Kirjoitukset avainsanalla Uusimaa

Helsingin tuomiokirkko. Jutun kuvat: Google Street View

 

Jääkauden jälkeen tätä kaikkea peitti vesi. Nyt maisemaa halkoo Valtatie 1 eli Turunväylä, jota ajelen Googlen katunäkymässä Turusta Helsinkiä kohti.

Pieni laakso seuraa pientä kukkulaa. Mäet tapaavat olla metsäisiä kalliokumpuja, ja niiden välisiin enemmän tai vähemmän tasapohjaisiin laaksoihin on raivattu peltoaukeita.

Nykyaikaisen valtatien rakentajalle näin pienipiirteisessä maastossa riitti hommaa. Tie kulkee tiuhaan kallioleikkauksista ja monesta kalliomäkiä läpäisevästä tunnelista.

Kalliokummut muistuttavat jääkausien touhuista. Jäämassat ovat louhineet halkeilleesta kallioperästämme rapautuneimmat kaistaleet pois, ja ehjemmät osat ovat jääneet koholle mäkinä.

Kun viimeisin jäämassa noin 10 000 vuotta sitten vetäytyi, tässä näkyi sen painon jäljiltä vain saareton ulappa. Veden virtaukset kantoivat savia vedenalaisiin laaksoihin. Maankohoamisen myötä mäet alkoivat rikkoa vedenpinnan ensin luotoina ja sitten saarina. Niiden väliset laaksot muodostivat salmia.

Aivan samoin syntyivät rannikoittemme nekin osat, jotka ovat saaristoja vielä nykyisinkin.

Vetisen menneisyyden hahmottaa mukavasti vaikkapa Nummi-Pusulan kallioleikkausten ja laaksojen keskellä. Lisään mielessäni muutaman metrin kerroksen Itämeren aallokkoa, jolloin kalliomäet palautuvat luodoiksi ja peltonotkelmat niiden välisiksi merenpohjiksi. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Paljon vaikeampi on kuvitella, että näiden pikkukukkuloiden paikalla ammoin kurotteli kilometrien korkuinen vuoristo. Maiseman nykymuodoilla ei olekaan mitään tekemistä muinaisvuoriston pinnanmuotojen kanssa. Nykypinta muotoutui vasta, kun vuoristo oli kulunut jo juuriinsa saakka.

Etelä- ja Länsi-Suomi muodostuivat aikanaan Japanin tai Indonesian kaltaisista tuliperäisistä saaristoista, jotka olivat syntyneet valtamereen. Maankuoren laattojen liikkeissä saaristot törmäsivät Itä- ja Pohjois-Suomen muinaismantereeseen, ja törmäyksessä kohosi noin 1 900 miljoonaa vuotta sitten suuri poimuvuoristo.

Nyt, noin 1 900 miljoonan vuoden kulutuksen jälkeen, elämme siis noiden vuorten juurten tasolla.

Koetan hahmottaa vuoristomenneisyyttä Turunväylän kallioleikkauksista. Niistä näkyy vuorenpoimutuksen muokkaama versio muinaissaariston kivistä. 

Kivien värit ovat monesti epäluotettavia tuntomerkkejä: punertavuus voi olla kiven oman sävyn sijasta rautapitoisten vesien tuottamaa värjäymää. Joskus värit kuitenkin auttavat. Kun näillä seuduin selvästi harmaan kallion seassa on selvästi punertavia kivimassoja, voi päätellä, että siinä punertava graniittinen kivisula on syönyt tietään harmaan gneissin tai liuskeen halkeamiin. Mustimmat raidat ovat todennäköisesti amfiboliittia.

Saarten rapautuneista savista ja hiekoista oli muodostunut savi- ja hiekkakiviä, ja poimutuksen rutistuksissa ne muuntuivat harmaiksi liuskeiksi ja gneisseiksi. Tulivuorten basalttilaavoista tuli mustia amfiboliitteja. Lopuksi vuorten juuriin vielä tunkeutui graniittista sulaa, joka on Etelä-Suomessa tuottanut esimerkiksi punertavaa kiveä.

Komean esimerkin punertavan, harmaan ja mustan kiven seoksesta löydän Espoosta Turunväylän ja Kehä kakkosen liittymästä. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Helsinki perustettiin katsomaan merelle. Kun Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa vuonna 1550 putkautti kaupungin Vantaanjoen suulle, hänen tavoitteenaan oli luoda Tallinnalle uusi kilpailija Itämeren-kauppaan.

