Kirjoitukset avainsanalla Pohjois-Karjala

Kiutaköngäs. Jutun kuvat: Google Street View

 

Nyt on maa vanhaa. Olen ajelemassa Valtatietä 6 Kolilta Kajaania kohti, ja allani oleva peruskallio on Suomen ja koko Euroopan vanhinta kalliopohjaa. Se syntyi pääosin 2 700–2 800 miljoonaa vuotta sitten. Näin iäkästä mannerlaattaa esiintyy Itä-Suomessa ja Lapissa. Länsi- ja Etelä-Suomi ovat noin 900 miljoonaa vuotta nuorempia.

Sattumoisin tämä on myös Suomen alueen vanhinta kuivaa maata, eli sellaista, jota eivät jääkauden jälkeen missään vaiheessa peittäneet muinais-Itämeren aallot. Tai tarkasti ottaen sellaista aluetta ovat ainakin korkein seutu tämän tien länsipuolella ja leveä kaistale itärajan reunustaa Pielisen itä- ja pohjoispuolella. Kuivilla oli myös Rovaniemeä pohjoisempi Lappi. Nykyistä Pielisen allasta sen sijaan peitti aikanaan Itämeren vesi, samoin Joensuun ja Kajaanin kaupunkialueita. Joensuusta etelään ja lounaaseen ja Kajaanista länteen melkein kaikki Suomen nykyinen maa oli veden alla.

Näille vedenkoskemattomille itäisille seuduille pystyivät jääkauden jälkeen vaeltamaan ensimmäiset Suomen alueelle tulleet kasvit, maaeläimet ja ihmiset.

Voi siis ajatella, että näillä seuduin kasvaa Suomen vanhinta metsää. Toki ajan mittaan kasvilajisto on muuttunut ja metsä moneen kertaan luonnostaan palanut ja luultavasti kaskeamisissa ja tervanpoltoissa hakattu.

Tie on pitkä, ja metsää hirvivaara-kyltteineen piisaa. Onneksi virtuaalituristin ei Googlen katunäkymissä tarvitse huolehtia polttoaineen riittävyydestä tai törmäysvaaroista. Tai ajoväsymyksestä. Matka taittuu sutjakasti, kun selaan katunäkymiä vain kilometrin tai pari sieltä täältä ja hyppelen loput.

Näille seuduille tyypillistä vaaramaisemaa näen laajimmin pelto-osuuksilla. Tässä esimerkki suunnilleen Kajaani-etapin puolimatkasta, Valtimon liepeiltä, jonne Kolin risteyksestä on matkaa noin 85 kilometriä. Kolin maisemajärvi Pielinen on niin pitkä, että sen pohjoisimmat lahdet päättyivät vasta parikymmentä kilometriä ennen tätä paikkaa. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Noin 25 kilometriä myöhemmin maakunta vaihtuu Pohjois-Karjalasta Kainuuksi. Näillä tienoin myös vesien valumasuunta muuttuu. Pohjois-Karjalan ja muun Järvi-Suomen alueelta joet laskevat etelään tai lounaaseen. Tästä pohjoiseen alkaa Oulujoen ja muiden länteen laskevien jokien alue. Vedenjakaja, Suomenselkä, tunnetaan alueen nimenä paremmin lännestä, Pohjanmaan ja Järvi-Suomen väliltä, mutta täällä Kainuun ja Pohjois-Karjalan rajoilla sama vedenjakaja kaartuu itärajaa kohti.

Virtuaalituristi voi vaihdella vuodenaikaa, jos katunäkymäarkisto sallii. Talvioloissa teitä ei ole yleensä kuvattu, mutta saan maistiaisia loppusyksyn hämäryydestä ja kesän valosta. Elokuisesta maisemasta Vuokatin vaarajonon kohdalta bongaan Suomen Tivolin iloisenvärisen autokaravaanin, joka on pysähtynyt tien levennykselle nähtävästi huoltotauolle. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Sitten saavunkin jo Kajaaniin, runoilija Eino Leinon synnyinpaikkakunnalle. Kaupungin toinen kuuluisuus on Elias Lönnrot, joka hoiti täällä lääkärinvirkaa kootessaan aineistoa Kalevalaan 1800-luvun alkupuoliskolla.

