Kirjoitukset avainsanalla joet

Joulupukin Pajakylä Rovaniemellä. Jutun kuvat: Google Street View

 

”– Nyt minulla on kaikki, Muumipeikko sanoi itsekseen. Minulla on koko vuosi. Talvikin.”
(Tove Jansson, Taikatalvi, suomennos Laila Järvinen)

Päätän, etten halua jäädä tässä vuodenaika-asiassa Muumipeikkoa huonommaksi. Siksi teen poikkeuksen Suomen-kierrokseni matkustustavassa, enkä tällä viimeisellä matkakerralla enää ajelekaan Googlen katunäkymissä maanteitä pitkin. Ne kun on kaikki kuvattu lumettomina vuodenaikoina. Sen sijaan aion etsiä talvinäkymiä ja virtuaaliteleportata suoraan niiden luokse.

Lähden siis viimekertaisen matkaosuuteni päätepisteestä Oulangan kansallispuistosta kuin lähettäisin siirtopyynnön ylläni leijuvalle Star Trekin avaruusalukselle. Katoan Koillismaalta ja ilmaannun Lappiin.

Ensimmäiseksi siirryn Oulangasta noin 40 kilometriä pohjoisluoteeseen, noin 30 kilometriä napapiirin pohjoispuolelle, Sallatuntureille. Sieltä nimittäin löysin pallopanoraamoja, joissa puustoa peittää kaunis tykkylumi.

Helmikuisessa auringossa tykky saa puut näyttämään satumetsän osasilta. Osittain tykkyä synnyttää kosteana satava lumi, joka takertuu ja jäätyy puihin. Vähintään yhtä tärkeä syntytapa on kuitenkin huurre eli alijäähtyneiden, pakkasessa sulina pysyneiden sumupisaroiden äkillinen jäätyminen puun kylmiin pintoihin. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Sallaa oli siis kuvattu helmikuun valossa. Haluan seuraavaksi kokea joulukuulle tyypillistä kaamoshämärää.

Siksi loikkaan noin 60 kilometriä luoteeseen, joulukuussa kuvattuun pallopanoraamaan Pelkosenniemelle. Tämä Pyhä- ja Luostotunturien lähimaasto sijaitsee suunnilleen samat 60 kilometriä napapiirin pohjoispuolella. Napapiirin pohjoispuolisuus merkitsee, että keskitalvella koetaan jonkinmittainen kausi, jolloin aurinko ei nouse horisontin yläpuolelle lainkaan. Toki korvauksena keskikesällä koetaan sitten keskiyön aurinkoa. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Ja taas teleporttausta pukkaa. Seuraavaksi hypähdän Pelkosenniemen-etapistani liki sata kilometriä lounaaseen, pari kilomeriä napapiirin eteläpuolelle. Päädyn lähelle Rovaniemen keskustaa.

Lapin pääkaupunki Rovaniemi tuli kaupungiksi vuonna 1960. Keskuspaikaksi se on omiaan muun muassa siksi, että se on perustettu Lapin kahden keskeisen joen risteykseen. Pohjoisluoteesta Käsivarren suunnalta virtaava suuri Ounasjoki yhtyy siinä mahtavaan Kemijokeen, jonka vedet tulevat kaukaa koillisesta.

Helmikuisessa postauksessani pohjustin tätä joulukuista etappia luonnehtimalla Kemijokea näin: ”Pohjolan mahtivirta, joka kerää vesiään itärajalta, Korvatunturilta, Joulupukin salapirtin kynnykseltä saakka. Korvatunturin sirusten myötä se kantaa sieltä joulun taikaa napapiirin yli – – Rovaniemelle.” Saman reissun aikana helmikuussa kävin myös katsomassa komean avaraa joensuuta Kemissä, missä Kemijoki laskee Perämereen.

Nyt ajelen lumisessa maisemassa talvista Kemijokea pitkin myötävirtaan Rovaniemen keskustaa kohti. Se onnistuu, koska Rovaniemen seudulla on kuvattu katunäkymiin useita moottorikelkkareittejä ja jotkin niistä kulkevat joen jäällä. Käyttämäni reitti on kuvattu maaliskuussa, joten hangella riittää taas valoa.

Pysähdyn Kemijoen jäällä kohtaan, jossa Rovaniemen keskusta näkyy jo lähellä suoraan edessäni. Sen vasemmalla eli itäisellä puolella näkyvän, Jätkänkynttiläksi nimitetyn vinoköysisillan alta Kemijoki jatkaa virtaamistaan Kemiä ja Perämerta kohti, linnuntietä noin sadan kilometrin päähän. Saman sillan vasemmalla puolella kohoaa kvartsiittinen, jääkautisen jään hioma Ounasvaara noin 120 metriä joen pintaa korkeammalle. Rovaniemen keskustan oikealta eli pohjoiselta puolelta, nelostien sillan alta, virtaa Kemijoen kylkeen Ounasjoki. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Rovaniemi oli jo 1800-luvulla tärkeä markkinapaikka ja tukkipuun uittokeskus. Historian syviä kerroksia ei sen nykyisessä keskustassa kuitenkaan näy, vaan kaikki vaikuttaa tasaisen modernilta. Se ei ole ihme, sillä saksalaiset sotilaat tuhosivat vanhemman Rovaniemen perusteellisesti vetäytyessään Lapista vuonna 1944.

Löydän joulukuisen pallopanoraaman Kemijoen rannasta, Hotelli Pohjanhovin vierestä. Joen yli näkyvät Jätkänkynttilä-silta ja Ounasvaara. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Toisen kivan joulukuisen maiseman bongaan puistoalueelta Lapin yliopiston läheltä. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Rovaniemi vaikuttaa esiintyvän edukseen lumikuorrutteisena. Edukseen esiintyvät myös netistä löytyvät Rovaniemen matkailusivut, jotka ovat esimerkillisen houkuttelevat. Ison osan saa itseoikeutetusti Joulupukki, ja häntä lähdenkin seuraavaksi tapaamaan.

Teleporttaan siis Joulupukin Pajakylään Rovaniemen keskustan koillispuolelle, napapiirin tuntumaan. Iltavalaistusta pihasta tulee mieleeni Lumiukko-animaation pohjoinen satumetsikkö, johon leffan nimihenkilö ja hänet rakentanut pikkupoika lentävät juhlimaan lumiukkojen jouluyötä. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Ilokseni Googlen kamera on täällä viety sisätiloihinkin. Pääsen liikuskelemaan katunäkymissä Joulupukin Pääpostissa niin puodin puolella kuin tonttujen työtilassa. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Samoin pääsen vaeltelemaan pitkin Joulupukin toimistoa eli Joulupukin Kammaria. Pienen ja ihan hauskan harhailun jälkeen onnistun löytämään perimmäisen kammarin, jossa istuskelee itse valkopartaukko.