Jokisuun syvän lahden pohjukassa kaupunki ei ottanut menestyäkseen, ja siksi se siirrettiin 1600-luvun puolivälissä viitisen kilometriä etelämmäksi, Vironniemelle. Täällä meri syleilee sitä kolmelta puolelta.

Kaupunkia rakennettaessa saarten välejä on tukittu täyttömaalla. Silti Helsingin alueella on nykyisin noin 300 erillistä saarta.

Helsingin mereisyyttä tunnustelen lähestymällä keskustaa Espoon suunnasta Länsiväylältä. Lähes 600 metriä pitkä Lapinlahden silta vie Lauttasaarensalmen yli. Edessä näkyy Salmisaaren vanha teollisuusalue, vasemmalla Seurasaarenselkä ja takana Lauttasaari. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Mutta miksi tyytyä vain yhteen sisääntuloon? Virtuaalituristi voi lähestyä kohdettaan yhtaikaa monesta suunnasta.

Ollaan hetki kuninkaita, ja rantaudutaan Suomenlinnan Kuninkaanportille Kustaanmiekan salmen äärelle.

Ruotsi alkoi rakentaa Sveaborgin merilinnoitusta 1700-luvun puolivälissä suojelemaan itäosansa eli Suomen etelärannikkoa ja erityisesti Helsingin meriväyliä Venäjän hyökkäyksiltä. 

Ei mennyt ihan kuin Strömsössä. Turhan lähelle Pietaria ujutettu linnoitus taisi lähinnä ärsyttää tsaaria ja lisätä rettelöintihaluja. Vuonna 1808 linnoitus antautui piirittäville venäläisille, ja seuraavasta vuodesta lähtien Suomi olikin jo osa Venäjää.

Helsingille uusi tilanne toi pian uuden arvoaseman: vuonna 1812 tsaari Aleksanteri I teki siitä Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungin.

Sveaborgin antautuminen pilasi silloisen komendantin Carl Olof Cronstedtin maineen, mutta linnoituksen maineeseen ei jäänyt vikaa. Rakkaalle lapselle on annettu monta nimeä: Viapori, ”Pohjolan Gibraltar”, Suomenlinna. Vuonna 1991 se valittiin Unescon maailmanperintökohteeksi.

Kuninkaanportin vasemmalla puolella näkyvä Kustaanmiekan salmi on purjelaiva-ajalta asti ollut isojen laivojen reitti Kruunuvuorenselälle ja sieltä Helsingin keskustan satamiin. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Sitten Suomenlinnasta meren yli Helsingin keskustaan. Virtuaalisella lauttamatkalla ei haittaa, vaikka fyysisessä maailmassa tulisi merisairaaksi jo laiturilla. Rantaudun Kauppatorille.

Suoraan edessä näkyy Presidentinlinna – joka aiemmin toimi keisarillisena palatsina. Helsinki on arkkitehti Carl Ludvig Engelin kaupunki, mutta se on myös tsaarien kaupunki. Engel työskenteli Venäjän Aleksanteri I:lle ja Nikolai I:lle, ja tavoitteena oli muovata Suomen suuriruhtinaskunnalle pääkaupunki, joka sopi Venäjän keisarikunnan arvolle. Tämä historia toi Helsingille myöhemmin eräänlaista elokuvamenestystä venäläisen kaupungin roolissa.

Täällä kohtaavat muun muassa läntinen ja itäinen kirkkokunta, mitä Helsingin Tuomiokirkon ja Uspenskin katedraalin tornit sopivasti symboloivat. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Kauppatorilta lähden länteen. Sivuutan kuuluisan Mantan patsaan eli Havis Amanda -suihkulähteen – tavallaan Helsingin vastineen New Yorkin Vapaudenpatsaalle. Jatkan Esplanadin puistoon, joka mielestäni on yksi Helsingin kauneimmista ja edustavimmista paikoista.

Synnyin Helsingissä, mutten koe olevani stadin kundi. En osaa stadin slangia. Asuin keskustassa vain taaperoiässä; sen jälkeen muutimme laitakaupungille. Kouluni kävin Vantaalla. Aikuisikäisenä olen asunut Helsingissä ja Espoossa. Helsinki on kuitenkin aina ollut näistä kaupungeista lempparini.

Mielelläni siis kuuntelen Georg Malmsténin sanoittamaa Stadin kundi -laulua, vaikken ymmärräkään aivan joka sanaa. Löydän siitä Youtubesta hänen veljensä Eugenin mainion esityksen.

