Kirjoitukset avainsanalla Pohjanmaa

Vanhaa Vaasaa. Jutun kuvat: Google Street View

 

Tämä on Suomen Länttä. En ole koskaan fyysisesti käynyt Pohjanmaan lakeuksilla, ja kun nyt katselen Lapuanjoen laaksoa Googlen katunäkymästä, yllätyn, kuinka maisema muistuttaa yhdysvaltalaisia preeriatasankoja. Lähes silmänkantamattomiin viljapeltoa, yllä laaja taivas.

Melkein kuin olisin taas ”Amerikan pääkadun” Route 66:n varrella, missä lomailin virtuaalisesti pari vuotta sitten. Tällä kertaa teen kuitenkin virtuaalimatkaa Oulusta Etelä-Pohjanmaan kautta Vaasaan.

Komeana lakeus levittäytyy esimerkiksi Jokitien varrella Ylihärmän ja Lapuan välimaastossa: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Näillä seuduin oli 1800-luvulla jopa oma ”villi Läntensä”, kuten Yhdysvalloissakin. Siellä häiriköivät pistoolisankarit, täällä puukkojunkkarit eli häjyt.

Lauluja on tehty. ”Alahärmästä, keskeltä pitäjästä, rentoja velieksiä.” ”Vaasan veri ei vapise, eikä Kauhavan rauta ruostu.”

Suosikkini on kuitenkin Jukka Virtasen sanoitus kaustislaisen mestaripelimannin Konsta Jylhän sävellykseen Konstan parempi valssi. Kuuntelen sitä Vesa-Matti Loirin esityksenä. Tapansa mukaan häjyt saapuvat riehumaan: ”Aamuyöstä aikanaan joku huusi, jotta ’Tultihin! Panenko mä pari multihin?’, ja kaikki oli ihan kauhuissaan.” Velhomainen viulisti kuitenkin rauhoittaa tilanteen: ”Konsta yhä soittaen lisäsikin resonanssia. Häjyt halusivat tanssia ja uhon unohtivat taannoisen.”

(Lisäksi minua huvittaa Virtasen sanaleikki, jossa hän kuvailee Jylhän sävellystyön juuria: ”Hän peipposen piipitystä jylhemmäksi muunteli.”)

Lakeus on myös Vänrikki Stoolin tarinoiden maisemaa. Täällä käytiin vuosina 1808 ja 1809 Suomen sotaa, jonka seurauksena Suomi vaihtui ruotsalaisesta venäläiseksi.

Pohjalaissyntyinen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg kuvasi kuuluisin sanoin Lapuan taistelun jälkipuintia vuonna 1860 ilmestyneessä Vänrikki Stoolin tarinoiden jälkimmäisessä kokoelmassa, runossa Numero viistoista Stolt (suom. Paavo Cajander ym.):

”Ihanainen päiv’ oli päättynyt Lapualla, ja riemuiten von Döbeln voittaja ratsasti nyt, sotarintaans’ silmäillen. – – Oli harvennut joukko, sen huomata voi, näki aukkoja paljonkin – –.”

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan Hietanen tiivisti Runebergin säkeet yhtä kuuluisin sanoin: ”Ihanainen päiv oli loppunu Lapual. Ja von Tööpel ratsasti aukkoja katsellen.”

Kumpaakin kirjoittajaa on ajan mittaan sekä kiitetty että moitittu, mutta kumpikin on auttanut suomalaisia käsittelemään kansallisia traumoja. Ei huono saavutus.

Katselen lakeutta. Siellä rakennus etsii toistaan, vaikka se on tunnettu myös latomerenä. Ennen aikaan niityiltä ja pelloilta leikattu ja siellä kuivatettu heinä kannatti varastoida latoihin niittyjen ja peltojen laidoille. Siksi ladot täplittivät tasankoa kuin vaahtopääaallot meren ulappaa.

Tilanne muuttui 1900-luvun loppupuoliskon mittaan, kun heinän varastointi paalaamalla yleistyi. Vanhat, tarpeettomiksi käyneet ladot alkoivat romahtaa tai joutua puretuiksi.