”Veli kulta, veikkoseni, kaunis kasvinkumppalini!
Lähe nyt kanssa laulamahan, saa kera sanelemahan
yhtehen yhyttyämme, kahta’alta käytyämme!
Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme
näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.”
(Kalevala, Ensimmäinen runo)

Kajaanin kaupunki perustettiin 1600-luvun puolivälissä, Kajaanin linnan suojaamalle paikalle. Linnan Ruotsi oli rakentanut Kajaanijoen saareen vuosisadan alussa. Tavoitteena oli turvata Ruotsin etuja venäläisiä vastaan erämaa-alueella, jossa rajat häilyivät. Linna päätyi kuitenkin venäläisten räjäyttämäksi isonvihan aikaan 1700-luvulla, ja nykyisin jäljellä on vain rauniot. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Kajaanin jälkeen jatkan matkaa pohjoiseen, nyt Valtatietä 5, joka vie Kuusamoa kohti. Nuoruusajan musiikkimuistoista mieleeni nousee täkäläistä luontoa hehkuttava, Saukin eli Sauvo Puhtilan sanoittama Kuusamoon-humppa, joten etsin Raimo Piipposen ja Tulipunaruusujen esityksen Youtubesta.

”Lapin eteisessä meillä täällä ollaan, 
ja onkin laajat lankut eteisen.
– –
Karhu nukkuu jossain juuren alla. 
Suuret tähdet kiiluu taivahalla.
– –
Kuusamoon, Kuusamoon, Kuusamoon!
Tämä maa innostaa,
tämä Koillismaa.”

Luontoa jo täällä Kainuunkin puolella tosiaan riittää, varsinkin metsiä ja vesistöjä. Ne hallitsevat taajamiakin. Viehättävänä mieleeni jää esimerkiksi näkymä Suomussalmen kohdalta, missä tie kulkee läheltä Kiantajärven rantaa. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Suomussalmen ja Taivalkosken rajalla maakunta vaihtuu Kainuusta Pohjois-Pohjanmaaksi, jonka tätä äärtä kutsutaan Koillismaaksi. Vielä Kiantajärven altaaseen virtasi muinais-Itämeren vesiä, mutta nyt tie nousee taas ylängölle, joka jäi vedenkoskemattomaksi.

Kuusamon keskustassa en pysähdy, mutta Rukalla käyn katsastamassa Rukatunturin. Se ei taida sopia kasvitieteelliseen tunturin määritelmään, joka edellyttää kukkulalta paljaslakisuuden lisäksi tunturikasvillisuutta. Suomalaisen maiseman perinteisessä maantieteellisessä korkeusluokittelussa käytetty tunturimaan kriteeri eli maisemassa näkyvä vähintään 200 metrin korkeusero täällä kuitenkin täyttyy.

Rukatunturi on yksi Itä-Suomelle tyypillisistä jäännösvuorista eli sellaisista kukkuloista, jotka ovat jääneet koholle pehmeämmän kallioperän kuluessa ympäriltä pois. Kolin ja Vuokatin tavoin Rukatunturi koostuu kvartsiitista. Kvartsi, tavallisimmista mineraaleista kovin, on hiekanjyvästen yleisin aines. Rukakin on siis ensin ollut vanhemmista vuorista rapautunutta hiekkaa, joka on kivettynyt hiekkakiveksi ja jonka uusi vuorenpoimutus on sitten paistanut tiiviimmäksi ja kovemmaksi metamorfoituneeksi hiekkakiveksi eli kvartsiitiksi.

Kaipaan vaihteeksi talvitunnelmaa, ja Rukalta löydänkin pallopanoraaman lumisesta rinnemaisemasta. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Rukalta jatkan kohti tämän kerran viimeistä etappia, Oulankajokea.