Tunnen heti sielunkumppanuutta, sillä sisustuksesta päätellen häntäkin viehättävät kirjat, kartat ja historia – ja joulu. :) Tänne jään joksikin aikaa nautiskelemaan tunnelmasta ja muistelemaan kulunutta vuotta. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Suomen satavuotisuuden innoittama 12-osainen virtuaalimatkani on nyt päättymässä. Reissu on selkiyttänyt käsitystäni Suomen maantieteestä ja historiasta ja siten auttanut minua hahmottamaan juuriani yhä paremmin. Sitä tältä matkalta toivoinkin. Samalla olen miettinyt, mikä Suomessa on parasta.

Vuonna 98 roomalainen historioitsija Publius Cornelius Tacitus kirjoitti varattomista mutta onnellisista ihmisistä, joiden maata nykyisin sanomme Suomeksi: ”Fenneille on ominaista ihmeellinen alkukantaisuus ja viheliäinen köyhyys. – – Mutta tällaista elämää he pitävät onnellisempana – –. Turvassa ihmisiltä ja turvassa jumalilta he ovat saavuttaneet vaikeimman päämäärän, nimittäin sen, ettei heidän ole tarvis edes mitään toivoa.” (suomennos Edwin Linkomies)

Sittemmin ihmeellisin alkukantaisuus ja viheliäisin köyhyys ovat täältä väistyneet. Olemme saavuttaneet hyvinvointiyhteiskunnan, jollaisesta maailman useimmilla kulmilla voidaan vain haaveilla.

Mutta muutama toive minulla olisi.

Toivon, että jaksamme jatkaa hyvinvointiamme. Toivon, että Suomella on seuraavanakin satana vuotena varaa ja halua harjoittaa niin joulupukkimaista hyväntekeväisyyttä kuin Muumimamman vieraanvaraisuutta.

Ainakin yhdessä asiassa Tacituksen sanat yhä pätevät. Vaikka se kaamoksen ja loskan vuodenaikoina helposti unohtuu, suomalaiset ovat tuoreiden tutkimustenkin mukaan yksi maailman onnellisimmista kansoista.

Toivon, että jaksamme tulevaisuudessakin muistaa, miten onnellisia ja hyvinvoivia me maailman mitassa olemme. Antakoon se ajatus meille sekä mielenrauhaa että auttamishalua.

Lopuksi kuuntelen Youtubesta levyä, joka ilmestyi vuonna 1978, jolloin täytin 16 vuotta. Yksi Suomen ikonisimmista äänistä, Katri Helena, laulaa Juha Vainion sanoittamaa Joulumaata:

”Onnea kun mikään mylly valmiiksi ei jauha,
itsestään on löydettävä ihmisen vain rauha.”

* * *

”Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.”
(Eino Leino, Hymyilevä Apollo)

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kiutaköngäs. Jutun kuvat: Google Street View

 

Nyt on maa vanhaa. Olen ajelemassa Valtatietä 6 Kolilta Kajaania kohti, ja allani oleva peruskallio on Suomen ja koko Euroopan vanhinta kalliopohjaa. Se syntyi pääosin 2 700–2 800 miljoonaa vuotta sitten. Näin iäkästä mannerlaattaa esiintyy Itä-Suomessa ja Lapissa. Länsi- ja Etelä-Suomi ovat noin 900 miljoonaa vuotta nuorempia.

Sattumoisin tämä on myös Suomen alueen vanhinta kuivaa maata, eli sellaista, jota eivät jääkauden jälkeen missään vaiheessa peittäneet muinais-Itämeren aallot. Tai tarkasti ottaen sellaista aluetta ovat ainakin korkein seutu tämän tien länsipuolella ja leveä kaistale itärajan reunustaa Pielisen itä- ja pohjoispuolella. Kuivilla oli myös Rovaniemeä pohjoisempi Lappi. Nykyistä Pielisen allasta sen sijaan peitti aikanaan Itämeren vesi, samoin Joensuun ja Kajaanin kaupunkialueita. Joensuusta etelään ja lounaaseen ja Kajaanista länteen melkein kaikki Suomen nykyinen maa oli veden alla.

Näille vedenkoskemattomille itäisille seuduille pystyivät jääkauden jälkeen vaeltamaan ensimmäiset Suomen alueelle tulleet kasvit, maaeläimet ja ihmiset.

Voi siis ajatella, että näillä seuduin kasvaa Suomen vanhinta metsää. Toki ajan mittaan kasvilajisto on muuttunut ja metsä moneen kertaan luonnostaan palanut ja luultavasti kaskeamisissa ja tervanpoltoissa hakattu.

Tie on pitkä, ja metsää hirvivaara-kyltteineen piisaa. Onneksi virtuaalituristin ei Googlen katunäkymissä tarvitse huolehtia polttoaineen riittävyydestä tai törmäysvaaroista. Tai ajoväsymyksestä. Matka taittuu sutjakasti, kun selaan katunäkymiä vain kilometrin tai pari sieltä täältä ja hyppelen loput.

Näille seuduille tyypillistä vaaramaisemaa näen laajimmin pelto-osuuksilla. Tässä esimerkki suunnilleen Kajaani-etapin puolimatkasta, Valtimon liepeiltä, jonne Kolin risteyksestä on matkaa noin 85 kilometriä. Kolin maisemajärvi Pielinen on niin pitkä, että sen pohjoisimmat lahdet päättyivät vasta parikymmentä kilometriä ennen tätä paikkaa. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Noin 25 kilometriä myöhemmin maakunta vaihtuu Pohjois-Karjalasta Kainuuksi. Näillä tienoin myös vesien valumasuunta muuttuu. Pohjois-Karjalan ja muun Järvi-Suomen alueelta joet laskevat etelään tai lounaaseen. Tästä pohjoiseen alkaa Oulujoen ja muiden länteen laskevien jokien alue. Vedenjakaja, Suomenselkä, tunnetaan alueen nimenä paremmin lännestä, Pohjanmaan ja Järvi-Suomen väliltä, mutta täällä Kainuun ja Pohjois-Karjalan rajoilla sama vedenjakaja kaartuu itärajaa kohti.

Virtuaalituristi voi vaihdella vuodenaikaa, jos katunäkymäarkisto sallii. Talvioloissa teitä ei ole yleensä kuvattu, mutta saan maistiaisia loppusyksyn hämäryydestä ja kesän valosta. Elokuisesta maisemasta Vuokatin vaarajonon kohdalta bongaan Suomen Tivolin iloisenvärisen autokaravaanin, joka on pysähtynyt tien levennykselle nähtävästi huoltotauolle. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Sitten saavunkin jo Kajaaniin, runoilija Eino Leinon synnyinpaikkakunnalle. Kaupungin toinen kuuluisuus on Elias Lönnrot, joka hoiti täällä lääkärinvirkaa kootessaan aineistoa Kalevalaan 1800-luvun alkupuoliskolla.

