Kirjoitukset avainsanalla Etelä-Savo

Koli ja Pielinen. Jutun kuvat: Google Street View

 

Täällä ei panna kynttilää vakan alle. Matkaa on vielä yli 120 kilometriä, mutta näen tien laidalla Puijoa mainostavan kyltin. Se ilmaantuu Googlen katunäkymään heti, kun käännyn Savonlinnasta tuovalta Valtatie 14:ltä Kuopioon vievälle Valtatie 5:lle Juvan jälkeen.

Harmi, ettei Google ole kuvannut myös rautatiereittejä. Olisi kiva tunnelmoida Savon radalla, joka mullisti seudun liikenneyhteydet jo vuonna 1889.

Voin sentään kuunnella radan innoittamia lauluja. Youtubesta löydän Esa Pakarisen esityksen Reino Helismaan sanoittamasta Lentävästä kalakukosta ja Matti Jurvan esityksen hänen ja Tatu Pekkarisen sanoittamasta Savonmuan Hilimasta.

Kun leipäkuorisen kalapaistoksen motorisoitu kaima saapuu perille Kallaveden niemelle rakennettuun kaupunkiin, höyryveturille riittää höyryntekoainetta: 
”Uamusella vettä Kallasta juopi Lentävä kalakukko.”
Laulussa myös luetellaan Helsinki-Kuopio-radan isoja asemia: 
”Riihimäki, Lahti, Kouvola, Mikkelj”.

Savonmuan Hiliman menopeli starttaa puolestaan Kouvolan asemalta kuuluisan vääräleukaisesti: 
”Onko Mikkeliin mänijöitä? Juna män justiisa!
Juna vislas just pois Kouvolasta,
ja se jytkyttelj Kuopijoon päin…”

Valtatiellä 5 tulee vastaan muita nimiä. Ensin Joroinen. Varkauteen tullessa maakunta vaihtuu Etelä-Savosta Pohjois-Savoksi. Leppävirta. Sitten olenkin jo Kuopiossa.

Kaupunki perustettiin vuonna 1775, ja 1800-luvulla täällä vaikuttivat muun muassa Johan Vilhelm Snellman ja Minna Canth. Nykyisin täällä toimivat esimerkiksi Itä-Suomen yliopisto ja Tanssiseura J & V eli Jatsarit ja Viäntäjät.

Ensin käyn tunnustelemassa tunnelmia Kallaveden rannalla. Täältä on päässyt laivalla merelle saakka Leppävirran kanavareitin kautta siitä lähtien, kun myös Saimaan kanava vuonna 1856 avattiin. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Sitten kipuan Puijolle. ”Kalakukon muotoinen” mäki on jäännösvuori: muodostunut kovan kvartsiitin kattamasta kallioperän poimusta ja kovuutensa takia rapautunut ympäristöään hitaammin. Se on metsän peitossa ja ympäristöään noin sata metriä korkeampi. Googlen katunäkymissä se ei juuri herätä huomiota maisemassa. Kuopion keskusta-alueen päätyttyä Puijontie alkaa kuitenkin nousta ihan vakuuttavan jyrkästi. Huipun näkötornista löydän pallopanoraaman, josta Kallaveden seutu näkyy laajalti. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Kuopiosta lähden Kallaveden ylittävien siltojen kautta koilliseen. Valtatie 9 kaartaa itään ja lopulta kaakkoon ja halkoo pitkät pätkät metsää ja maaseutua. Ohtaansalmessa Pohjois-Savo vaihtuu Pohjois-Karjalaksi. Valtatie 9 jatkuu Joensuuta kohti, mutta käännyn Seututielle 504, jonka viitta kertoo päänähtävyys edellä ”Koli, Outokumpu”. Kolille on tästä matkaa noin 74 kilometriä, Outokummun keskustaajamaan noin viisi.

Pysähdyn Outokumpuun, sillä minua kiinnostaa alueen kaivoshistoria.

Outokummun seudulla on muinaisen valtamerenpohjan riekaleita. Ne nousivat osaksi mantereista maankuorta runsaat 1 900 miljoonaa vuotta sitten. Silloin maankuoren laattojen liikkeet koostivat Länsi- ja Etelä-Suomea muinaisista tuliperäisistä valtamerisaaristoista. Suuressa svekofennisessä vuorenpoimutuksessa saaristot runttautuivat toisiaan vasten sekä Itä- ja Pohjois-Suomen muinaismantereen kylkeen. Merenpohjan palasten mukana mantereelle nousi rikasta kuparimalmia. Sitä oli muodostunut merenpohjan kuumien lähteiden ympärille mineraalien kyllästämistä vesistä, joita lähteistä ryöppysi.