Olen nyt ylänköalueella, joka kuuluu Suomen toiseen suureen vedenjakajaan: Maanselkään. Valtaosan matkastaan se myötäilee itä- ja pohjoisrajojamme. Käsivarren yläreunan korkeudelta se kuitenkin kulkee Lapin poikki, ja täällä Koillismaalla se koukkaa hieman länttä kohti. Oulankajoki jää Maanselän itäpuolelle, ja siksi sen vedet virtaavat itään. Ne kulkevat Venäjän järviin ja niistä Jäämereen kuuluvaan Vienanmereen.

Oulangan kansallispuistoa lähestyn Juumantietä pitkin. Mieleeni tulee tämänvuotisen Suomen-kierrokseni alku Kilpisjärven maisemissa, sillä täältäkin bongaan tien laidalta poroja. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Oulangan kansallispuistosta Google ei ole kuvannut katunäkymiinsä vielä yhtään vaelluspolkua. Onneksi yksityiset retkeilijät ovat kuvanneet yksittäisiä pallopanoraamoja, joista niistäkin pääsen maiseman tunnelmiin.

Tämän kerran viimeisen virtuaalileirini pystytän Oulankajoen varrelle, Kiutakönkään kosken rantakalliolle. Löydän Youtubesta videolähetyksen, joka seuraa Kiutaköngästä livenä eli nyt reissuaikanani alkutalvisena. Lumeton vuodenaika kuitenkin viehättää minua enemmän, ja siksi kuvittelen itseni syyskuiseen pallopanoraaman maisemaan.

Asetun harmaalle kvartsiittikalliolle ja ihailen vastarannan punertavaa jyrkännettä. Se koostuu dolomiitista, joka on yksi kalkkikiven tyyppi ja kvartsiittia pehmeämpää. Vesi näkyykin syövän uomaansa dolomiittiseinämän alle. Voin hahmottaa kaukaisen tulevaisuuden, jolloin kvartsiitti yhä herättää täällä mielikuvaa kallioiden ikuisuudesta mutta dolomiittia ei enää ole. (Kuvaa voi pyöritellä. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Koli ja Pielinen. Jutun kuvat: Google Street View

 

Täällä ei panna kynttilää vakan alle. Matkaa on vielä yli 120 kilometriä, mutta näen tien laidalla Puijoa mainostavan kyltin. Se ilmaantuu Googlen katunäkymään heti, kun käännyn Savonlinnasta tuovalta Valtatie 14:ltä Kuopioon vievälle Valtatie 5:lle Juvan jälkeen.

Harmi, ettei Google ole kuvannut myös rautatiereittejä. Olisi kiva tunnelmoida Savon radalla, joka mullisti seudun liikenneyhteydet jo vuonna 1889.

Voin sentään kuunnella radan innoittamia lauluja. Youtubesta löydän Esa Pakarisen esityksen Reino Helismaan sanoittamasta Lentävästä kalakukosta ja Matti Jurvan esityksen hänen ja Tatu Pekkarisen sanoittamasta Savonmuan Hilimasta.

Kun leipäkuorisen kalapaistoksen motorisoitu kaima saapuu perille Kallaveden niemelle rakennettuun kaupunkiin, höyryveturille riittää höyryntekoainetta: 
”Uamusella vettä Kallasta juopi Lentävä kalakukko.”
Laulussa myös luetellaan Helsinki-Kuopio-radan isoja asemia: 
”Riihimäki, Lahti, Kouvola, Mikkelj”.

Savonmuan Hiliman menopeli starttaa puolestaan Kouvolan asemalta kuuluisan vääräleukaisesti: 
”Onko Mikkeliin mänijöitä? Juna män justiisa!
Juna vislas just pois Kouvolasta,
ja se jytkyttelj Kuopijoon päin…”

Valtatiellä 5 tulee vastaan muita nimiä. Ensin Joroinen. Varkauteen tullessa maakunta vaihtuu Etelä-Savosta Pohjois-Savoksi. Leppävirta. Sitten olenkin jo Kuopiossa.

Kaupunki perustettiin vuonna 1775, ja 1800-luvulla täällä vaikuttivat muun muassa Johan Vilhelm Snellman ja Minna Canth. Nykyisin täällä toimivat esimerkiksi Itä-Suomen yliopisto ja Tanssiseura J & V eli Jatsarit ja Viäntäjät.

