Kirjoitukset avainsanalla Häme

Turun linna. Jutun kuvat: Google Street View

 

”Entisyys on ruusu, josta on jäljellä vain nimi”, pahoittelee Umberto Eco romaaninsa ”Ruusun nimi” lopussa (suom. Aira Buffa). Ehkä jokin muu kasvitieteellinen vertauskuva olisi anteliaampi. Jos historian tuoksu on joka tapauksessa haihtunut, ehkei mielikuvankaan tarvitse olla parfyyminen. Sanotaan siis, että paikka paikoin historian vaiheita voi kuoria kuin sipulin kerroksia. Hämeen linna on sellainen paikka.

Katselen Googlen katunäkymästä opastekylttejä Hämeen linnan sisääntulotien vieressä. Kylteissä mainitaan itse linna historiallisine museoineen. Lisäksi opaste Tykistömuseoon muistuttaa linnan aiemmasta sotilaskäytöstä. Historian sipulin tuoreimpaan kuoreen viittaa Vankilamuseon kyltti. Hämeen linna toimi vankilana 1800-luvun alkupuoliskolta 1900-luvun viimeisille vuosikymmenille saakka.

Linnaa kohti vaeltaessani kuuntelen Youtubesta Juha Vainion suomennosta Johnny Cashin laulusta San Quentin. Kappale ”Kiven sisällä” kertoo vankilakierteestä, ja tarinan lopussa Tapio Rautavaara laulaa: ”Kai kiven sisään ainiaaksi jään, mut vankilaa vain hauska vaihtaa ois. Mies kaipaisi ei enää mihinkään, jos Hämeen linnaan vielä päästä vois.”

Laulun loppu viittaa Hämeenlinnan naisvankilaan, joka äänittämisvuonna 1970 vielä sijaitsi linnan alueella.

Hämeen linnaa ympäröi uloinna vesi: idässä Vanajavedessä, muilla puolilla vallihaudoissa. Vallihautojen takana kohoavat nurmen vehreyttämät puolustusvallit, jotka tuovat mieleen 1700-luvun loppupuoliskolla rakennetun Suomenlinnan. Mielikuva on aivan oikea, sillä Hämeenlinnan vallit ovat 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun tuotteita, siis hieman vankila-aikoja vanhempi historian sipulin kerros.

Vallien tarkoituksena oli auttaa linnaa kestämään paremmin uuden ajan tykkisodankäyntiä. Siihen eivät olleet aivan ihanteellisia keskiaikaiset, korkeat ja kulmikkaat tiili- ja kivimuurit, joita tykinammukset herkästi murensivat. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Googlen katunäkymä ei päästä linnan sisään, sentään piha-alueelle kylläkin. Siellä kierrän keskiaikaisen keskuslinnan ympäri ja kuorin historian sipulia yhä syvemmälle.

Muurien tiiliset yläosat ovat 1300- ja 1400-lukujen vaihteesta tai 1400-luvulta. Ne ovat siis katselleet historiaa pari sataa vuotta kauemmin kuin Hämeenlinnan kaupunki, jonka perusti hyvästä ”kreivin ajasta” kiitelty Suomen kenraalikuvernööri, kreivi Pietari Brahe vuonna 1639.

Muurien alaosissa näkyy harmaakivistä perustaa muistumana kivilinnasta, joka rakennettiin ehkä 1300-luvun loppupuolella. Lisäksi on päätelty, että jo 1200-luvulla tässä seisoi puinen linna. Se rakennettiin vakauttamaan Ruotsin valtaa sisämaassa sen jälkeen, kun ruotsalaiset olivat vuosisadan alkupuoliskolla tehneet Hämeeseen ”ristiretken”. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Linnan alkuperäisenä tehtävänä oli siis vahvistaa Ruotsin läsnäoloa alueella ja varmaankin kilpistää kilpailevien novgorodilaisten etenemisyrityksiä silloisella etupiirien rajaseudulla. Kun raja Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 sovittiin paljon idemmäksi, peräti Saimaan itäpuolelle, Hämeen linnan päätehtäväksi jäi turvata tärkeää vesi- ja maareittien solmukohtaa.

