta on kyllin korkea.

Koetan etsiä Youtubesta Aavasaksan juhannusyötä, mutta sellaista ei ilmeisesti kukaan ole sinne tallentanut. Vaaranlaen tielle pääsen katunäkymällä, mutta näköalapaikkaa en sieltä löydä, sillä puusto peittää maisemat.

Siispä eteenpäin Tornioon. Siellä haluan kokea edes vilauksen Perämerestä. Sekin löytyy katunäkymän sijasta parhaiten yksityisestä pallopanoraamasta. Ulappa näkyy antavan tuulivoimaa.

Jatkan Kemiä kohti. E8 muuttuu nelikaistaiseksi baanaksi, ja tuntuu kuin vauhtinikin kasvaisi, vaikka klikkailen katunäkymää entiseen tahtiin. Saavun Kemijoen suulle. Meri ei erotu maantieltä sieltäkään, mutta joen suu on komean avara.

Kemiin otan tuntumaa ajelemalla sisäsataman kaduilla keskustan laidalla ja tunnelmoimalla merenrannassa Ajoksen saaressa ulkosataman lähellä. Itse ulkosatamaan ei katunäkymä vie, joten turisteja kuljettava jäänmurtaja Sampo jää katsastamatta.

Kemin päänähtävyytenä voinee pitää Lumilinnaa, jolla on nyt juhlavuoden kunniaksi Suomi 100 -teemakin. Lumilinna ei kuitenkaan ikävä kyllä tunnu kunnolla astuneen nettiaikaan. Linnaa ei pääse kiertelemään virtuaalisesti, eikä se nettisivullaan tarjoa itsestään edes tuoretta videota ainakaan vielä tätä kirjoittaessani.

Muidenkin ottamia videoita vuoden 2017 Lumilinnasta oli ainakin tätä kirjoittaessani tarjolla vain niukasti. Tähän linkkaamani antoi parhaan läsnäolontunnun. Ylen nettisivuilla on sentään hyvä kuvasarja Lumilinnan veistoshahmoista. Ylellä on myös kiva joskin suppea videoesittely linnasta sen viimeistelyvaiheessa.

Täydellisyyteen ei virtuaalituristi pääse. Ihan kaikkea ei netistäkään löydy. Mutta ei se mitään: ilo irti siitä, mitä saadaan. Suomalainen sisukin on auttava meemi. Kuuntelen Pohjois-Pohjanmaan poikaa, ja tähän voin Helsingin poikanakin samastua:

”Se maa, jossa kasvoin, se on Pohjolaa, ja Pohjolan tunnet, kun routaa on maa. Kun pelto on märkä, ja kylvettävä on. Kun halla on käynyt, se Pohjolaa on.”

Mutta:

”Siihen maahan, jossa kasvoin, minä aina rakastun Muistan tulvat ja talvet ja metsän hakatun. Vielä kulutan niillä teillä nää kenkäni mun. Ja nousee aurinko takaa suon pitkostetun.” (Mikko Alatalo, Yhdentoista virran maa)

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Virtuaalituristi Petri Riikonen on biologitaustainen tiedetoimittaja, jota kiinnostaa elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Virtuaalimatkailusta hän innostui, koska ei MS-tautinsa takia jaksanut enää matkustella fyysisesti.

Teemat

Hae blogista