Ensin käyn tunnustelemassa tunnelmia Kallaveden rannalla. Täältä on päässyt laivalla merelle saakka Leppävirran kanavareitin kautta siitä lähtien, kun myös Saimaan kanava vuonna 1856 avattiin. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Sitten kipuan Puijolle. ”Kalakukon muotoinen” mäki on jäännösvuori: muodostunut kovan kvartsiitin kattamasta kallioperän poimusta ja kovuutensa takia rapautunut ympäristöään hitaammin. Se on metsän peitossa ja ympäristöään noin sata metriä korkeampi. Googlen katunäkymissä se ei juuri herätä huomiota maisemassa. Kuopion keskusta-alueen päätyttyä Puijontie alkaa kuitenkin nousta ihan vakuuttavan jyrkästi. Huipun näkötornista löydän pallopanoraaman, josta Kallaveden seutu näkyy laajalti. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Kuopiosta lähden Kallaveden ylittävien siltojen kautta koilliseen. Valtatie 9 kaartaa itään ja lopulta kaakkoon ja halkoo pitkät pätkät metsää ja maaseutua. Ohtaansalmessa Pohjois-Savo vaihtuu Pohjois-Karjalaksi. Valtatie 9 jatkuu Joensuuta kohti, mutta käännyn Seututielle 504, jonka viitta kertoo päänähtävyys edellä ”Koli, Outokumpu”. Kolille on tästä matkaa noin 74 kilometriä, Outokummun keskustaajamaan noin viisi.

Pysähdyn Outokumpuun, sillä minua kiinnostaa alueen kaivoshistoria.

Outokummun seudulla on muinaisen valtamerenpohjan riekaleita. Ne nousivat osaksi mantereista maankuorta runsaat 1 900 miljoonaa vuotta sitten. Silloin maankuoren laattojen liikkeet koostivat Länsi- ja Etelä-Suomea muinaisista tuliperäisistä valtamerisaaristoista. Suuressa svekofennisessä vuorenpoimutuksessa saaristot runttautuivat toisiaan vasten sekä Itä- ja Pohjois-Suomen muinaismantereen kylkeen. Merenpohjan palasten mukana mantereelle nousi rikasta kuparimalmia. Sitä oli muodostunut merenpohjan kuumien lähteiden ympärille mineraalien kyllästämistä vesistä, joita lähteistä ryöppysi.

Malmi löydettiin 1900-luvun alussa. Outokummun Vanhasta kaivoksesta sitä louhittiin 1950-luvulle saakka ja läheisestä Keretin kaivoksesta vuoteen 1989. Nyt Vanhan kaivoksen alueella Outokummun taajaman Kummunkadun varrella toimii kaivosmuseo.
Ikävä kyllä Googlen katunäkymä ei päästä Vanhalle kaivokselle, eivätkä kaivoksen omat nettisivut tarjoa virtuaalituristille kovin paljoa. Youtubesta löytämäni museokäyntivideotkin ovat melko vaatimattomia, mutta saa niistä sentään jotain mielikuvaa ja pääsee ainakin vilkaisemaan vanhoja kaivoskäytäviä. Google Mapsiin ladatuista yksittäisistä pallopanoraamoista bongaan yhden museorakennuksen: malminmurskaamon. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Outokummusta jatkan Seututietä 504 Kolin suuntaan. Maisemat ovat mieltä lepuuttavaa hiljaista metsää ja yhtä hiljaista peltomaisemaa. Yllätyksekseni innostun ajamaan Googlen katunäkymässä yhtämittaisesti aivan koko matkan Kolille asti: noin 69 kilometriä. Näin pitkiä yhtenäisiä ajoja tulen virtuaalituristina tehneeksi harvoin. Yleensä hypin kartalla tietä eteenpäin ja ajelen joitakin kilometrejä siellä täällä.

Matkalla saan tuntumaa itäsuomalaiseen pinnanmuodostukseen. Ei tämä mitään vuoristorataa ole, mutta joissain kohdin tie nousee loivasti matalalle vaaralle ja laskeutuu sitten sieltä yhtä loivasti alas.