Tässä kohtasi neljä keskiaikaista reittiä. Yksi oli Vanajavedestä jatkuva vesireitti, joka vei Hämeen pohjoisemmille kala- ja riistamaille. Toinen oli pohjoisesta koukannut, Tammerkosken kautta kulkenut maantie, joka haarautui Kokemäenjoen latvoilla ja vei sieltä joko Kokemäenjoen vartta Satakuntaan tai Sisä-Suomen reunamuodostuman ja harjujen päällä Pohjanmaalle. Kolmantena itään lähti Salpausselän harjannetta noudatellut tie Viipuriin. Neljäntenä lounaaseen suuntasi kuuluisa Hämeen härkätie, jota pääsi Varsinais-Suomen läpi Turkuun.

Hämeen härkätien linjauksista on säilynyt osuuksia, joita pitkin voi yhä ajella ison osan matkasta Hämeenlinnasta Turkuun.

Lähden siis virtuaalisesti katsastamaan tätä maantiereittiä, joka tiettävästi on Suomen vanhin. Varsinais-Suomi ja Vanajan Häme olivat keskiajalla maamme keskeisimpiä asutusalueita ja tärkeitä jo rautakaudella sitä ennen. Hämeen härkätie yhdisti Varsinais-Suomen rannikon sisämaahan ja Turun linnan Hämeen linnaan. Tiellä kulkivat niin kauppatavarakuormat kuin armeijat.

Tien nimen alkuperää ei tiedetä, mutta arvauksia on toki esitetty. Ehkä nimi muistuttaa markkinoille ajetuista häristä. Ehkä karannut härkä on kyntänyt tien ensi pätkän. Kenties nimi symboloi pitkän reitin raivaamiseen tarvittua härkämäistä voimaa. Tai ehkä kyseessä on nimiväännös, joka ei juonna häristä lainkaan.

Tien varrella on keskiaikaisia kirkkoja ja vanhoja maaseutumiljöitä, mutta virtuaalituristin keinoin en löydä niistä paljoa nähtävää. Siksi päädyn hyppelemään katunäkymissä melko ripeästi tiejaksolta toiselle. Aina ei onnista. Jo Hämeenlinnasta lähtiessäni koetin tutustua yhteen komeaan keskiaikaiseen kirkkoon koukkaamalla Hattulan kautta, mutta en löytänyt netistä paikkaa, jossa Hattulan Pyhän Ristin kirkon sisustan runsaisiin seinämaalauksiin olisi voinut perehtyä kunnolla. Sääli, sillä Hattulan kirkkoa pidetään Lohjan kirkon ohella Suomen hienoimpana kuvakirkkona.

Suosikikseni härkätien metsä- ja peltomaisemien joukossa nousee Liedon seutu muutamia kilometrejä ennen Turkua. Vehreän viljelymaiseman keskellä kohoaa Liedon Vanhalinna, linnavuori, joka muinaisaikoina suojasi Aurajoen suun seutua. Linnavuorta käytettiin puolustustarkoituksiin ainakin jo rautakaudella ja ehkä jo pronssikaudella. Keskiajan alussa siellä sijaitsi Turun linnan edeltäjä, jota käytettiin 1300-luvulle saakka. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Linnavuoren laelta on kuvattu pallopanoraama, jossa Aurajoen laakso näkyy kauniisti. Aurajokilaakson kulttuurimaisema – kuten myös Vanajaveden laakso – kuuluu niihin 27 alueeseen, jotka ympäristöministeriön työryhmä vuonna 1992 valitsi Suomen kansallismaisemiksi. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Sitten tie vie minut Suomen vanhimpaan kaupunkiin. Turku täyttää ensi vuosikymmenen lopulla jo 800 vuotta, sillä kaupunki laskee perustamisensa vuodesta 1229. Silloin piispan hallintopaikka siirrettiin Aurajoen suulle aiemmasta paikastaan Nousiaisista, pariakymmentä kilometriä pohjoisempaa. Varsinaista Turun kaupungin perustamisasiakirjaa ei ole säilynyt, mutta kaupunkimaiseksi paikan arvioidaan joka tapauksessa kehittyneen 1200-luvun aikana.

Turku on siis ehtinyt nähdä lähes 600 vuotta ruotsalaista ja runsaat sata vuotta venäläistä Suomea ennen itsenäisyyden aikaa. Valtaosan ajasta Turku on ollut Suomen tärkein hallintokaupunki ja sivistyskaupunki. Sinne perustettiin Suomen ensimmäinen luostarikoulu vuonna 1249, ja Ruotsin kuningatar Kristiina perusti sinne Suomen ensimmäisen yliopiston, Turun Kuninkaallisen Akatemian, vuonna 1640.