Nykyisin latomeren rippeitä on niukasti jäljellä. Yksittäisiä vanhoja latoja seisoo sentään siellä täällä. Tässä yksi esimerkki Kyrönjoen Alajoelta: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Palanen viljelylakeudetta on eksoottisemmalla pohjalla kuin jokilaaksossa. Ajelen katunäkymässä Söderfjärdeniin, peltotasangolle kymmenisen kilometriä Vaasan eteläpuolelle. Läheltä katsoen Söderfjärden näyttää peruslakeudelta mutta on satelliittikuvan mukaan omalaatuisen pyöreä.

Muinoin Pohjanmaalle on tullut tällejä taivaalta. Yksi meteoriitti kaivoi viitisen kilometriä leveän törmäyskraatterin, Söderfjärdenin painanteen. Tuo tapahtui runsaat 500 miljoonaa vuotta sitten. Silloin yksikään eläin ei vielä ollut kiivennyt kuivalle maalle, ja kaikkien selkärankaisten eläinten esimuodot olivat pikkuruisia, sillifileen näköisiä alkeiskaloja.

Söderfjärdenin kosteikon kuivattaminen viljelymaaksi aloitettiin 1920-luvulla. Alueen keskellä muinaisuudesta muistuttaa maisemaan sopiva meteoriittitietokeskus: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Jatkan Vaasaa kohti. Aluksi käyn alkuperäisessä, Vanhassa Vaasassa. Se sijaitsee viitisen kilometriä Vaasan nykykeskustaa idempänä.

Vanhassa Vaasassa minua kiinnostavat rauniot, jotka jäivät, kun kaupunki tuhoutui tulipalossa vuonna 1852. Näyttävästi mäen päällä on säilynyt kiviperusta Vaasan triviaalikoulusta, joka valmistui 1600-luvun lopulla ja jota kävi 1810- ja 1820-lukujen vaihteessa J. L. Runeberg. Koulu ei kuitenkaan toimiessaan sijainnut mäellä vaan jäi koholle vasta 1890-luvulla, kun alueelta kaivettiin soraa. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Komein raunio tuli Pyhän Marian kirkosta. Kivikirkko rakennettiin 1500-luvulla, ja sitä laajennettiin 1600- ja 1700-luvuilla. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Kun Vanha eli alkuperäinen Vaasan kaupunki perustettiin keskiaikaiselle kauppapaikalle 1600-luvun alussa, heti sen länsipuolella lainehti merenlahti. Nyt lähimpään rantaan on kolmatta kilometriä.

Menneinä vuosisatoina luultiin merenpinnan laskevan. Nykyisin tiedetään, ettei meri laske vaan jääkauden aikana painunut maa nousee.

Vuosisatojen mittaan Vaasan satamaa siirrettiin kahteen otteeseen lännemmäksi. Kun Vanha Vaasa vuonna 1852 paloi, koko kaupunki siirrettiin nykypaikalleen.

Jatkan nyky-Vaasaan minäkin. Viehätyn vehreydestä, jota keskustaan on saatu useilla leveillä puistokaduilla. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Pidän myös meren läheisyydestä. Keskustasta pääsee rantaan niin lännessä, pohjoisessa kuin etelässä. Lännestä, Vaasan vankilan kohdalta, löydän idyllisen Räätälinsaaren. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Tämänkertaisen matkajaksoni viimeiseksi etapiksi valitsen Merenkurkun saariston. Merenkurkku, lyhin Suomen ja Ruotsin välinen etäisyys Pohjanlahden yli, perinteinen postin ja armeijoiden reitti, jäi jääkaudella paksuimman jääkuoren alle ja painui siksi syvimmälle. Jään sulettua se on ponnahtanut kiivaasti takaisin.