”Veli kulta, veikkoseni, kaunis kasvinkumppalini!
Lähe nyt kanssa laulamahan, saa kera sanelemahan
yhtehen yhyttyämme, kahta’alta käytyämme!
Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme
näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.”
(Kalevala, Ensimmäinen runo)

Kajaanin kaupunki perustettiin 1600-luvun puolivälissä, Kajaanin linnan suojaamalle paikalle. Linnan Ruotsi oli rakentanut Kajaanijoen saareen vuosisadan alussa. Tavoitteena oli turvata Ruotsin etuja venäläisiä vastaan erämaa-alueella, jossa rajat häilyivät. Linna päätyi kuitenkin venäläisten räjäyttämäksi isonvihan aikaan 1700-luvulla, ja nykyisin jäljellä on vain rauniot. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Kajaanin jälkeen jatkan matkaa pohjoiseen, nyt Valtatietä 5, joka vie Kuusamoa kohti. Nuoruusajan musiikkimuistoista mieleeni nousee täkäläistä luontoa hehkuttava, Saukin eli Sauvo Puhtilan sanoittama Kuusamoon-humppa, joten etsin Raimo Piipposen ja Tulipunaruusujen esityksen Youtubesta.

”Lapin eteisessä meillä täällä ollaan, 
ja onkin laajat lankut eteisen.
– –
Karhu nukkuu jossain juuren alla. 
Suuret tähdet kiiluu taivahalla.
– –
Kuusamoon, Kuusamoon, Kuusamoon!
Tämä maa innostaa,
tämä Koillismaa.”

Luontoa jo täällä Kainuunkin puolella tosiaan riittää, varsinkin metsiä ja vesistöjä. Ne hallitsevat taajamiakin. Viehättävänä mieleeni jää esimerkiksi näkymä Suomussalmen kohdalta, missä tie kulkee läheltä Kiantajärven rantaa. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Suomussalmen ja Taivalkosken rajalla maakunta vaihtuu Kainuusta Pohjois-Pohjanmaaksi, jonka tätä äärtä kutsutaan Koillismaaksi. Vielä Kiantajärven altaaseen virtasi muinais-Itämeren vesiä, mutta nyt tie nousee taas ylängölle, joka jäi vedenkoskemattomaksi.

Kuusamon keskustassa en pysähdy, mutta Rukalla käyn katsastamassa Rukatunturin. Se ei taida sopia kasvitieteelliseen tunturin määritelmään, joka edellyttää kukkulalta paljaslakisuuden lisäksi tunturikasvillisuutta. Suomalaisen maiseman perinteisessä maantieteellisessä korkeusluokittelussa käytetty tunturimaan kriteeri eli maisemassa näkyvä vähintään 200 metrin korkeusero täällä kuitenkin täyttyy.

Rukatunturi on yksi Itä-Suomelle tyypillisistä jäännösvuorista eli sellaisista kukkuloista, jotka ovat jääneet koholle pehmeämmän kallioperän kuluessa ympäriltä pois. Kolin ja Vuokatin tavoin Rukatunturi koostuu kvartsiitista. Kvartsi, tavallisimmista mineraaleista kovin, on hiekanjyvästen yleisin aines. Rukakin on siis ensin ollut vanhemmista vuorista rapautunutta hiekkaa, joka on kivettynyt hiekkakiveksi ja jonka uusi vuorenpoimutus on sitten paistanut tiiviimmäksi ja kovemmaksi metamorfoituneeksi hiekkakiveksi eli kvartsiitiksi.

Kaipaan vaihteeksi talvitunnelmaa, ja Rukalta löydänkin pallopanoraaman lumisesta rinnemaisemasta. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Rukalta jatkan kohti tämän kerran viimeistä etappia, Oulankajokea.

Olen nyt ylänköalueella, joka kuuluu Suomen toiseen suureen vedenjakajaan: Maanselkään. Valtaosan matkastaan se myötäilee itä- ja pohjoisrajojamme. Käsivarren yläreunan korkeudelta se kuitenkin kulkee Lapin poikki, ja täällä Koillismaalla se koukkaa hieman länttä kohti. Oulankajoki jää Maanselän itäpuolelle, ja siksi sen vedet virtaavat itään. Ne kulkevat Venäjän järviin ja niistä Jäämereen kuuluvaan Vienanmereen.

Oulangan kansallispuistoa lähestyn Juumantietä pitkin. Mieleeni tulee tämänvuotisen Suomen-kierrokseni alku Kilpisjärven maisemissa, sillä täältäkin bongaan tien laidalta poroja. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Oulangan kansallispuistosta Google ei ole kuvannut katunäkymiinsä vielä yhtään vaelluspolkua. Onneksi yksityiset retkeilijät ovat kuvanneet yksittäisiä pallopanoraamoja, joista niistäkin pääsen maiseman tunnelmiin.

Tämän kerran viimeisen virtuaalileirini pystytän Oulankajoen varrelle, Kiutakönkään kosken rantakalliolle. Löydän Youtubesta videolähetyksen, joka seuraa Kiutaköngästä livenä eli nyt reissuaikanani alkutalvisena. Lumeton vuodenaika kuitenkin viehättää minua enemmän, ja siksi kuvittelen itseni syyskuiseen pallopanoraaman maisemaan.

Asetun harmaalle kvartsiittikalliolle ja ihailen vastarannan punertavaa jyrkännettä. Se koostuu dolomiitista, joka on yksi kalkkikiven tyyppi ja kvartsiittia pehmeämpää. Vesi näkyykin syövän uomaansa dolomiittiseinämän alle. Voin hahmottaa kaukaisen tulevaisuuden, jolloin kvartsiitti yhä herättää täällä mielikuvaa kallioiden ikuisuudesta mutta dolomiittia ei enää ole. (Kuvaa voi pyöritellä. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

 

Kommentit (0)

Olavinlinna. Jutun kuvat: Google Street View

 

”Kuumaan pintaan asfaltin jättää jäljet kumpikin:
loistoauto mahtavin, paljas jalka kulkurin.”

Ajan Googlen katunäkymässä Nelostietä Helsingistä Lahtea kohti, ja kuuntelen Youtubesta, kun Pasi Kaunisto laulaa Reijo Vireksen sanoittamaa tien nimikkolaulua.