1800-luvun alku koitui Turulle alamäeksi. Venäläisvallan alussa vuonna 1809 Turusta kyllä tuli Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki, mutta melko pian Venäjän tsaari Aleksanteri I päätti, että Turku on liian lähellä Tukholmaa ja liian kaukana Pietarista. Vuonna 1812 pääkaupungiksi vaihdettiin Helsinki. Vuonna 1827 Turkuun iski Pohjoismaiden historian tuhoisin kaupunkipalo, ja sen seurauksena Akatemiakin seuraavana vuonna siirrettiin Helsinkiin. Vasta itsenäisyyden alkuvuosina Turkuun perustettiin uusia yliopistoja: Åbo Akademi vuonna 1918 ja Turun yliopisto – maan ensimmäinen suomenkielinen yliopisto – vuonna 1920.

Käyn ensin vilkaisemassa Turun vanhaa keskustaa tuomiokirkkoineen Linnankadulta, Aurajoen toiselta puolelta käsin. Helsingin tavoin Turkukin on arkkitehti Carl Ludvig Engelin kaupunki, tai ainakin sen nykyinen väljä ruutuasemakaava on hänen kynästään. Engel piirsi uuden kaupungin vuoden 1827 suurpalon jälkeen.

Katunäkymässä noin 30 metriä leveän Aurajoen ja sen ylittävän Tuomiokirkkosillan takana näkyy Turun tuomiokirkko 102 metriä korkeine torneineen. Tuomiokirkko vihittiin käyttöön vuonna 1300, mutta vuosisatojen mittaan rakennusta on pidennetty, levennetty ja korkeutettu. Kirkontornin nykyinen kuparinen huippu on sekin Engelin suunnittelema; edellinen huippu tuhoutui palossa.

Kirkosta oikealla, leveän puistoalueen jälkeen, näkyy kadun kaltaisena Vanha Suurtori. Sen laidalla, kuvassa näkyvän punaruskean kivitalon takana, on Brinkkalan talo, jonka parvekkeelta luetaan joulurauhan julistus. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Turun tuomiokirkko on Suomen ainoa kirkko, jonka voi laskea samaan sarjaan eteläisemmän Euroopan suurten keskiaikaisten katedraalien kanssa. Tämä on maamme ainoa keskiaikainen basilika eli sellainen kirkko, jonka salissa on sivulaivojen välissä niitä korkeampi keskilaiva. Katot on holvattu goottilaiseen tyyliin suippokaarisilla holveilla. Nykyinen holvaus on 1460-luvulta ja päälaivassa 24 metrin korkeudella.

1500-luvun reformaation jälkeen tämä on ollut Suomen luterilaisen kirkon pääkirkko, mikä näkyy penkkirivistöinä, saarnastuolina – jonka senkin suunnitteli Engel – ja salin ääripäähän sijoitettuna ainoana alttarina. Katolisena aikana penkkejä ja saarnastuolia ei ollut, mutta eri pyhimysten alttareita oli kaikkialla. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Pallopanoraamoja on Turun tuomiokirkon sisältä toistaiseksi kuvattu vain muutama, eikä Googlen katunäkymien kuvaaja ole käynyt sisällä lainkaan. Silti tämä kirkko osoittautuu antoisaksi virtuaalikäyntipaikaksi.

Löydän nimittäin tuomiokirkon nettisivujen kautta kaksi kirkosta tehtyä virtuaalikierrosta. Niissä ei ole pallopanoraamoja, ainoastaan tavallisia valokuvia, mutta ne ja tekstit ovat hyviä, samoin pohjapiirrokset. Yleis- ja kappelikierros avautuu tuolta, hautaholvikierros tuolta. Virtuaalikierroksiin pääsee napauttamalla kartassa kirkon päällä näkyvää keltaista nastaa.

Kiinnostavimmalta tuntuu Kankaisten kappelin sarkofagi, jonka päällä on kruunu ja jonka kyljessä lukee ”Catharina Månsdotter”.

Vuonna 1612 kuollut kuningatar Kaarina Maununtytär on ainoa Suomeen haudattu Ruotsin kuninkaallinen. Hänen elämäänsä on verrattu Tuhkimo-satuun. Hänen isänsä oli tiettävästi tavallinen sotilas ja äitinsä talonpoikaissukua, mutta alhaissäätyisestä taustastaan huolimatta hänet vihittiin kuningas Kustaa Vaasan perillisen, kuningas Eerik XIV:n, kanssa vuonna 1568.