Nykyisin Merenkurkun pohja nousee noin 80 senttiä vuosisadassa. Se ei välttämättä kuulosta paljolta, mutta nousu tuottaa vuosittain Merenkurkun saaristoon keskimäärin neliökilometrin uutta maata. Nykynopeudella Merenkurkkuun muodostuu kuivan maan kannas ja Perämeri jää järveksi runsaan kahdentuhannen vuoden päästä.

Ajelen katunäkymässä saaria pitkin Raippaluodosta Björkön pohjoisrannalle Svedjehamniin. Sieltä löydän näkötornin ja pallopanoraaman, joka näyttää maiseman aamuvalossa. Saaret syntyvät pyykkilautamoreeneista, sulavan jäätikönreunan jättämistä kapeista, reunansuuntaisista moreeniselänteistä, jotka ovat yksi toisensa jälkeen kohoamassa aaltojen alta. Jos jonkinlaista alkusuomalaisuutta on olemassa, niin tässä maisemassa se elää.

”Niin silloin ve’en emonen, veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi.”
(Elias Lönnrot, Kalevala, ensimmäinen runo)

(Kuvaa voi pyöritellä.)

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Oulun keskustaa. Kuva: Google Street View

 

Ihmisen mieli on jännä otus. Tunnen olevani Kemissä, vaikka istun kotonani Espoossa ja selaan Googlen katunäkymää tabletistani. Olen ajamassa ulos Kemin keskustasta. Valtakadulla ohitan korkean kaupungintalon, jonka saksalaiset yrittivät onnistumatta räjäyttää vuonna 1944, ja jatkan matkaani valtatietä E8/E75 kohti. Sitä pitkin aion suunnata etelämmäksi, Ouluun.

Valtatie on leveä, maisema vehreä, taivasta koristaa hahtuvapilvien pitsi. Ilon aalto yllättää: äkkiä tunnen olevani aidosti vapaa. Tie on avoin ja kuljettaa minne tahansa. Matkustan.

Olen täysi maakrapu, mutta kuvittelen pystyväni samastumaan myös merenkulkijan vapaudentunteeseen. Sellaista varmaankin tunsivat oululaiset, joille Ruotsin kuningas antoi 1600-luvulla luvan laivata tervaa, kalaa ja voita Tukholmaan. Puhumattakaan 1700-luvun loppupuoliskon merimiehistä, jotka saivat jo purjehtia Tanskan salmista suurille valtamerille.

Matkalla Oulun suuntaan ylitän siltoja: Simojoki, Kuivajoki, Olhavanjoki, Iijoki. Kaikki tämä maa on ollut aikanaan jääkautisen jään painon jäljiltä meren peitossa. Jokiuomista ainakin osa oli kuitenkin jo varhain olemassa ja kivikauden ihmisten käytössä. He tykkäsivät perustaa leirinsä jokien suulle, meren äärelle, missä ruokaa tarjosivat jokeen nousevat lohet ja niitä jahtaavat hylkeet.

Kuvittelen pystyväni samastumaan myös näihin ”aurinkoisten hiekkarantojen asukkaisiin”, kuten Suomen historian käsikirja Eepos (WSOY 2003) heitä nimittää. He asettuivat mieluusti länteen tai etelään viettäville rannoille. Ehkä heillekin jäi välillä aikaa oikaista biitsille ja antaa auringon lämmittää.

Iin kohdalta teen retken sisämaahan Yli-Iin Kierikkiin, jossa merenranta sijaitsi nuoremmalla kivikaudella viitisen tuhatta vuotta sitten. Tänne asettui lohen- ja hylkeenpyytäjiä, jotka käyttivät jo keramiikka-astioitakin. Kierikkikeskuksen kivikautiseen kylään ei katunäkymä päästä, mutta onneksi Youtubesta löytyy videoita.

Edes kivikauden asukkaat eivät eläneet eristyksissä. Kaukokauppa toi koruaineeksi meripihkaa Itämeren etelärannoilta ja parhaiksi teriksi lohkeavaa piikiveä idästä tai etelästä.

Sitten tie E8 kutsuu taas. Vielä Kiiminkijoki ja Oulujoki, ja äkkiä olenkin jo Oulun keskustassa.