Virtuaalituristi ei jätä tiehen jälkeä. Toivoin, että jättäisi, kun Suomen satavuotisjuhlavuoden innoittamana aloitin tämän blogin. Ajattelin, että ehkä kirjoittaminen ET:n kaltaisen ison median nettisivuille poikisi uusia kohtaamisia muiden virtuaaliturismista kiinnostuneiden kanssa. Toistaiseksi en kuitenkaan ole tavannut tiellä muita kuin omia Facebook-kavereitani.

Nettijutuilla saattaa toki olla pitkä häntä. Ehkä toiset virtuaalituristit bongaavat matkani vuosien jälkeen. Kaunisto laulaa elämästä ja kuolemasta, mutta poimin tästä tulevaisuudentoivoa:

”Minne kuljen, tiedä en; näyttäköön sen huominen.
Kerran kyllä matkanpää miettimättä selviää.”

Siispä eteenpäin.

Saavun Lahteen, ja kapuan Suurmäenkatua Salpausselän harjanteelle. Talviurheilun ansiosta tämä jääkautisen jään reunamuodostuma lienee maailman kuuluisin – ainakin nimeltään.

Haluaisin hyppyrimäen huipulle, joka toimii myös näkötornina, mutta katunäkymästä en sinne pääse. Mäen juureltakin näen kuitenkin puiden lomasta kauaksi. Kohoaahan Salpausselkä Lahdessa jopa 60–70 metriä ympäristöään korkeammalle. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Tarkasti ottaen tämä Lahden läpi kulkeva reunamuodostuma on Ensimmäinen Salpausselkä. Toinen Salpausselkä sijaitsee parikymmentä kilometriä pohjoisempana. Kolmatta Salpausselkää on vain muodostumien lounaispäässä, missä ne kaartuvat Suomenlahteen.

Salpausselkien synty alkoi jääkauden lopulla, runsaat 12 000 vuotta sitten. Silloin jään sulaminen ja siitä johtuva mannerjäätikön vetäytyminen pysähtyivät toistuvasti pariksi sadaksi vuodeksi kerrallaan. Jään jumitusvaiheissa kasaantui aluksi Ensimmäinen Salpausselkä, sitten Toinen ja sitten Kolmas. Viimeiseksi, noin 11 000 vuotta sitten, syntyi vielä Sisä-Suomen reunamuodostuma, joka kulkee muun muassa Jyväskylän kautta.

Jään oma virtaus kantoi reunamuodostumiin moreenia, joka sisältää sekalaista lajittumatonta kivitavaraa lohkareista saveen saakka. Lisäksi jäätikön sisäisissä tunneleissa kuohuvat sulavesijoet uittivat ja kierittivät harjuainesta eli lajittunutta ja hioutunutta hiekkaa ja soraa. Niistä muodostui paitsi harjumaisia selänteitä myös laajoja reunatasanteita jokien suulle.

Harjanteita huuhtoivat muinais-Itämeren eli Baltian jääjärven aallot. Jääkin liikkui edestakaisin. Siksi moreeneja ja harjuaineksia voi reunamuodostumissa esiintyä sikinsokin.

Ensimmäinen Salpausselkä toimii Järvi-Suomen ja Etelärannikon rajana. Se tarjosi jo muinaissuomalaisille selkeän reitin lännen ja idän välille. Sittemmin tukeville hiekkamaille on ollut hyvä perustaa Lahden kaltaisia kaupunkeja sekä rakentaa teitä ja rautateitä. Reunatasanteet ovat sopineet lentokentänpohjiksi.

Haluan nähdä, miten Järvi-Suomi loppuu. Siksi hyvästelen Lahden, ja lähden vaeltamaan Ensimmäistä Salpausselkää itään.

Jo keskiajalla tästä kulki Ylinen Viipurintie, joka vei Hämeen linnalta Viipurin linnalle. 1800-luvun loppupuoliskolla Salpausselälle Lahden ja Luumäen välille rakennettiin Riihimäki-Pietari-rautatien keskiosuus. 

Virtuaalituristina valitsen taas asfaltoidun valtatien, tässä tapauksessa numeron 12. Suunnilleen puolimatkassa Kouvolaa kohti maakunta vaihtuu Päijät-Hämeestä Kymenlaaksoksi. Hieman ennen Kymijokea ja Kouvolaa tiehen yhtyy Valtatie 6. Sitä pitkin jatkankin sitten Kouvolasta Lappeenrantaan ja sieltä Imatralle.

Mutta nyt menen asioiden edelle, sillä en halua ohittaa Kymijokea pysähtymättä.

Kymijoki kantaa Järvi-Suomen keskiosan vesiä muun muassa Päijänteestä Suomenlahtea kohti. Niin ei ole ollut aina. Jääkautisen jään sulettua muinais-Päijänne laski aluksi vetensä Pohjanlahtea kohti, koska paksuimman jään paino oli kallistanut Länsi-Suomen hyvin matalalle. Lännessä maa kuitenkin myös ”ponnahti” takaisin nopeimmin, ja siksi Järvi-Suomi alkoi vähitellen kallistua Kaakkois-Suomea kohti. Noin 7 000 vuotta sitten vedet puhkaisivat Salpausselän, ja Kymijoki sai alkunsa. 

Valtatie 12 ylittää Kymijoen melko lailla samalta seudulta kuin muinainen Ylinen Viipurintiekin: vain noin kilometriä pohjoisempaa. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Kymijoen ylittäessäni saavun niin sanotun Vanhan Suomen alueelle. Siten on nimitetty Kaakkois-Suomen osia, jotka Ruotsi sai Pähkinäsaaren, Täyssinän ja Stolbovan rauhoissa 1300-, 1500- ja 1600-luvuilla mutta jotka siirtyivät Venäjälle Turun rauhassa 1743. Kun Suomesta oli tullut osa Venäjää Haminan rauhassa 1809 ja Suomesta tehty hallinnollisesti ja taloudellisesti erillinen suuriruhtinaskunta, tämä ”Vanha Suomi” palautettiin sen osaksi.

Kouvolan jälkeen kuutostien eteläpuolelle jää Utin lentokenttä, pohjanaan yksi Salpausselän reunatasanteista. Kymmenisen kilometriä kentän jälkeen ylitän taas maakuntarajan, tällä kertaa Kymenlaaksosta Etelä-Karjalaan.

Täällä Ensimmäinen Salpausselkä piti jääkauden jälkeen muinais-Saimaan vedet pohjoispuolellaan Imatralle saakka. Sinne puhkesi noin 5 700 vuotta sitten hurjakoskinen, Laatokkaan purkautuva Vuoksi. 

Ihmisille tämä tilanne ei ole kelvannut, vaan on haluttu Saimaasta Suomenlahteen laivoille kelpaava reitti. Sen varrelle hakeudun Lappeenrannassa.