”Kolmen kuun kuningatar”, kuten vuonna 2009 ilmestynyt Carita Forsgrenin historiallinen romaani Kaarina Maununtytärtä nimittää, ehti kantaa kruunuaan vain kolme kuukautta. Sitten hänen miehensä syrjäytettiin vallasta. Eerik kuoli vankeudessa. Kaarina vietti loppuelämänsä Suomessa, Kangasalan Liuksialan kartanossa.

Valitsen tämänkertaisen matkajaksoni viimeiseksi kohteeksi Turun linnan, joka vartioi Aurajoen suuta. Vaellan sen luokse katunäkymässä Linnankatua pitkin.

Katunäkymä ei päästä linnaan, mutta yksittäiset pallopanoraamat vievät sentään linnanpihalle saakka. Siellä odottaa Turun sinapin logoista tuttu siluetti. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Yllätyksekseni Turun linna osoittautuu aivan maailmanluokan virtuaalikohteeksi. Linnan nettisivut nimittäin tarjoavat hienonhienon virtuaalilinnan: pohjapiirroskerroksittain toimivan käyttöliittymän, josta pääsee klikkaamaan itsensä linnan sisältä kuvattuihin pallopanoraamoihin ja etenemään niissä huone huoneelta. Tämän havainnollisempaa virtuaalipalvelua en ole nähnyt missään.

Turun linnasta historian sipulin kerroksia vasta löytyykin, ja monivaiheisuus on haluttu näyttää linnan museoiduissa huoneissa.

Linnaa alettiin rakentaa 1280-luvulla, ja suurimmista rakennusvaiheista ensimmäinen sijoittuu 1200-luvun loppuun ja 1300-luvun alkupuoliskoon. Silloin nousi hallinto- ja puolustustarkoituksiin sopinut harmaakivilinna, joka muodostaa nykyisten muurien alaosia.

Toinen suuri rakennusvaihe oli 1500-luvun puolivälissä. Silloin kuningas Kustaa Vaasa korotutti ja ehostutti linnaa ja suurennutti sen ikkunoita niin, että hänen poikansa, Suomen herttua Juhana pääsi pitämään siellä komeaa renessanssihovia puolisonsa, Puolan prinsessan Katariina Jagellonican kanssa.

Ruotsin suurvaltakaudella 1600-luvun puolimaissa linnassa asui puolestaan kreivi Pietari Brahe, joka hallinnoi Suomea kenraalikuvernöörinä. Linnaa hän piti ankeana, mutta vastuutaan hän arvosti. Suomen-aikansa lopuksi hän kirjoitti päiväkirjaansa kuuluisat sanat: ”Minä olin maahan ja maa minuun sangen tyytyväinen.”

Tässä muutamia virtuaalilinnan kautta tekemiäni huonebongauksia vanhimmasta historiasta uusimpaan: Tason 3 muutamassa huoneessa esitellään kivi-, pronssi- ja rautakauden elämää. Tasolla 2 on keskiaikainen, suippokaariholvinen kuninkaansali. Tasolta 4 löytyvät tasakattoiset, renessanssityyliset kuninkaan ja kuningattaren salit Juhana-herttuan kaudelta 1500-luvun loppupuoliskolta. Samoilta ajoilta on tason 2 huone, jossa Kaarina Maununtyttären miestä Eerikiä pidettiin vallastasyöksemisensä jälkeen vankina. Tasolla 3 on Brahe-sali ja muita 1600-luvun barokin aikaisia sisustuksia.

Lempipaikakseni linnassa muodostuu kuitenkin Tonttu-ukon aarrekammio, joka löytyy virtuaalilinnan tasolta 1. Siellä historia kohtaa liikuttavasti sadun. Lapsille ja lapsenmielisille sisustettu huone viittaa Zachris Topeliuksen tarinaan ”Turun linnan tonttu-ukko”. Siinä kerrotaan muun muassa näin (alkuteos 1849, suomennos vuodelta 1893 Aatto Suppanen ym.):

”Oli tonttu-ukko, seitsemän sataa vuotta vanha; hän asui eräässä holvissa Turun linnan alla. Hänellä oli niin pitkä, valkoinen parta, että voi kiertää sen kahdesti vyötäistensä ympäri – -. Hän kehui olevansa vanhin tonttu-ukko koko maassa; yksin tuomiokirkon tonttukin, jolla oli ikää viisisataa viisikymmentä vuotta, sanoi häntä setäkseen. – – Hän – – asui syvimmässä holvissa Turun linnan alla, niin sanotussa Onttotornissa, jossa ennen muinoin pidettiin suurimpia ja törkeimpiä pahantekijöitä, joiden ei koskaan enää pitänyt näkemän päivän valoa. – – Ilma oli tuossa maanalaisessa asunnossa niin suloisen ummehtunut, kuin suinkin saatettiin toivoa, ja kun kaiken tämän lisäksi siellä vielä oli mädänneitä olkikupoja ja kuolleiden rottain luita, niin siitähän jo arvataan, että tonttu-ukosta siellä tuntui oikein kodikkaalta.”

