Kirjoitukset avainsanalla Pohjois-Savo

Koli ja Pielinen. Jutun kuvat: Google Street View

 

Täällä ei panna kynttilää vakan alle. Matkaa on vielä yli 120 kilometriä, mutta näen tien laidalla Puijoa mainostavan kyltin. Se ilmaantuu Googlen katunäkymään heti, kun käännyn Savonlinnasta tuovalta Valtatie 14:ltä Kuopioon vievälle Valtatie 5:lle Juvan jälkeen.

Harmi, ettei Google ole kuvannut myös rautatiereittejä. Olisi kiva tunnelmoida Savon radalla, joka mullisti seudun liikenneyhteydet jo vuonna 1889.

Voin sentään kuunnella radan innoittamia lauluja. Youtubesta löydän Esa Pakarisen esityksen Reino Helismaan sanoittamasta Lentävästä kalakukosta ja Matti Jurvan esityksen hänen ja Tatu Pekkarisen sanoittamasta Savonmuan Hilimasta.

Kun leipäkuorisen kalapaistoksen motorisoitu kaima saapuu perille Kallaveden niemelle rakennettuun kaupunkiin, höyryveturille riittää höyryntekoainetta: 
”Uamusella vettä Kallasta juopi Lentävä kalakukko.”
Laulussa myös luetellaan Helsinki-Kuopio-radan isoja asemia: 
”Riihimäki, Lahti, Kouvola, Mikkelj”.

Savonmuan Hiliman menopeli starttaa puolestaan Kouvolan asemalta kuuluisan vääräleukaisesti: 
”Onko Mikkeliin mänijöitä? Juna män justiisa!
Juna vislas just pois Kouvolasta,
ja se jytkyttelj Kuopijoon päin…”

Valtatiellä 5 tulee vastaan muita nimiä. Ensin Joroinen. Varkauteen tullessa maakunta vaihtuu Etelä-Savosta Pohjois-Savoksi. Leppävirta. Sitten olenkin jo Kuopiossa.

Kaupunki perustettiin vuonna 1775, ja 1800-luvulla täällä vaikuttivat muun muassa Johan Vilhelm Snellman ja Minna Canth. Nykyisin täällä toimivat esimerkiksi Itä-Suomen yliopisto ja Tanssiseura J & V eli Jatsarit ja Viäntäjät.

Ensin käyn tunnustelemassa tunnelmia Kallaveden rannalla. Täältä on päässyt laivalla merelle saakka Leppävirran kanavareitin kautta siitä lähtien, kun myös Saimaan kanava vuonna 1856 avattiin. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Sitten kipuan Puijolle. ”Kalakukon muotoinen” mäki on jäännösvuori: muodostunut kovan kvartsiitin kattamasta kallioperän poimusta ja kovuutensa takia rapautunut ympäristöään hitaammin. Se on metsän peitossa ja ympäristöään noin sata metriä korkeampi. Googlen katunäkymissä se ei juuri herätä huomiota maisemassa. Kuopion keskusta-alueen päätyttyä Puijontie alkaa kuitenkin nousta ihan vakuuttavan jyrkästi. Huipun näkötornista löydän pallopanoraaman, josta Kallaveden seutu näkyy laajalti. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Kuopiosta lähden Kallaveden ylittävien siltojen kautta koilliseen. Valtatie 9 kaartaa itään ja lopulta kaakkoon ja halkoo pitkät pätkät metsää ja maaseutua. Ohtaansalmessa Pohjois-Savo vaihtuu Pohjois-Karjalaksi. Valtatie 9 jatkuu Joensuuta kohti, mutta käännyn Seututielle 504, jonka viitta kertoo päänähtävyys edellä ”Koli, Outokumpu”. Kolille on tästä matkaa noin 74 kilometriä, Outokummun keskustaajamaan noin viisi.

Pysähdyn Outokumpuun, sillä minua kiinnostaa alueen kaivoshistoria.

Outokummun seudulla on muinaisen valtamerenpohjan riekaleita. Ne nousivat osaksi mantereista maankuorta runsaat 1 900 miljoonaa vuotta sitten. Silloin maankuoren laattojen liikkeet koostivat Länsi- ja Etelä-Suomea muinaisista tuliperäisistä valtamerisaaristoista. Suuressa svekofennisessä vuorenpoimutuksessa saaristot runttautuivat toisiaan vasten sekä Itä- ja Pohjois-Suomen muinaismantereen kylkeen. Merenpohjan palasten mukana mantereelle nousi rikasta kuparimalmia. Sitä oli muodostunut merenpohjan kuumien lähteiden ympärille mineraalien kyllästämistä vesistä, joita lähteistä ryöppysi.