Muutamaa kilometriä ennen Kolia tie 504 ylittää Valtatien 6, joka kulkee Höytiäisen ja Pielisjärven välistä. Etelästä tie tulee sieltä, missä Pielisjärven vedet laskevat Pyhäselkään Pielisjokena: Joensuusta. Pohjoiseen tie jatkuu tästä Juukaan.

Kolin vaara-alue sijaitsee Pielisjärven länsirannalla. Alue kuuluu Lieksaan, jonka keskustaajama sijaitsee puolestaan järven takana, sen itärannalla.

Orientoidun tienooseen kuuntelemalla Youtubesta Jorma Ikävalkon esitystä Eino Kettusen sanoittamasta Joensuun Ellistä:
”Sen päevän toas muistan niin nuukaan
kuin eilen se olluna oes,
kun Ellin kans seilattiin Juukaan,
Koli-laevalla Lieksasta poes.
En ihhaillut Pielisen pintoo,
vaik oli se kirkas ja tyyn…”

Puijosta poiketen Koli herättää huomiota Googlen katunäkymämaisemassakin. Ei ihme, sillä onhan tämä kukkula yli kaksi kertaa korkeampikin. Ylin huippu, Ukko-Koli, kohoaa noin 250 metriä Pielisjärven pintaa korkeammalle.

Kolin vaarat koostuvat Puijon tavoin kovasta kvartsiitista, jonka noin 1 900 miljoonan vuoden takainen vuorenpoimutus tiivisti. Alun alkaen kvartsiitti oli kvartsihiekkaa. Sitä oli kertynyt muinaismeren rannalle, kun vanhemmat vuoret ja saaret olivat rapautuneet. Myös 1 900 miljoonan vuoden takaiset vuoret ovat nyt rapautuneet juuriaan myöten, mutta kovat kvartsikalliot ovat rapautuneet hitaammin kuin ympäristön kivet. Siksi vaarat ovat säilyneet jäännösvuorina.

Näistä vaaroista itään ja pohjoiseen levittäytyy Suomen muinaisin kalliopohja, joka on myös Euroopan vanhinta. Tämä Itä- ja Pohjois-Suomen muinaismanner syntyi pääosin 2 800–2 700 miljoonaa vuotta sitten.

Kolilla Googlen katunäkymä tarjoaa kivoja lähestymisreittejä. Ensin nousen ajotietä vaaran päällä olevalle hotellille. Sitten vaellan vaaranlaen metsäpolkua, joka vie Pielis-maiseman äärelle saakka.

Maisema on vaikuttava jo katunäkymäkuvassa. Vielä vaikuttavampi se on Kolin huipulta kuvatussa kesäisessä pallopanoraamassa. Tämä on tosiaan kansainvälisen tason näköalapaikka ja Suomessa näkemistäni hienoin jopa virtuaaliversionakin. Tämä oli itseoikeutettu valinta yhdeksi 27 kansallismaisemasta. Valokuvaaja ja kirjailija I. K. Inha kirjoitti Kolista vuonna 1909 näin: ”Nämä näköalat eivät tosin ole yhtä laajat, kuin Keski-Euroopan vuorilta tai Alppien kukkuloilta, mutta ne ovat melkein niin laajat, kuin ihmissilmä voi edullisesti ja yksityisseikkoja myöten käsittää.” (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Lopuksi haluan nähdä, miten maisema muuttuu, kun kalliot ja kuuset peittää lumella ja Pielisen jääkannella. Virtuaalimatkailijana voin vaihtaa vuodenaikaa lennosta, kunhan vain sopivaan aikaan kuvattu panoraama löytyy, ja täältä löytyy. Tämä talven ihmemaa kelpaisi vaikka Joulupukille. (Kuvaa voi pyöritellä. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Virtuaalituristi Petri Riikonen on biologitaustainen tiedetoimittaja, jota kiinnostaa elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Virtuaalimatkailusta hän innostui, koska ei MS-tautinsa takia jaksanut enää matkustella fyysisesti.

Teemat