Kommentit (2)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jyväskylän satamaa. Jutun kuvat: Google Street View

 

Päätän venyttää mielikuvitustani lisää. Matkustanhan jo virtuaalisesti, joten miksenpä voisi kuvitella tietokoneeni lisävarusteeksi näppärää aikakonetta. Käytän sitä tämänkertaisen reissuni alussa, sillä haluan hetken leikkiä vuosisatojen takaista vaeltajaa. Viimekertaisen retkeni lopetin Vaasan seudulle. Nyt satuloin ratsuni siellä ja aion päätyä Keski-Suomeen, ”Hämeeseen”. Mielikuvissani alan taittaa taivalta etelään, vaikka suora suunta veisi kaakkoon.

Muinoin nimittäin kuljettiin paljon jääkautisen jään virtausuunnan mukaan. Keskemmällä Suomea se oli luoteesta kaakkoon, mutta täällä lännessä se suuntautui enemmänkin pohjoisesta etelään.

Tietenkään esimerkiksi keskiajan ihmisiä eivät kiinnostaneet jääkautisen jään vaiheet, joista he eivät mitään tienneetkään. Soisessa ja ryteikköisessä maassa heitä kuitenkin kiinnostivat kovasti kulkureitit, joita pääsi etenemään kuivin jaloin ja muutenkin vaivattomasti. Sellaisia tarjosivat jääkauden jättämät harjut. Niiden hiekka- ja soramaa päästää veden valumaan helposti alaspäin, ja kuivuutensa takia harjut kasvavat harvaa, helppokulkuista mäntykangasta.

Harjut syntyivät jään sulamisvaiheessa veden pyöristämästä ja lajittelemasta kivitavarasta, jota kertyi jäätikönpohjan sulavesitunneleihin. Vesi juoksi tunneleissa jokina jäätikön etureunaa kohti, samaan suuntaan kuin itse jääkin virtasi. Harjut ovat siis tavallaan fossilisoituneita jäätikköjokia.

Yksi pitkä harjujakso lähtee Vaasan kaakkoispuolelta. Aikanaan se tarjosi sujuvan alun matkalle esimerkiksi Vaasan Korsholman linnasta Hämeenlinnaan. Pohjanmaalta Satakuntaan tämä Kyrönkankaan tie kulki pohjois-eteläsuuntaisessa harjumaastossa, jota nimitetään Pohjankankaaksi.

Kirjoitin taittavani taivalta mielikuvissani, sillä Googlen katunäkymä ei Pohjankankaan muinaisreitille päästä. Pitkä ja laaja harjualue sopii erinomaisesti sotajoukkojen liikutteluun vielä tänäkin päivänä. Siksi Pohjankangas on siviileiltä suljettu ja varattu Porin prikaatin harjoitusalueeksi.

Parista paikasta pääsen sentään kulkemaan katunäkymässä Pohjankankaan poikki: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Pohjankangas päättyy Kankaanpäässä Niinisalon varuskunnan tienoilla. Tai oikeastaan harjumainen kuivan kangasmetsän alue jatkuu Kankaanpään itäpuolella mutta nyt itään ja kaakkoon. Siellä levittäytyy Hämeenkangas.

Pohjankangas ja Hämeenkangas muistuttavat siis jättiläismäisen bumerangin haaroja. Tätä bumerangia pitkin aikakoneeni minut heilauttaa. Kyrönkankaan tie kulki myös Hämeenkangasta pitkin – ja sekin on nykyisin armeijan harjoitusalueena.

Hämeenkangasta ei geologi sanoisi harjuksi, sillä se ei ole muodostunut jäätikköjoen tunneliin. Sen sijaan se kasautui jäätikön etureunalle reunan suuntaiseksi nauhaksi.