Oulun uusklassisen, Carl Ludvig Engelin piirtämän tuomiokirkon vierestä bongaan runoilija Frans Michael Franzénille omistetun puiston. Tämä on runoilija V. A. Koskenniemen eli Veikko Antero Forsnäsin lapsuusmaisemaa:

”Olen unessa useasti
sinun kaduillas, koulutie.
Kotiportilta kouluun asti
minun askeleeni vie.

Syysaamu kirpeä koittaa
Yli heräävän kaupungin
Ja sen laidassa koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin.

(– –)

Ja puiston puiden takaa
– miten lempeine silmineen! –
mua katsoo kaunis vakaa
runoruhtinas, piispa Franzén.”

Koetan kuikuilla Franzénin patsaan silmiä katunäkymästä, mutta etäisyyttä ja varjoa on liikaa. Oulun taidemuseon sivuilta löytyy onneksi hyvä valokuva.

Kuvittelen pystyväni samastumaan tuntemuksiin, joista Koskenniemi kirjoitti. Hän oli ideologisesti konservatiivinen ja laitaoikeistolainen, itseni koen ideologisesti liberaaliksi ja lähinnä vasemmistolaiseksi. Inhimilliset tunteet kuitenkin yhdistävät, samoin arvostus niin elinaikaista kuin aiempaa historiaa kohtaan.

Ajelen katunäkymässä Kauppatoria kohti. Kaupungin historiaa on vanhoissa kivitaloissa tallella komeasti. Vuosisataisten kauppasuhteiden tuoma vauraus näkyy niin, että korttelit sopisivat yhtä hyvin valtakunnan pääkaupunkiin.

Oulu sijaitsee ikiaikaisten kauppateiden risteyksessä. Kauppatavaraksi ympäristö tarjosi jo ammoin jokien lohta ja metsien turkiksia. Puita poltettiin tervaksi, joka suojasi purjelaivoja lahoamiselta. Idässä Oulujoen vesistö kuljetti suurten erämaiden läpi Karjalan kauppareiteille, lännestä pääsi merille.

Tervan ja puutavaran jälkeen tuli sellu ja sittemmin elektroniikka. Yliopistoon on panostettu. Täällä on aina katsottu maailmalle ja tulevaisuuteen. Vauhtia on ollut ja mielen nuoruutta.

Seison virtuaalisesti Oulun Kauppatorin laidalla ja kuvittelen, miltä näyttäisi, jos Toripolliisi-patsas heräisi henkiin ja alkaisi tanssia. Mielikuvassani se tanssisi vaikkapa sambaa tai cha-chata. Oulu on tanssikaupunki ja minulle entisenä kilpatanssijana ennen kaikkea tanssiurheilukaupunki.

Oulun kaikkien aikojen menestynein kilpatanssija – ja yhdessä aviomiehensä, lapualaissyntyisen Jukka Haapalaisen kanssa koko Suomen kaikkein aikojen menestynein – on Sirpa Suutari-Jääskö. Sirpa ja Jukka muun muassa voittivat 1990- ja 2000-luvun vaihteessa neljä kertaa latinalaistanssien ammattilaisten arvostetuimman kansainvälisen kilpailun, British Openin. Sittemmin he ovat tanssineet teatterissa ja opettaneet lukemattomia uusia tanssijoita.

Tässä Youtube-video Sirpan ja Jukan sambasta vuodelta 2003. Stereotyyppi viileänjäyhästä suomalaisesta tai pohjalaisesta murenee maailman kaikkien stereotyyppien tavoin, kun ihmiset kohtaa yksilöinä.

Haluan vielä nähdä suuren Hailuodon saaren, jonka siluetti vastaanottaa Ouluun saapuvat merenkulkijat ja jonka sivuitse Oulusta on maailmalle seilattava.

Maantie Hailuodon lautalle kulkee kapealla kannaksella, jota reunustaa tuulivoimaloiden rivistö. Täällä on virtuaalisestikin helppo tuntea meren läsnäolo. On helppo hahmottaa, että reitti, joka tästä aukeaa, vie maailman kaikkiin tuuliin.