”Kun aivan ensi kerralla mä silmät avasin
ja tätä maailmaa katselin,
niin mutsi sanoi: Katso, poika, tää on Helsinki,
sun ikioma stadisi.
Mä tsiikasin ja ihailin, ja niin mä riemastuin,
ett meinas ensi maitoannos mennä ohi suin.
Mutt mutsi sanoi: So so, poika, näytä taitosi,
ja divaa ensiks maitosi."

Soittelen laulua kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergille. Hänen patsaansa seisoo Esplanadin puiston keskellä leppoisan ryhdikkäänä, tuttavallisista lintukumppaneistaan häiriintymättä. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Espalta etsiydyn Engelin kaupungin monumentaaliarkkitehtuurin ytimeen, Senaatintorille. Siellä kohtaavat hallinto, kauppa, yliopisto ja kirkko. Keskellä on tsaari Aleksanteri II:n patsas, mutta sen aihe vaikuttaa jo sivuseikalta: lähinnä se toimii keskusornamenttina tälle uusklassiselle aukiolle.

Tämä maisema kiteyttää minulle Helsingin. On sama, katsonko sitä tuomiokirkon portaiden yläpäästä laivoja ja merta kohti, kuten tässä, vai torin suunnalta, jolloin tuomiokirkko saa taivastaustan. Kummastakin näkökulmasta arkkitehtuuri kohtaa luonnon avaruuden. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Avaruudesta mieleni kääntyy taas neljänteen ulottuvuuteen, aikaan. Ehti tapahtua monenlaista siinä välissä, kun tänne 1 900 miljoonaa vuotta sitten nousi vuoristo ja kun täällä parin miljoonan viime vuoden aikana jylläsivät jäätiköt. Suomen kallioperään kuitenkin jäi tuosta pitkästä jaksosta vain hyvin niukasti muistoja.

Onneksi muistoja riittää esimerkiksi eteläisemmän Itämeren rannikoiden kivissä, joita on käytetty Helsingin joissakin rakennuksissa.

Siirryn muutamia kortteleita lännemmäksi, Ateneumin taidemuseoon. Sen ala-aulan ja portaikkojen lattiaa kuorruttavat noin 450 miljoonan vuoden ikäiset kalkkikivet. Niissä komeilee senaikaisten merieläinten kuoria. Nimensä mukaisilta näyttävät oikosarvet olivat kuorellisia mustekaloja ja aikansa suurimpia petoeläimiä. Isoimmat niistä kasvoivat metrien mittaisiksi. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Jatkan sisemmälle taidemuseoon. Googlen katunäkymällä pääsen kiertelemään muutamaa Ateneumin saleista ja katselemaan muun muassa Akseli Gallen-Kallelan teoksia.

Kuuluisat Kalevalan sankarit ovat toki vaikuttavia. Kuitenkin erityisesti minuun vetoaa arjen sankaruus Gallen-Kallelan maalauksessa Ensi opetus. Sivistys voi tavoittaa vaatimattomissakin oloissa. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Haluan päättää tämän virtuaalipistäytymisen syntymäkaupunkiini ajattelemalla kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat Helsingissä syntyneet, eläneet ja kuolleet.

Sitä varten etsiydyn Bulevardille, toiselle puistokadulle, joka jatkuu Eteläesplanadilta lounaaseen. Täällä olisi perinteinen Ekbergin kahvila. Jään kuitenkin mieluummin Vanhaan kirkkopuistoon, joka tunnetaan myös Ruttopuistona. Vanhojen lehmusten ja muiden puiden varjossa kuuntelen Youtubesta Laila Kinnusen esitystä Börje Sundgrenin ja Sauvo Puhtilan sanoittamasta laulusta Muistojen Bulevardi.

”Taas kuljen
Bulevardilla Helsingin
niin kuin ennen
kuljin kanssasi sun,
oi rakkain.
Kun kuljen
alla vanhojen lehmusten,
palaan jälleen
päiviin unelmien.”

Ympäröivällä Kampin alueella toimi ennen hautausmaita, ja myös puistossa seisoo hautakiviä. Portin laatat kertovat vuoden 1710 ruton uhreista. Nykyisin puisto toimii idyllisenä istuskelu- ja läpikulkupaikkana sekä taideteosten ympäristönä, ja hiljaisten muistojen keskellä elämä jatkuu. (Kuvaa voi pyöritellä. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Virtuaalituristi Petri Riikonen on biologitaustainen tiedetoimittaja, jota kiinnostaa elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Virtuaalimatkailusta hän innostui, koska ei MS-tautinsa takia jaksanut enää matkustella fyysisesti.

Teemat