Hämeenkangas syntyi, kun jäätikkö oli sulamassa ja perääntymässä mutta sen reuna pysyi tilapäisesti paikallaan. Sellaisena aikana jäätä siis muodostui yhtä paljon kuin suli. Jään kätköistä pulppuavat jäätikköjoet kippasivat hiomaansa hiekkaa ja soraa jäänreunan suuntaisiksi harjanteiksi ja laajoiksi suistotasanteiksi. Myös jään sisäinen virtaus jatkui. Sen myötä jäätikkö itse kantoi reunalleen hyvin sekakokoista, karkeapintaista kivitavaraa, moreenia.

Harju- ja moreeniaineksista kertyi jäätikön pysähtyneelle etureunalle reunamuodostuma. Sellaisista kuuluisimmat ovat Salpausselät, jotka sijaitsevat Järvi-Suomen etelärajoilla. Vähemmän puhuttu on tämä Sisä-Suomen reunamuodostuma, joka lähtee Hämeenkankaasta ja ulottuu Järvi-Suomen ytimeen.

Tahdon seurata reunamuodostumaa, mutta sitä ennen tunnelmoin hetken Satakunnan ja Pirkanmaan rajalla, Hämeenkyrössä. Tämä on nobelkirjailija Frans Emil Sillanpään synnyin- ja sielunmaisemaa, ja tämä on valittu yhdeksi Suomen 27 kansallismaisemasta: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Sitten lennän mielikuvissani pitkin Sisä-Suomen reunamuodostumaa. Starttaan Hämeenkyrön Kyröskoskelta itään. Melko pian suljen aikakoneeni, sillä se olisi kohta kääntänyt minut reunamuodostumalta eteläisemmälle harjureitille: kohti Näsijärven etelälaitaa ja sieltä muinaistien päätepisteeseen Hämeenlinnaan. Sen sijasta jatkan reunamuodostuman mukana ja sujahdan Näsijärven keskiosan poikki. Jämsästä kaarran Päijänteen länsirantaa koilliseen, Jyväskylää kohti. Reunamuodostuma jatkuu Laukaaseen saakka, mutta laskeudun Jyväskylään, vuonna 1837 perustettuun kaupunkiin, jonka ydinkeskustan taustana reunamuodostuma toimii.

Sisä-Suomen reunamuodostuma ei siis syntytapansa perusteella täytä harjun geologisia kriteereitä. Monin paikoin se kuitenkin näyttää aivan samalta kuin varsinaiset harjut ja on ymmärrettävästi nimetty näkönsä mukaisesti. Esimerkiksi Jyväskylässä sen nimi on ytimekkäästi Harju: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Nähdäkseni maisemaa laajemmin siirryn Jyväskylän keskustan luoteispuolelle. Siellä kohoaa 65 metriä järvenpinnan yläpuolelle Laajavuori. Se on graniittinen jäännösvuori, jonka jääkautinen jäätikko on kuorruttanut moreenilla. Laajavuoren huipulla sijaitsee hyppyrimäki, joka on nimetty Jyväskylässä syntyneen mestarihyppääjän kunniaksi Matti Nykäsen mäeksi.

Mäkimontun suunnalla on itä, ja siellä näkyy Tuomiojärvi. Sen oikealla puolella, Tuomiojärven ja Jyväsjärven välisellä kannaksella, erottuu Jyväskylän keskusta. Kauimpana oikealla, etelän suunnalla, siintää Päijänteen vesiä: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Jyväskylän keskustan Kirkkopuistossa koetan kuikuilla Googlen katunäkymästä näytelmäkirjailija Minna Canthin patsasta, mutta puut peittävät sen. Löydän sentään patsaasta valokuvan Jyväskylän kaupungin nettisivuilta. Tampereella syntynyt Canth opiskeli Jyväskylän suomenkielisessä opettajaseminaarissa 1860-luvulla ja aloitti kirjoitustoimintansakin täällä.

Tuo opettajaseminaari samoin kuin suomenkielinen lyseo ja suomenkielinen tyttökoulu olivat perustamisaikoinaan 1850- ja 1860-luvuilla ensimmäiset suomenkieliset opinahjot laatuaan. Koulutuskaupunkina Jyväskylä onkin hankkinut lempinimen ”Suomen Ateena”.