Saimaan kanava kaivettiin Lappeenrannan ja Viipurin välille alun perin vuosina 1845–1856. Nykyinen asu on peräisin 1960-luvulta. Pysähdyn kanavan suulle Saimaan rannalle, ja virittäydyn tunnelmiin kuuntelemalla Youtubesta Kipparikvartetin esitystä Tatu Pekkarisen sanoittamasta laulusta Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta.

”Sätkät, sätkät, parrunpätkät sinisellä Saimaalla seilattiin.
Poijat, jätkät, pitkät, pätkät kaunista Veeraa me katseltiin.
Sen tervahöyryn nimi oli Prinsessa Armaada,
ja me parrulastissa seilattiin noita Saimaan aaltoja.”

Laulussa mainitut tervahöyryt olivat kanavan mittoihin sovitettuja pieniä rahtilaivoja. Ne kulkivat Suomenlahdella ja Suur-Saimaalla, jonka satamista laulussa esiintyvät Lappeenranta ja Puumala. Samalla korkeudella olevia vesiä pitkin pääsee tästä kanavalta paitsi Mikkeliin ja Savonlinnaan myös Varkauteen ja Joensuuhun saakka. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Sitten Kuutostie ja Saimaata reunustava Ensimmäisen Salpausselän kaari kutsuvat taas. Seuraava pysähdyspaikkani on Imatra.

Imatrankosken pohjakivien näkeminen herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Kaikissa Google Mapsista löytämissäni kuvissa koski on kuivillaan. Kuivillaan se on ollut voimalaitoksen takia 1920-luvun lopulta saakka. Vain kesäisten koskinäytösten aikana sulkuportteja raotetaan niin, että vesi kuohuu hetken.

Vesivoimaa tästä saa toki paljon, ja koskivoima lienee yksi ilmastoystävällisimmistä sähköntuottotavoista. Sääli kuitenkin mahtavaa koskea, joka oli jo tsaarien aikana yksi Suomen kuuluisimmista luonnonnähtävyyksistä.

Imatrankosken vaikuttavuuden tiesi jopa Väinämöisen halveksima nuori Joukahainen:

”Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa,
kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla:
Hämehess’ on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa;
ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran.”
(Elias Lönnrot, Kalevala, Kolmas runo)

Mutta minkäs teet. Tyydyn tilanteeseen, ja tiirailen hiljennyttä koskea ilmasta kuvatusta pallopanoraamasta. Uoman tällä puolella näkyvä tornikattoinen rakennus, joka voisi hyvin näytellä velhokoulua Harry Potter -elokuvissa, on kansallisromanttinen Imatran Valtionhotelli vuodelta 1903. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Koskessa on tosiaan ollut voimaa, totean sitten koskinäytösvideosta, jonka valitsen Youtubesta.

Mutta jotenkin tunnelmaan sopii, että kuuluisin Imatrankoskesta kertova laulu on aika alakuloinen. Kuuntelen Reino Helismaan sanoittamaa Imatran Inkeriä Erkki Junkkarisen esityksenä Youtubesta.

”Äärellä virran vuolaan,
rajoilla Karjalan,
kaltaalla kosken kuulun,
Imatran kuohuvan…”

”Kahleissaan koski kuohuu
vihasta vaahdoten,
koska sen voiman salpaa ymmärrys ihmisen…”

Onneksi edes kansakunnan virallisessa muistissa kosken henki taitaa olla voimalaa vahvempi. Kahlittunakin Imatrankoski kelpasi yhdeksi 27 kansallismaisemasta, jotka Ympäristöministeriön työryhmä vuonna 1992 valitsi.

Imatralta jatkan Kuutostietä Joensuun suuntaan. Parikkalan jälkeen Särkisalmella käännyn kuitenkin länteen Valtatie 14:lle, ja muutaman kilometrin jälkeen Etelä-Karjala vaihtuu Etelä-Savoksi. Tie vie harjureittiä Saimaan alueen keskelle. Siellä odottaa kaksi kohdetta, jotka nekin pääsivät kansallismaisemien luetteloon.

Punkaharjun taajaman jälkeen Valtatie 14 ja sen rinnalla kulkeva rautatie ylittävät omilla silloillaan salmen ja jatkavat vettä halkovalle harjulle. Melkein heti käännyn valtatieltä kapealle Harjutielle, joka kulkee Punkaharjun huipulla.

Komeasti järveä halkova Punkaharju on ollut jo menneinä vuosisatoina tärkeä kulkureitti ja silmänilo. Tähän perustettiin luonnonsuojelualuekin jo vuonna 1843.

Punkaharju syntyi muiden harjujen tavoin jääkautisen jään sulavesitunneliin, kun vesi kantoi ja hioi hiekkaa ja soraa. Jäänalainen joki oli tässä haarakas, ja siksi harjuunkin syntyi haaroja pääuoman rinnalle. Paikoin ne hieman peittävät näkyvyyttä järvien isoille ulapoille, mutta vettä on melkein koko matkalla kahden puolen.

Pysähdyn maiseman ihailuun jo harjun eteläpäässä. Siellä harju ei ole korkeimmillaan mutta tarjoaa avarimmat näkymät vasemmalle eli lounaaseen Pihjalavedelle ja oikealle eli koilliseen Puruvedelle. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Punkaharjulta jatkan Valtatietä 14 ensin luoteeseen ja sitten länteen. Siellä minua kiinnostaa eräs linnoitettu saari Pihlajaveden ja Haapaveden välisessä Kyrönsalmessa.

Ruotsin itärajan suojaksi, keskelle Savon erämaata, alettiin vuonna 1475 rakentaa Olavinlinnaa eli Savon linnaa, keskiaikaisista linnoistamme nuorinta. Se tunnetaankin myös nimellä Nyslott. Tuolloin Ruotsi oli valtioliitossa Tanskan ja Norjan kanssa ja tiukasti katolinen, joten linna oli luontevaa nimetä norjalaisen, kristityksi kääntyneen viikinkipäällikön Pyhän Olavin mukaan. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Linna houkutteli ympärilleen asutusta, kuten tavallista. Savonlinna sai kaupunkioikeudet vuonna 1639, jolloin Suomessa elettiin ”kreivin aikaa”, kehuttua kenraalikuvernööri Pietari Brahen hallintokautta. Jo 1600-luvulla Savonlinnaan perustettiin Itä-Suomen ensimmäinen pedagogio eli alkeiskoulu. Kaupunkia ovat vilkastaneet kylpylätoiminta, sahateollisuus ja Saimaan laivaliikenne. Olavinlinnan uusi kukoistus virisi 1912, kun sopraano Aino Ackté järjesti siellä ensimmäiset oopperajuhlat.