Hailuodon Marjaniemeä komistaa majakka. Marjaniemen uimarannan tuulenpieksämässä maisemassa voin kuvitella, miten korkeiden mastojen purjeita on tähystetty horisontista. Majakan kupeessa pääsen pallopanoraamasta virtuaaliseen tuulensuojaan Ravintola Luodon sisään.

Muistelen taas Koskenniemen Koulutietä. Voi olla, että hän katseli sen lopetuksessa pelkästään taaksepäin. Veikkaan, että lisäksi vähintään hänen alitajuntansa pudotti toisinaan ”koululainen”-sanasta k:n pois. Mutta haluan lukea tämän ennen kaikkea ylistyksenä uudistumisen halulle ja elinikäiselle oppimiselle:

”Olen unessa useasti
sinun kaduillas, koulutie.
Ah, enkö ma hautahan asti
myös koululainen lie?”

Kommentit (0)

Könkämäeno, rajajoki. Kuva Google Street View.

 

Lähdin Kilpisjärven tuntureilta etelää kohti, mutta tunturit kulkevat mukanani. Kun ajelen Googlen katunäkymässä tietä E8 Perämeren suuntaan, vieressäni Saana ja Malla valuvat merta kohti savihiukkanen ja hiekanjyvä kerrallaan.

Siinä Kilpisjärvestä lähtenyt Könkämäeno vie vesiään Muonionjokeen ja sen kautta Tornionjokeen.

Etelämpänä ja idempänä sijaitsee tämän ”joenalun” eli Enontekiön kunnan suurin taajama Hetta. Hetan kupeesta Ounasjärvestä lähtee puolestaan Kemijokeen laskeva Ounasjoki. Se osallistuu purku-urakkaan Ounas-, Pallas- ja Yllästunturien osalta. Nuo tunturit sijaitsevat näiden kahden jokireitin välissä.

Mereltä tulee paluuliikennettä, sillä ”vastavirtaan nousee lohen suku”. Tarkasti ottaen tämä pätee nykyisin vain Tornionjokeen, joka on säilytetty patoamattomana. Kemijoen voimalapadot ovat 1940-luvun lopulta asti estäneet lohien nousun Ounasjokeen.

Enontekiö on perinteistä kotimaata saamelaisille, Euroopan ainoalle alkuperäiskansalle. Yksi perinteisistä elinkeinoista tulee useaan otteeseen vastaan tienvarsilla. Toikkaroipa yksi poronvasa jo Ala-Kilpisjärven kohdalla huolettomasti keskellä tietäkin. Vasan seikkailut näen katunäkymästä oikeassa tapahtumajärjestyksessä vain, kun peruutan jonkin aikaa pohjoista kohti, sillä se on ollut Googlen kuvausauton alkuperäinen ajosuunta.

Saamenmaa on jaettu maa. Könkämäenon toisella puolella tunturit kuuluvat Ruotsiin. Tähän vedettiin raja vuonna 1809, kun Suomi lakkasi olemasta Ruotsia ja tuli osaksi Venäjää.

Täällä on niin arktista, että paikoin routa ei sula lainkaan. Peeran kohdalla tien vieressä näkyy täkäläisten soiden erikoisuuksia: ikiroutalinssien nostamia turvekumpuja eli palsoja. Ne kehittyvät suon kohtiin, joilla suojaava lumikerros on talvisin ohuin ja maa siksi jäätyy tehokkaimmin.

Hetan korkeudella tie haarautuu. Jatkaisinko Perämerta kohti Muonionjoen ja Tornionjoen laaksoissa Ruotsin rajaa pitkin, vai siirtyisinkö idemmäksi Ounasjoen ja Kemijoen laaksoihin?

