Vanhaa Vaasaa. Jutun kuvat: Google Street View

 

Tämä on Suomen Länttä. En ole koskaan fyysisesti käynyt Pohjanmaan lakeuksilla, ja kun nyt katselen Lapuanjoen laaksoa Googlen katunäkymästä, yllätyn, kuinka maisema muistuttaa yhdysvaltalaisia preeriatasankoja. Lähes silmänkantamattomiin viljapeltoa, yllä laaja taivas.

Melkein kuin olisin taas ”Amerikan pääkadun” Route 66:n varrella, missä lomailin virtuaalisesti pari vuotta sitten. Tällä kertaa teen kuitenkin virtuaalimatkaa Oulusta Etelä-Pohjanmaan kautta Vaasaan.

Komeana lakeus levittäytyy esimerkiksi Jokitien varrella Ylihärmän ja Lapuan välimaastossa: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Näillä seuduin oli 1800-luvulla jopa oma ”villi Läntensä”, kuten Yhdysvalloissakin. Siellä häiriköivät pistoolisankarit, täällä puukkojunkkarit eli häjyt.

Lauluja on tehty. ”Alahärmästä, keskeltä pitäjästä, rentoja velieksiä.” ”Vaasan veri ei vapise, eikä Kauhavan rauta ruostu.”

Suosikkini on kuitenkin Jukka Virtasen sanoitus kaustislaisen mestaripelimannin Konsta Jylhän sävellykseen Konstan parempi valssi. Kuuntelen sitä Vesa-Matti Loirin esityksenä. Tapansa mukaan häjyt saapuvat riehumaan: ”Aamuyöstä aikanaan joku huusi, jotta ’Tultihin! Panenko mä pari multihin?’, ja kaikki oli ihan kauhuissaan.” Velhomainen viulisti kuitenkin rauhoittaa tilanteen: ”Konsta yhä soittaen lisäsikin resonanssia. Häjyt halusivat tanssia ja uhon unohtivat taannoisen.”

(Lisäksi minua huvittaa Virtasen sanaleikki, jossa hän kuvailee Jylhän sävellystyön juuria: ”Hän peipposen piipitystä jylhemmäksi muunteli.”)

Lakeus on myös Vänrikki Stoolin tarinoiden maisemaa. Täällä käytiin vuosina 1808 ja 1809 Suomen sotaa, jonka seurauksena Suomi vaihtui ruotsalaisesta venäläiseksi.

Pohjalaissyntyinen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg kuvasi kuuluisin sanoin Lapuan taistelun jälkipuintia vuonna 1860 ilmestyneessä Vänrikki Stoolin tarinoiden jälkimmäisessä kokoelmassa, runossa Numero viistoista Stolt (suom. Paavo Cajander ym.):

”Ihanainen päiv’ oli päättynyt Lapualla, ja riemuiten von Döbeln voittaja ratsasti nyt, sotarintaans’ silmäillen. – – Oli harvennut joukko, sen huomata voi, näki aukkoja paljonkin – –.”

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan Hietanen tiivisti Runebergin säkeet yhtä kuuluisin sanoin: ”Ihanainen päiv oli loppunu Lapual. Ja von Tööpel ratsasti aukkoja katsellen.”

Kumpaakin kirjoittajaa on ajan mittaan sekä kiitetty että moitittu, mutta kumpikin on auttanut suomalaisia käsittelemään kansallisia traumoja. Ei huono saavutus.

Katselen lakeutta. Siellä rakennus etsii toistaan, vaikka se on tunnettu myös latomerenä. Ennen aikaan niityiltä ja pelloilta leikattu ja siellä kuivatettu heinä kannatti varastoida latoihin niittyjen ja peltojen laidoille. Siksi ladot täplittivät tasankoa kuin vaahtopääaallot meren ulappaa.

Tilanne muuttui 1900-luvun loppupuoliskon mittaan, kun heinän varastointi paalaamalla yleistyi. Vanhat, tarpeettomiksi käyneet ladot alkoivat romahtaa tai joutua puretuiksi.

Nykyisin latomeren rippeitä on niukasti jäljellä. Yksittäisiä vanhoja latoja seisoo sentään siellä täällä. Tässä yksi esimerkki Kyrönjoen Alajoelta: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Palanen viljelylakeudetta on eksoottisemmalla pohjalla kuin jokilaaksossa. Ajelen katunäkymässä Söderfjärdeniin, peltotasangolle kymmenisen kilometriä Vaasan eteläpuolelle. Läheltä katsoen Söderfjärden näyttää peruslakeudelta mutta on satelliittikuvan mukaan omalaatuisen pyöreä.