Googlen katunäkymät ja pallopanoraamat näyttävät linnan vain veden takaa. Oopperajuhlien sivuilta löydän kuitenkin virtuaalikierroksen, joka vie muurien sisään saakka. Virtuaalikierroksen pallopanoraamoista pääsen marssimaan linnan sisäänkäynnistä ja tutustumaan oopperajuhlien käyttämiin tiloihin.

Lopuksi tunnelmoin katsomalla Youtube-videon, jossa Annikki Tähti laulaa Saukin eli Sauvo Puhtilan sanoittaman Balladin Olavinlinnasta. Linnanneidon tarina on ikävä kyllä surullinen, mutta niin vain täällä iloisessa Itä-Suomessakin soitto tuntuu usein olevan suruista tehty. Lohdutukseksi tarinassa on sentään toiveikas pihlaja, ainakin jonkin aikaa.

”Niin vuolaan virran luodolla on linna Olavin,
ja mietteissään se katsoo virtaan mustaan.
Se silloin suojas maata vahvoin muurein kivisin,
kun aallot ajan toivat ahdistustaan.
On vaientunut soitto salmen Ahdin kanteleen,
ja poissa on myös musta oinas linnan.
Nyt linna kertoo sulle tarun kauan säilyneen,
jos ymmärrät vain huokaukset sen.”

”… Vaan kyynelistä neidon kohta varsi pihlajan.
Jo valkokukat nosti, mursi muurin…”

Kommentit (0)

Turun linna. Jutun kuvat: Google Street View

 

”Entisyys on ruusu, josta on jäljellä vain nimi”, pahoittelee Umberto Eco romaaninsa ”Ruusun nimi” lopussa (suom. Aira Buffa). Ehkä jokin muu kasvitieteellinen vertauskuva olisi anteliaampi. Jos historian tuoksu on joka tapauksessa haihtunut, ehkei mielikuvankaan tarvitse olla parfyyminen. Sanotaan siis, että paikka paikoin historian vaiheita voi kuoria kuin sipulin kerroksia. Hämeen linna on sellainen paikka.

Katselen Googlen katunäkymästä opastekylttejä Hämeen linnan sisääntulotien vieressä. Kylteissä mainitaan itse linna historiallisine museoineen. Lisäksi opaste Tykistömuseoon muistuttaa linnan aiemmasta sotilaskäytöstä. Historian sipulin tuoreimpaan kuoreen viittaa Vankilamuseon kyltti. Hämeen linna toimi vankilana 1800-luvun alkupuoliskolta 1900-luvun viimeisille vuosikymmenille saakka.

Linnaa kohti vaeltaessani kuuntelen Youtubesta Juha Vainion suomennosta Johnny Cashin laulusta San Quentin. Kappale ”Kiven sisällä” kertoo vankilakierteestä, ja tarinan lopussa Tapio Rautavaara laulaa: ”Kai kiven sisään ainiaaksi jään, mut vankilaa vain hauska vaihtaa ois. Mies kaipaisi ei enää mihinkään, jos Hämeen linnaan vielä päästä vois.”

Laulun loppu viittaa Hämeenlinnan naisvankilaan, joka äänittämisvuonna 1970 vielä sijaitsi linnan alueella.

Hämeen linnaa ympäröi uloinna vesi: idässä Vanajavedessä, muilla puolilla vallihaudoissa. Vallihautojen takana kohoavat nurmen vehreyttämät puolustusvallit, jotka tuovat mieleen 1700-luvun loppupuoliskolla rakennetun Suomenlinnan. Mielikuva on aivan oikea, sillä Hämeenlinnan vallit ovat 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun tuotteita, siis hieman vankila-aikoja vanhempi historian sipulin kerros.

Vallien tarkoituksena oli auttaa linnaa kestämään paremmin uuden ajan tykkisodankäyntiä. Siihen eivät olleet aivan ihanteellisia keskiaikaiset, korkeat ja kulmikkaat tiili- ja kivimuurit, joita tykinammukset herkästi murensivat. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Googlen katunäkymä ei päästä linnan sisään, sentään piha-alueelle kylläkin. Siellä kierrän keskiaikaisen keskuslinnan ympäri ja kuorin historian sipulia yhä syvemmälle.

Muurien tiiliset yläosat ovat 1300- ja 1400-lukujen vaihteesta tai 1400-luvulta. Ne ovat siis katselleet historiaa pari sataa vuotta kauemmin kuin Hämeenlinnan kaupunki, jonka perusti hyvästä ”kreivin ajasta” kiitelty Suomen kenraalikuvernööri, kreivi Pietari Brahe vuonna 1639.

Muurien alaosissa näkyy harmaakivistä perustaa muistumana kivilinnasta, joka rakennettiin ehkä 1300-luvun loppupuolella. Lisäksi on päätelty, että jo 1200-luvulla tässä seisoi puinen linna. Se rakennettiin vakauttamaan Ruotsin valtaa sisämaassa sen jälkeen, kun ruotsalaiset olivat vuosisadan alkupuoliskolla tehneet Hämeeseen ”ristiretken”. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Linnan alkuperäisenä tehtävänä oli siis vahvistaa Ruotsin läsnäoloa alueella ja varmaankin kilpistää kilpailevien novgorodilaisten etenemisyrityksiä silloisella etupiirien rajaseudulla. Kun raja Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 sovittiin paljon idemmäksi, peräti Saimaan itäpuolelle, Hämeen linnan päätehtäväksi jäi turvata tärkeää vesi- ja maareittien solmukohtaa.

Tässä kohtasi neljä keskiaikaista reittiä. Yksi oli Vanajavedestä jatkuva vesireitti, joka vei Hämeen pohjoisemmille kala- ja riistamaille. Toinen oli pohjoisesta koukannut, Tammerkosken kautta kulkenut maantie, joka haarautui Kokemäenjoen latvoilla ja vei sieltä joko Kokemäenjoen vartta Satakuntaan tai Sisä-Suomen reunamuodostuman ja harjujen päällä Pohjanmaalle. Kolmantena itään lähti Salpausselän harjannetta noudatellut tie Viipuriin. Neljäntenä lounaaseen suuntasi kuuluisa Hämeen härkätie, jota pääsi Varsinais-Suomen läpi Turkuun.

Hämeen härkätien linjauksista on säilynyt osuuksia, joita pitkin voi yhä ajella ison osan matkasta Hämeenlinnasta Turkuun.