Virtuaalituristina voin kuvitella itseni muinaisten tarujen jättiläiseksi. Asetan oikean jalkani Muonionjokeen ja vasemman Ounasjokeen ja alan kahlata. Oikean saappaani ympärillä hyppivät lohet, vasemman eivät. Välillä voin istahtaa levähtämään jokilaaksojen välissä kulkevalle Ounasselälle: kuhmuraiselle, yli sata kilometriä pitkälle penkille, jonka Ounas-, Pallas- ja Yllästunturien jonot muodostavat.

Ounasselän tunturijakso on jäännösvuoristoa. Länsi- ja eteläosat Suomesta peitti vielä noin 1 800 miljoonaa vuotta sitten Alppien tai Himalajan veroinen svekofenninen vuoristo. Valtaosassa maata sitä on vaikea käsittää mutta tätä tunturijonoa katsellessa hieman helpompi.

1 800 miljoonassa vuodessa svekofenniset vuoret ovat kuluneet ytimiinsä saakka. Vuorten ytimistä on jäänyt kovia kiviä, jotka nyt muodostavat tunturien lakia: Ounas- ja Pallastuntureissa lähinnä kvartsiittia, Yllästunturissa amfiboliittia.

Ounasselkä on vetänyt matkailijoita 1700-luvulta saakka. Vuonna 1992 ympäristöministeriön asettama työryhmä valitsi Pallastunturit yhdeksi Suomen 27 kansallismaisemasta.

Pitäähän Suomen omille vuorille nousta. Pallastuntureista yhden laella pääsen kiertelemään lumisessa katunäkymässä. Ounasselän linjan länsipuolella Olostunturin rinteillä pääsen katunäkymällä jopa pitkälle kevättalviselle polkuretkelle.

Ounasselän päättyessä loppuu historiallinen Lappi ja alkaa Peräpohjola, historiallisen Pohjanmaan maakunnan pohjoisin osa. Se, mistä Alatornion eli nykyisen Tornion poika Esko Rahkonen lauloi vuonna 1974: ”On kotiseutu mulla tuolla…”

Pohjanmaa on suurten jokien maata. Kuivaniemen eli nykyisen Iin poika Mikko Alatalo lauloi vuonna 1978 ”yhdentoista virran maasta”: ”Sitä maata, jossa kasvoin, tallas isäni mun, ja isäni isä sen asutti, kun Kiiminkijoessa lohia nousi ja miehet koskissa kirkkovenettä sousi.”

Perinteinen maakuntalaulu puhuu kymmenen virran maasta. Alueella on toki jokia enemmänkin, mutta suurimpien listan voi katkaista vaikkapa kymmenen kohdalta. Zachris Topelius listasi Maamme-kirjassa (28. painos, WSOY 1924) näin: ”Tornionjoki, Kemijoki, Iijoki, Oulujoki, Siikajoki, Pyhäjoki, Kalajoki, Ähtävänjoki, Lapuanjoki ja Kyrönjoki”.

Ja suurin niistä on Kemijoki. Pohjolan mahtivirta, joka kerää vesiään itärajalta, Korvatunturilta, Joulupukin salapirtin kynnykseltä saakka. Korvatunturin sirusten myötä se kantaa sieltä joulun taikaa napapiirin yli Ounas- ja Kemijoen yhtymäkohtaan Rovaniemelle. Sinne aion kuitenkin suunnata vasta tämän vuoden lopulla, Suomen-kierrokseni päätteeksi.

Ounasjoen jätän tältä erää Kittilässä, missä joen yli menevältä sillalta virran näkee koko komeudessaan.

Sitten jatkan Tornionjoen vartta päämääränäni Tornionjoen suu ja Perämeren ranta ja lopuksi Kemijoen suu ja Kemi.

Voi olla, että kuvittelen, mutta jokireitin mittaan maisema tuntuu vehreytyvän ja pellot laajenevan. Olen näkevinäni kuustenkin alkavan levetä. Joko etelä vaikuttaa?

Matkan varrella koetan tähyillä Tornionjoen lohikuntoisia koskia. Katunäkymä E8-tieltä ei kuitenkaan osu koskille kovin hyvin. Paras paikka taitaa olla Korpikoski Pellon eteläpuolella. Myöhemmin bongaan läheltä Torniota yksityisen pallopanoraaman, joka on kuvattu aivan Kukkolankosken rannasta.