Ilokseni bongaan Jyväskylästä myös yhden museon, jonka näyttelyn pääsen kokonaan kiertelemään katunäkymillä. Kuortaneella syntynyt Alvar Aalto kävi koulunsa Jyväskylässä, ja Helsingissä suorittamiensa arkkitehtiopintojen jälkeen hän palasi Jyväskylään perustamaan arkkitehtitoimiston. Alvar Aallon museo esittelee Aallon koko uraa: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Jyväskylän kaupunkimiljöö on parhaimmillaan veden äärellä. Alan päästä Järvi-Suomen tunnelmiin, kun kuljeskelen Jyväsjärven Rantaraittia Googlen katunäkymässä ja katselen satamassa risteilylaivoja. Niitä odottaa Jyväsjärven ja Äijälänsalmen päässä 120 kilometria pitkä ja jopa 30 kilometriä leveä Päijänne. Kuuntelen Youtubesta terhakan modernia versiota laulunopettaja Martti Korpilahden sanoittamasta Keski-Suomen kotiseutulaulusta, joka on valittu myös Keski-Suomen maakuntalauluksi:

”Keitele vehmas ja Päijänne jylhä,
kirkkaus Keuruun ja Kuuhankaveen, – –”

(Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Mistä kaikki nämä järvet tulivat? Isojen altaiden päätekijä on ollut kallioperän rikkonaisuus. Kun alueen kalliossa sattui olemaan tiuhassa erisuuntaisia halkeamia, joissa rapautuminen oli edennyt syvälle, jääkauden jää ruoppasi laajoja kuoppia. Noin syntyi esimerkiksi Päijänteen allas. Niemiä, saaria ja kannaksia lisäsivät jään sulaessa kasautuvat harjut, reunamuodostumat ja moreenikummut.

Nyt pitää päästä Päijänteelle. Sujahdan melontaretken tunnelmiin Säynätsalon tienoilla Youtube-videosta. Löydän myös Päijänteen kansallispuistoa esittelevän Youtube-videon. Kansallispuistoon osittain kuuluvan komean Pulkkilanharjun alueesta on otettu ilmakuvapanoraamakin: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Jos alkaisin kellua lastuna Päijänteessä enkä takertuisi mihinkään, päätyisin Suomenlahteen Kotkan seudulta. Sinne laskee Kymijoki, jonka vesistöön Keski-Suomen kotiseutulaulun järvet Keurusselkää lukuun ottamatta kuuluvat.

Järvi-Suomessa on rinnan kolme suurta vesistöaluetta. Tämä Kymijoen vesistö on niistä keskimmäinen.

Itäisimpään alueeseen, Vuoksen vesistöön, jonka pääjärvi on Suur-Saimaa ja laskusuunta Laatokka, tutustun myöhemmin tänä vuonna.

Läntisin on Kokemäenjoen vesistö, ja sen alueelle alan siirtyä nyt.

Kokemäenjoki laskee Selkämereen Porissa. Sinne voisi kellua lastu, joka heitetään vaikkapa Keurusselkään, Näsijärveen, Tampereen Pyhäjärveen tai Vanajaveteen. Vanajaveteen valuvat puolestaan vedet esimerkiksi niistä järvistä, jotka Zachris Topelius lintuperspektiivistä kirjasi lauluun Kesäpäivä Kangasalla (Pirkanmaan maakuntalaulu, suom. P. J. Hannikainen):

”Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan seljänteen:
niin kauas kuin silmään siintää, näen järviä lahtineen.
Kas Längelmävesi tuolla vöin hopeisin hohtelee,
ja Roineen armaiset aallot sen rantoja hyväelee.”

Kuuntelen laulun herkkänä nuorisokuoroversiona Youtube-videolta.

”Harjulan seljänne” saattoi olla Kangasalan Keisarinharju Kaivannon kanavan pohjoispuolella Roineen ja Längelmäveden välissä. Ajelen katunäkymässä etelän suunnasta kanavan kohdalle. Keisarinharju on suoraan edessä metsän takana. Längelmävesi näkyy oikealla ja Roine vasemmalla: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Kun jatkan Kangasalasta länteen, tulen suurten Näsijärven ja Pyhäjärven väliselle kallio- ja harjukannakselle. Se oli jo keskiajalla tärkeä maareitti idän ja lännen välillä. Tästä kuljettiin Hämeestä Satakuntaan ja Pohjanmaalle. Vuonna 1779 kannakselle perustettiin Tampereen kaupunki.

Kannaksen läpi virtaa Näsijärvestä Tammerkoski, joka yhteensä 18 metrin pudotuksen jälkeen purkautuu Pyhäjärveen. Vuolaan kosken yli rakennettiin silta jo keskiajalla.