Lähden siis virtuaalisesti katsastamaan tätä maantiereittiä, joka tiettävästi on Suomen vanhin. Varsinais-Suomi ja Vanajan Häme olivat keskiajalla maamme keskeisimpiä asutusalueita ja tärkeitä jo rautakaudella sitä ennen. Hämeen härkätie yhdisti Varsinais-Suomen rannikon sisämaahan ja Turun linnan Hämeen linnaan. Tiellä kulkivat niin kauppatavarakuormat kuin armeijat.

Tien nimen alkuperää ei tiedetä, mutta arvauksia on toki esitetty. Ehkä nimi muistuttaa markkinoille ajetuista häristä. Ehkä karannut härkä on kyntänyt tien ensi pätkän. Kenties nimi symboloi pitkän reitin raivaamiseen tarvittua härkämäistä voimaa. Tai ehkä kyseessä on nimiväännös, joka ei juonna häristä lainkaan.

Tien varrella on keskiaikaisia kirkkoja ja vanhoja maaseutumiljöitä, mutta virtuaalituristin keinoin en löydä niistä paljoa nähtävää. Siksi päädyn hyppelemään katunäkymissä melko ripeästi tiejaksolta toiselle. Aina ei onnista. Jo Hämeenlinnasta lähtiessäni koetin tutustua yhteen komeaan keskiaikaiseen kirkkoon koukkaamalla Hattulan kautta, mutta en löytänyt netistä paikkaa, jossa Hattulan Pyhän Ristin kirkon sisustan runsaisiin seinämaalauksiin olisi voinut perehtyä kunnolla. Sääli, sillä Hattulan kirkkoa pidetään Lohjan kirkon ohella Suomen hienoimpana kuvakirkkona.

Suosikikseni härkätien metsä- ja peltomaisemien joukossa nousee Liedon seutu muutamia kilometrejä ennen Turkua. Vehreän viljelymaiseman keskellä kohoaa Liedon Vanhalinna, linnavuori, joka muinaisaikoina suojasi Aurajoen suun seutua. Linnavuorta käytettiin puolustustarkoituksiin ainakin jo rautakaudella ja ehkä jo pronssikaudella. Keskiajan alussa siellä sijaitsi Turun linnan edeltäjä, jota käytettiin 1300-luvulle saakka. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Linnavuoren laelta on kuvattu pallopanoraama, jossa Aurajoen laakso näkyy kauniisti. Aurajokilaakson kulttuurimaisema – kuten myös Vanajaveden laakso – kuuluu niihin 27 alueeseen, jotka ympäristöministeriön työryhmä vuonna 1992 valitsi Suomen kansallismaisemiksi. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Sitten tie vie minut Suomen vanhimpaan kaupunkiin. Turku täyttää ensi vuosikymmenen lopulla jo 800 vuotta, sillä kaupunki laskee perustamisensa vuodesta 1229. Silloin piispan hallintopaikka siirrettiin Aurajoen suulle aiemmasta paikastaan Nousiaisista, pariakymmentä kilometriä pohjoisempaa. Varsinaista Turun kaupungin perustamisasiakirjaa ei ole säilynyt, mutta kaupunkimaiseksi paikan arvioidaan joka tapauksessa kehittyneen 1200-luvun aikana.

Turku on siis ehtinyt nähdä lähes 600 vuotta ruotsalaista ja runsaat sata vuotta venäläistä Suomea ennen itsenäisyyden aikaa. Valtaosan ajasta Turku on ollut Suomen tärkein hallintokaupunki ja sivistyskaupunki. Sinne perustettiin Suomen ensimmäinen luostarikoulu vuonna 1249, ja Ruotsin kuningatar Kristiina perusti sinne Suomen ensimmäisen yliopiston, Turun Kuninkaallisen Akatemian, vuonna 1640.

1800-luvun alku koitui Turulle alamäeksi. Venäläisvallan alussa vuonna 1809 Turusta kyllä tuli Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki, mutta melko pian Venäjän tsaari Aleksanteri I päätti, että Turku on liian lähellä Tukholmaa ja liian kaukana Pietarista. Vuonna 1812 pääkaupungiksi vaihdettiin Helsinki. Vuonna 1827 Turkuun iski Pohjoismaiden historian tuhoisin kaupunkipalo, ja sen seurauksena Akatemiakin seuraavana vuonna siirrettiin Helsinkiin. Vasta itsenäisyyden alkuvuosina Turkuun perustettiin uusia yliopistoja: Åbo Akademi vuonna 1918 ja Turun yliopisto – maan ensimmäinen suomenkielinen yliopisto – vuonna 1920.

Käyn ensin vilkaisemassa Turun vanhaa keskustaa tuomiokirkkoineen Linnankadulta, Aurajoen toiselta puolelta käsin. Helsingin tavoin Turkukin on arkkitehti Carl Ludvig Engelin kaupunki, tai ainakin sen nykyinen väljä ruutuasemakaava on hänen kynästään. Engel piirsi uuden kaupungin vuoden 1827 suurpalon jälkeen.

Katunäkymässä noin 30 metriä leveän Aurajoen ja sen ylittävän Tuomiokirkkosillan takana näkyy Turun tuomiokirkko 102 metriä korkeine torneineen. Tuomiokirkko vihittiin käyttöön vuonna 1300, mutta vuosisatojen mittaan rakennusta on pidennetty, levennetty ja korkeutettu. Kirkontornin nykyinen kuparinen huippu on sekin Engelin suunnittelema; edellinen huippu tuhoutui palossa.

Kirkosta oikealla, leveän puistoalueen jälkeen, näkyy kadun kaltaisena Vanha Suurtori. Sen laidalla, kuvassa näkyvän punaruskean kivitalon takana, on Brinkkalan talo, jonka parvekkeelta luetaan joulurauhan julistus. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Turun tuomiokirkko on Suomen ainoa kirkko, jonka voi laskea samaan sarjaan eteläisemmän Euroopan suurten keskiaikaisten katedraalien kanssa. Tämä on maamme ainoa keskiaikainen basilika eli sellainen kirkko, jonka salissa on sivulaivojen välissä niitä korkeampi keskilaiva. Katot on holvattu goottilaiseen tyyliin suippokaarisilla holveilla. Nykyinen holvaus on 1460-luvulta ja päälaivassa 24 metrin korkeudella.

1500-luvun reformaation jälkeen tämä on ollut Suomen luterilaisen kirkon pääkirkko, mikä näkyy penkkirivistöinä, saarnastuolina – jonka senkin suunnitteli Engel – ja salin ääripäähän sijoitettuna ainoana alttarina. Katolisena aikana penkkejä ja saarnastuolia ei ollut, mutta eri pyhimysten alttareita oli kaikkialla. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Pallopanoraamoja on Turun tuomiokirkon sisältä toistaiseksi kuvattu vain muutama, eikä Googlen katunäkymien kuvaaja ole käynyt sisällä lainkaan. Silti tämä kirkko osoittautuu antoisaksi virtuaalikäyntipaikaksi.