Ylitorniota lähestyessäni tien vasemmalle puolelle nousee pitkäselkäinen vaara. Käyn ihailemassa sitä sivutieltäkin. Myös Aavasaksan graniittivaara ja sen rinnalla koko Tornionjokilaakso valittiin 27 kansallismaiseman joukkoon. Aavasaksan huipulta on perinteisesti käyty ihmettelemässä juhannusyön aurinkoa, joka ei laske horisontin alle. Ilmiön näkee näinkin paljon napapiiriä etelämpää, kunhan katsomisalusta on kyllin korkea.

Koetan etsiä Youtubesta Aavasaksan juhannusyötä, mutta sellaista ei ilmeisesti kukaan ole sinne tallentanut. Vaaranlaen tielle pääsen katunäkymällä, mutta näköalapaikkaa en sieltä löydä, sillä puusto peittää maisemat.

Siispä eteenpäin Tornioon. Siellä haluan kokea edes vilauksen Perämerestä. Sekin löytyy katunäkymän sijasta parhaiten yksityisestä pallopanoraamasta. Ulappa näkyy antavan tuulivoimaa.

Jatkan Kemiä kohti. E8 muuttuu nelikaistaiseksi baanaksi, ja tuntuu kuin vauhtinikin kasvaisi, vaikka klikkailen katunäkymää entiseen tahtiin. Saavun Kemijoen suulle. Meri ei erotu maantieltä sieltäkään, mutta joen suu on komean avara.

Kemiin otan tuntumaa ajelemalla sisäsataman kaduilla keskustan laidalla ja tunnelmoimalla merenrannassa Ajoksen saaressa ulkosataman lähellä. Itse ulkosatamaan ei katunäkymä vie, joten turisteja kuljettava jäänmurtaja Sampo jää katsastamatta.

Kemin päänähtävyytenä voinee pitää Lumilinnaa, jolla on nyt juhlavuoden kunniaksi Suomi 100 -teemakin. Lumilinna ei kuitenkaan ikävä kyllä tunnu kunnolla astuneen nettiaikaan. Linnaa ei pääse kiertelemään virtuaalisesti, eikä se nettisivullaan tarjoa itsestään edes tuoretta videota ainakaan vielä tätä kirjoittaessani.

Muidenkin ottamia videoita vuoden 2017 Lumilinnasta oli ainakin tätä kirjoittaessani tarjolla vain niukasti. Tähän linkkaamani antoi parhaan läsnäolontunnun. Ylen nettisivuilla on sentään hyvä kuvasarja Lumilinnan veistoshahmoista. Ylellä on myös kiva joskin suppea videoesittely linnasta sen viimeistelyvaiheessa.

Täydellisyyteen ei virtuaalituristi pääse. Ihan kaikkea ei netistäkään löydy. Mutta ei se mitään: ilo irti siitä, mitä saadaan. Suomalainen sisukin on auttava meemi. Kuuntelen Pohjois-Pohjanmaan poikaa, ja tähän voin Helsingin poikanakin samastua:

”Se maa, jossa kasvoin, se on Pohjolaa, ja Pohjolan tunnet, kun routaa on maa. Kun pelto on märkä, ja kylvettävä on. Kun halla on käynyt, se Pohjolaa on.”

Mutta:

”Siihen maahan, jossa kasvoin, minä aina rakastun Muistan tulvat ja talvet ja metsän hakatun. Vielä kulutan niillä teillä nää kenkäni mun. Ja nousee aurinko takaa suon pitkostetun.” (Mikko Alatalo, Yhdentoista virran maa)

Kommentit (0)

Seuraa 

Virtuaalituristi Petri Riikonen on biologitaustainen tiedetoimittaja, jota kiinnostaa elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Virtuaalimatkailusta hän innostui, koska ei MS-tautinsa takia jaksanut enää matkustella fyysisesti.

Teemat