Muinoin Pohjanmaalle on tullut tällejä taivaalta. Yksi meteoriitti kaivoi viitisen kilometriä leveän törmäyskraatterin, Söderfjärdenin painanteen. Tuo tapahtui runsaat 500 miljoonaa vuotta sitten. Silloin yksikään eläin ei vielä ollut kiivennyt kuivalle maalle, ja kaikkien selkärankaisten eläinten esimuodot olivat pikkuruisia, sillifileen näköisiä alkeiskaloja.

Söderfjärdenin kosteikon kuivattaminen viljelymaaksi aloitettiin 1920-luvulla. Alueen keskellä muinaisuudesta muistuttaa maisemaan sopiva meteoriittitietokeskus: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Jatkan Vaasaa kohti. Aluksi käyn alkuperäisessä, Vanhassa Vaasassa. Se sijaitsee viitisen kilometriä Vaasan nykykeskustaa idempänä.

Vanhassa Vaasassa minua kiinnostavat rauniot, jotka jäivät, kun kaupunki tuhoutui tulipalossa vuonna 1852. Näyttävästi mäen päällä on säilynyt kiviperusta Vaasan triviaalikoulusta, joka valmistui 1600-luvun lopulla ja jota kävi 1810- ja 1820-lukujen vaihteessa J. L. Runeberg. Koulu ei kuitenkaan toimiessaan sijainnut mäellä vaan jäi koholle vasta 1890-luvulla, kun alueelta kaivettiin soraa. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Komein raunio tuli Pyhän Marian kirkosta. Kivikirkko rakennettiin 1500-luvulla, ja sitä laajennettiin 1600- ja 1700-luvuilla. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Kun Vanha eli alkuperäinen Vaasan kaupunki perustettiin keskiaikaiselle kauppapaikalle 1600-luvun alussa, heti sen länsipuolella lainehti merenlahti. Nyt lähimpään rantaan on kolmatta kilometriä.

Menneinä vuosisatoina luultiin merenpinnan laskevan. Nykyisin tiedetään, ettei meri laske vaan jääkauden aikana painunut maa nousee.

Vuosisatojen mittaan Vaasan satamaa siirrettiin kahteen otteeseen lännemmäksi. Kun Vanha Vaasa vuonna 1852 paloi, koko kaupunki siirrettiin nykypaikalleen.

Jatkan nyky-Vaasaan minäkin. Viehätyn vehreydestä, jota keskustaan on saatu useilla leveillä puistokaduilla. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Pidän myös meren läheisyydestä. Keskustasta pääsee rantaan niin lännessä, pohjoisessa kuin etelässä. Lännestä, Vaasan vankilan kohdalta, löydän idyllisen Räätälinsaaren. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Tämänkertaisen matkajaksoni viimeiseksi etapiksi valitsen Merenkurkun saariston. Merenkurkku, lyhin Suomen ja Ruotsin välinen etäisyys Pohjanlahden yli, perinteinen postin ja armeijoiden reitti, jäi jääkaudella paksuimman jääkuoren alle ja painui siksi syvimmälle. Jään sulettua se on ponnahtanut kiivaasti takaisin.

Nykyisin Merenkurkun pohja nousee noin 80 senttiä vuosisadassa. Se ei välttämättä kuulosta paljolta, mutta nousu tuottaa vuosittain Merenkurkun saaristoon keskimäärin neliökilometrin uutta maata. Nykynopeudella Merenkurkkuun muodostuu kuivan maan kannas ja Perämeri jää järveksi runsaan kahdentuhannen vuoden päästä.

Ajelen katunäkymässä saaria pitkin Raippaluodosta Björkön pohjoisrannalle Svedjehamniin. Sieltä löydän näkötornin ja pallopanoraaman, joka näyttää maiseman aamuvalossa. Saaret syntyvät pyykkilautamoreeneista, sulavan jäätikönreunan jättämistä kapeista, reunansuuntaisista moreeniselänteistä, jotka ovat yksi toisensa jälkeen kohoamassa aaltojen alta. Jos jonkinlaista alkusuomalaisuutta on olemassa, niin tässä maisemassa se elää.

”Niin silloin ve’en emonen, veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi.”
(Elias Lönnrot, Kalevala, ensimmäinen runo)

(Kuvaa voi pyöritellä.)

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Virtuaalituristi Petri Riikonen on biologitaustainen tiedetoimittaja, jota kiinnostaa elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Virtuaalimatkailusta hän innostui, koska ei MS-tautinsa takia jaksanut enää matkustella fyysisesti.

Teemat

Hae blogista