Malmi löydettiin 1900-luvun alussa. Outokummun Vanhasta kaivoksesta sitä louhittiin 1950-luvulle saakka ja läheisestä Keretin kaivoksesta vuoteen 1989. Nyt Vanhan kaivoksen alueella Outokummun taajaman Kummunkadun varrella toimii kaivosmuseo.
Ikävä kyllä Googlen katunäkymä ei päästä Vanhalle kaivokselle, eivätkä kaivoksen omat nettisivut tarjoa virtuaalituristille kovin paljoa. Youtubesta löytämäni museokäyntivideotkin ovat melko vaatimattomia, mutta saa niistä sentään jotain mielikuvaa ja pääsee ainakin vilkaisemaan vanhoja kaivoskäytäviä. Google Mapsiin ladatuista yksittäisistä pallopanoraamoista bongaan yhden museorakennuksen: malminmurskaamon. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Outokummusta jatkan Seututietä 504 Kolin suuntaan. Maisemat ovat mieltä lepuuttavaa hiljaista metsää ja yhtä hiljaista peltomaisemaa. Yllätyksekseni innostun ajamaan Googlen katunäkymässä yhtämittaisesti aivan koko matkan Kolille asti: noin 69 kilometriä. Näin pitkiä yhtenäisiä ajoja tulen virtuaalituristina tehneeksi harvoin. Yleensä hypin kartalla tietä eteenpäin ja ajelen joitakin kilometrejä siellä täällä.

Matkalla saan tuntumaa itäsuomalaiseen pinnanmuodostukseen. Ei tämä mitään vuoristorataa ole, mutta joissain kohdin tie nousee loivasti matalalle vaaralle ja laskeutuu sitten sieltä yhtä loivasti alas.

Muutamaa kilometriä ennen Kolia tie 504 ylittää Valtatien 6, joka kulkee Höytiäisen ja Pielisjärven välistä. Etelästä tie tulee sieltä, missä Pielisjärven vedet laskevat Pyhäselkään Pielisjokena: Joensuusta. Pohjoiseen tie jatkuu tästä Juukaan.

Kolin vaara-alue sijaitsee Pielisjärven länsirannalla. Alue kuuluu Lieksaan, jonka keskustaajama sijaitsee puolestaan järven takana, sen itärannalla.

Orientoidun tienooseen kuuntelemalla Youtubesta Jorma Ikävalkon esitystä Eino Kettusen sanoittamasta Joensuun Ellistä:
”Sen päevän toas muistan niin nuukaan
kuin eilen se olluna oes,
kun Ellin kans seilattiin Juukaan,
Koli-laevalla Lieksasta poes.
En ihhaillut Pielisen pintoo,
vaik oli se kirkas ja tyyn…”

Puijosta poiketen Koli herättää huomiota Googlen katunäkymämaisemassakin. Ei ihme, sillä onhan tämä kukkula yli kaksi kertaa korkeampikin. Ylin huippu, Ukko-Koli, kohoaa noin 250 metriä Pielisjärven pintaa korkeammalle.

Kolin vaarat koostuvat Puijon tavoin kovasta kvartsiitista, jonka noin 1 900 miljoonan vuoden takainen vuorenpoimutus tiivisti. Alun alkaen kvartsiitti oli kvartsihiekkaa. Sitä oli kertynyt muinaismeren rannalle, kun vanhemmat vuoret ja saaret olivat rapautuneet. Myös 1 900 miljoonan vuoden takaiset vuoret ovat nyt rapautuneet juuriaan myöten, mutta kovat kvartsikalliot ovat rapautuneet hitaammin kuin ympäristön kivet. Siksi vaarat ovat säilyneet jäännösvuorina.

Näistä vaaroista itään ja pohjoiseen levittäytyy Suomen muinaisin kalliopohja, joka on myös Euroopan vanhinta. Tämä Itä- ja Pohjois-Suomen muinaismanner syntyi pääosin 2 800–2 700 miljoonaa vuotta sitten.

Kolilla Googlen katunäkymä tarjoaa kivoja lähestymisreittejä. Ensin nousen ajotietä vaaran päällä olevalle hotellille. Sitten vaellan vaaranlaen metsäpolkua, joka vie Pielis-maiseman äärelle saakka.

Maisema on vaikuttava jo katunäkymäkuvassa. Vielä vaikuttavampi se on Kolin huipulta kuvatussa kesäisessä pallopanoraamassa. Tämä on tosiaan kansainvälisen tason näköalapaikka ja Suomessa näkemistäni hienoin jopa virtuaaliversionakin. Tämä oli itseoikeutettu valinta yhdeksi 27 kansallismaisemasta. Valokuvaaja ja kirjailija I. K. Inha kirjoitti Kolista vuonna 1909 näin: ”Nämä näköalat eivät tosin ole yhtä laajat, kuin Keski-Euroopan vuorilta tai Alppien kukkuloilta, mutta ne ovat melkein niin laajat, kuin ihmissilmä voi edullisesti ja yksityisseikkoja myöten käsittää.” (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Lopuksi haluan nähdä, miten maisema muuttuu, kun kalliot ja kuuset peittää lumella ja Pielisen jääkannella. Virtuaalimatkailijana voin vaihtaa vuodenaikaa lennosta, kunhan vain sopivaan aikaan kuvattu panoraama löytyy, ja täältä löytyy. Tämä talven ihmemaa kelpaisi vaikka Joulupukille. (Kuvaa voi pyöritellä. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Virtuaalituristi Petri Riikonen on biologitaustainen tiedetoimittaja, jota kiinnostaa elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Virtuaalimatkailusta hän innostui, koska ei MS-tautinsa takia jaksanut enää matkustella fyysisesti.

Teemat