Löydän nimittäin tuomiokirkon nettisivujen kautta kaksi kirkosta tehtyä virtuaalikierrosta. Niissä ei ole pallopanoraamoja, ainoastaan tavallisia valokuvia, mutta ne ja tekstit ovat hyviä, samoin pohjapiirrokset. Yleis- ja kappelikierros avautuu tuolta, hautaholvikierros tuolta. Virtuaalikierroksiin pääsee napauttamalla kartassa kirkon päällä näkyvää keltaista nastaa.

Kiinnostavimmalta tuntuu Kankaisten kappelin sarkofagi, jonka päällä on kruunu ja jonka kyljessä lukee ”Catharina Månsdotter”.

Vuonna 1612 kuollut kuningatar Kaarina Maununtytär on ainoa Suomeen haudattu Ruotsin kuninkaallinen. Hänen elämäänsä on verrattu Tuhkimo-satuun. Hänen isänsä oli tiettävästi tavallinen sotilas ja äitinsä talonpoikaissukua, mutta alhaissäätyisestä taustastaan huolimatta hänet vihittiin kuningas Kustaa Vaasan perillisen, kuningas Eerik XIV:n, kanssa vuonna 1568.

”Kolmen kuun kuningatar”, kuten vuonna 2009 ilmestynyt Carita Forsgrenin historiallinen romaani Kaarina Maununtytärtä nimittää, ehti kantaa kruunuaan vain kolme kuukautta. Sitten hänen miehensä syrjäytettiin vallasta. Eerik kuoli vankeudessa. Kaarina vietti loppuelämänsä Suomessa, Kangasalan Liuksialan kartanossa.

Valitsen tämänkertaisen matkajaksoni viimeiseksi kohteeksi Turun linnan, joka vartioi Aurajoen suuta. Vaellan sen luokse katunäkymässä Linnankatua pitkin.

Katunäkymä ei päästä linnaan, mutta yksittäiset pallopanoraamat vievät sentään linnanpihalle saakka. Siellä odottaa Turun sinapin logoista tuttu siluetti. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Yllätyksekseni Turun linna osoittautuu aivan maailmanluokan virtuaalikohteeksi. Linnan nettisivut nimittäin tarjoavat hienonhienon virtuaalilinnan: pohjapiirroskerroksittain toimivan käyttöliittymän, josta pääsee klikkaamaan itsensä linnan sisältä kuvattuihin pallopanoraamoihin ja etenemään niissä huone huoneelta. Tämän havainnollisempaa virtuaalipalvelua en ole nähnyt missään.

Turun linnasta historian sipulin kerroksia vasta löytyykin, ja monivaiheisuus on haluttu näyttää linnan museoiduissa huoneissa.

Linnaa alettiin rakentaa 1280-luvulla, ja suurimmista rakennusvaiheista ensimmäinen sijoittuu 1200-luvun loppuun ja 1300-luvun alkupuoliskoon. Silloin nousi hallinto- ja puolustustarkoituksiin sopinut harmaakivilinna, joka muodostaa nykyisten muurien alaosia.

Toinen suuri rakennusvaihe oli 1500-luvun puolivälissä. Silloin kuningas Kustaa Vaasa korotutti ja ehostutti linnaa ja suurennutti sen ikkunoita niin, että hänen poikansa, Suomen herttua Juhana pääsi pitämään siellä komeaa renessanssihovia puolisonsa, Puolan prinsessan Katariina Jagellonican kanssa.

Ruotsin suurvaltakaudella 1600-luvun puolimaissa linnassa asui puolestaan kreivi Pietari Brahe, joka hallinnoi Suomea kenraalikuvernöörinä. Linnaa hän piti ankeana, mutta vastuutaan hän arvosti. Suomen-aikansa lopuksi hän kirjoitti päiväkirjaansa kuuluisat sanat: ”Minä olin maahan ja maa minuun sangen tyytyväinen.”

Tässä muutamia virtuaalilinnan kautta tekemiäni huonebongauksia vanhimmasta historiasta uusimpaan: Tason 3 muutamassa huoneessa esitellään kivi-, pronssi- ja rautakauden elämää. Tasolla 2 on keskiaikainen, suippokaariholvinen kuninkaansali. Tasolta 4 löytyvät tasakattoiset, renessanssityyliset kuninkaan ja kuningattaren salit Juhana-herttuan kaudelta 1500-luvun loppupuoliskolta. Samoilta ajoilta on tason 2 huone, jossa Kaarina Maununtyttären miestä Eerikiä pidettiin vallastasyöksemisensä jälkeen vankina. Tasolla 3 on Brahe-sali ja muita 1600-luvun barokin aikaisia sisustuksia.

Lempipaikakseni linnassa muodostuu kuitenkin Tonttu-ukon aarrekammio, joka löytyy virtuaalilinnan tasolta 1. Siellä historia kohtaa liikuttavasti sadun. Lapsille ja lapsenmielisille sisustettu huone viittaa Zachris Topeliuksen tarinaan ”Turun linnan tonttu-ukko”. Siinä kerrotaan muun muassa näin (alkuteos 1849, suomennos vuodelta 1893 Aatto Suppanen ym.):

”Oli tonttu-ukko, seitsemän sataa vuotta vanha; hän asui eräässä holvissa Turun linnan alla. Hänellä oli niin pitkä, valkoinen parta, että voi kiertää sen kahdesti vyötäistensä ympäri – -. Hän kehui olevansa vanhin tonttu-ukko koko maassa; yksin tuomiokirkon tonttukin, jolla oli ikää viisisataa viisikymmentä vuotta, sanoi häntä setäkseen. – – Hän – – asui syvimmässä holvissa Turun linnan alla, niin sanotussa Onttotornissa, jossa ennen muinoin pidettiin suurimpia ja törkeimpiä pahantekijöitä, joiden ei koskaan enää pitänyt näkemän päivän valoa. – – Ilma oli tuossa maanalaisessa asunnossa niin suloisen ummehtunut, kuin suinkin saatettiin toivoa, ja kun kaiken tämän lisäksi siellä vielä oli mädänneitä olkikupoja ja kuolleiden rottain luita, niin siitähän jo arvataan, että tonttu-ukosta siellä tuntui oikein kodikkaalta.”

Kommentit (2)

Seuraa 

Virtuaalituristi Petri Riikonen on biologitaustainen tiedetoimittaja, jota kiinnostaa elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Virtuaalimatkailusta hän innostui, koska ei MS-tautinsa takia jaksanut enää matkustella fyysisesti.

Teemat