Koski oli paitsi vaaranpaikka ja nähtävyys myös voimanlähde. Aluksi siitä otettiin mekaanista vesivoimaa. Ensimmäisen nykyaikaisen tehtaan tänne perusti vuonna 1820 skotlantilainen konepaja- ja kehräämöyrittäjä James Finlayson. Jo 1780-luvulla täällä kuitenkin toimi paperiruukki, ja jo keskiajalla tämä oli tärkeä myllypaikka.

Tammerkoski kesytettiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa sähkövoimalapadoin, ja kosken parras täyttyi tehtaista. Itse koski ei siis enää nykyisin ole nähtävyys – mutta upea vanha teollisuusmiljöö on. Sekin on valittu yhdeksi kansallismaisemista.

Koskinostalgiakin on elänyt. Katselen Youtubesta mainiota syntymävuonnani kuvattua videotallennetta, jossa A. Aimo laulaa Tammerkoskesta Dallapé-orkesterin säestyksellä.

Nykyinen Tammerkosken ylittävä Hämeensilta on vuodelta 1929. Sen kaiteita koristavat kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen pronssipatsaat, jotka muistuttavat entisaikain erätaloudesta: Eränkävijä (saalis olkapäällään), Kauppias (oravannahka ojennetussa kädessään), Veronkantaja ja Suomen neito: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Pitkät tehdasperinteet tekivät Tampereesta työläisten kaupungin. Moni heistä rakensi pienen puutalon Pispalanharjun pohjoisrinteelle, mistä siintää Näsijärven ulappa. Pispalassa syntyi työläistaustainen kirjailija Lauri Viita, joka riimitti hikiduunista maailmojasyleilevää runoutta:

”Olin ammattimies:
ainein kolmiyhteisin
loihdin lujan betonin;
soran, veden, sementin
sekoitin –
niihin kuului hikikin.

Olin messiasmies:
minä kaadoin nostokauhaan!
Olin varjo Suuren Myllärin,
joka syvään, syvään rauhaan
Suuren Aution
valaa takaisin
betonimyllärin –
pienen, pienen kohtalon
sementtikeuhkoin
ja hattureuhkoin.”

(Betonimylläri, 1947)

Pispalassa ovat viihtyneet myös muut taiteilijat. Sittemmin Pispalasta on tullut muodikas asuinalue, ja talot ovat alkaneet vaihtua komeampiin. Viehätystä on kuitenkin jäljellä: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Pispalanharjun eteläpuolella, Pyhäjärven rannalla, sijaitsee vielä korkeampi Pyynikinharju. Se kurottaa 85 metriä ylemmäs kuin Pyhäjärven pinta. Pyynikinharju on saanut säilyttää suuren osan mäntymetsäpeitteestään. Kipuan harjun laella olevaan Pyynikin näkötorniin, josta maisema näkyy vehreämpänä kuin Särkänniemen kuuluisasta Näsinneulasta.

Lipun takana näkyy Tampereen keskusta. Lipusta vasemmalla on Näsinneula ja Näsijärven puoli, lipusta oikealla Pyhäjärvi: (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Tämänkertaisen matkajaksoni lopuksi lennähdän Tampereelta kuutisenkymmentä kilometriä eteläkaakkoon. Siellä laskeudun Vanajaveden laaksoon, joka sekin on yksi kansallismaisemista. Tänne olisin päätynyt jo alussa, jos olisin päättänyt seurata Vaasasta lähtenyttä muinaistietä loppuun saakka.

Tähyilen laaksoa perinteisestä Aulangon näkötornista Aulangonvuorelta Hämeenlinnan pohjoispuolelta.

Maassa, jossa korkeuserot ovat pieniä, lintuperspektiivit jaksavat sykähdyttää. Erityisen vahvasti sen ilmaisi kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg Vänrikki Stoolin tarinoissa runossa Vänrikin markkinamuisto. Runon päähenkilö hurmioituu näistä saman seudun maisemista mutta katselee niitä eteläsuunnasta (suom. Paavo Cajander ym.):

”Hämeenlinna, ensi kerran kun sun kuutamossa näin
Hattelmalan harjanteilta, tuo ei mene mielestäin!
Oli myöhä, ilta kylmä, matkast’ olin väsynyt,
mut en lepoa, en suojaa minä muistanutkaan nyt.”

(Kuvaa voi pyöritellä.)

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Virtuaalituristi Petri Riikonen on biologitaustainen tiedetoimittaja, jota kiinnostaa elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Virtuaalimatkailusta hän innostui, koska ei MS-tautinsa takia jaksanut enää matkustella fyysisesti.

Teemat