Malmi löydettiin 1900-luvun alussa. Outokummun Vanhasta kaivoksesta sitä louhittiin 1950-luvulle saakka ja läheisestä Keretin kaivoksesta vuoteen 1989. Nyt Vanhan kaivoksen alueella Outokummun taajaman Kummunkadun varrella toimii kaivosmuseo.
Ikävä kyllä Googlen katunäkymä ei päästä Vanhalle kaivokselle, eivätkä kaivoksen omat nettisivut tarjoa virtuaalituristille kovin paljoa. Youtubesta löytämäni museokäyntivideotkin ovat melko vaatimattomia, mutta saa niistä sentään jotain mielikuvaa ja pääsee ainakin vilkaisemaan vanhoja kaivoskäytäviä. Google Mapsiin ladatuista yksittäisistä pallopanoraamoista bongaan yhden museorakennuksen: malminmurskaamon. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Outokummusta jatkan Seututietä 504 Kolin suuntaan. Maisemat ovat mieltä lepuuttavaa hiljaista metsää ja yhtä hiljaista peltomaisemaa. Yllätyksekseni innostun ajamaan Googlen katunäkymässä yhtämittaisesti aivan koko matkan Kolille asti: noin 69 kilometriä. Näin pitkiä yhtenäisiä ajoja tulen virtuaalituristina tehneeksi harvoin. Yleensä hypin kartalla tietä eteenpäin ja ajelen joitakin kilometrejä siellä täällä.

Matkalla saan tuntumaa itäsuomalaiseen pinnanmuodostukseen. Ei tämä mitään vuoristorataa ole, mutta joissain kohdin tie nousee loivasti matalalle vaaralle ja laskeutuu sitten sieltä yhtä loivasti alas.

Muutamaa kilometriä ennen Kolia tie 504 ylittää Valtatien 6, joka kulkee Höytiäisen ja Pielisjärven välistä. Etelästä tie tulee sieltä, missä Pielisjärven vedet laskevat Pyhäselkään Pielisjokena: Joensuusta. Pohjoiseen tie jatkuu tästä Juukaan.

Kolin vaara-alue sijaitsee Pielisjärven länsirannalla. Alue kuuluu Lieksaan, jonka keskustaajama sijaitsee puolestaan järven takana, sen itärannalla.

Orientoidun tienooseen kuuntelemalla Youtubesta Jorma Ikävalkon esitystä Eino Kettusen sanoittamasta Joensuun Ellistä:
”Sen päevän toas muistan niin nuukaan
kuin eilen se olluna oes,
kun Ellin kans seilattiin Juukaan,
Koli-laevalla Lieksasta poes.
En ihhaillut Pielisen pintoo,
vaik oli se kirkas ja tyyn…”

Puijosta poiketen Koli herättää huomiota Googlen katunäkymämaisemassakin. Ei ihme, sillä onhan tämä kukkula yli kaksi kertaa korkeampikin. Ylin huippu, Ukko-Koli, kohoaa noin 250 metriä Pielisjärven pintaa korkeammalle.

Kolin vaarat koostuvat Puijon tavoin kovasta kvartsiitista, jonka noin 1 900 miljoonan vuoden takainen vuorenpoimutus tiivisti. Alun alkaen kvartsiitti oli kvartsihiekkaa. Sitä oli kertynyt muinaismeren rannalle, kun vanhemmat vuoret ja saaret olivat rapautuneet. Myös 1 900 miljoonan vuoden takaiset vuoret ovat nyt rapautuneet juuriaan myöten, mutta kovat kvartsikalliot ovat rapautuneet hitaammin kuin ympäristön kivet. Siksi vaarat ovat säilyneet jäännösvuorina.

Näistä vaaroista itään ja pohjoiseen levittäytyy Suomen muinaisin kalliopohja, joka on myös Euroopan vanhinta. Tämä Itä- ja Pohjois-Suomen muinaismanner syntyi pääosin 2 800–2 700 miljoonaa vuotta sitten.

Kolilla Googlen katunäkymä tarjoaa kivoja lähestymisreittejä. Ensin nousen ajotietä vaaran päällä olevalle hotellille. Sitten vaellan vaaranlaen metsäpolkua, joka vie Pielis-maiseman äärelle saakka.

Maisema on vaikuttava jo katunäkymäkuvassa. Vielä vaikuttavampi se on Kolin huipulta kuvatussa kesäisessä pallopanoraamassa. Tämä on tosiaan kansainvälisen tason näköalapaikka ja Suomessa näkemistäni hienoin jopa virtuaaliversionakin. Tämä oli itseoikeutettu valinta yhdeksi 27 kansallismaisemasta. Valokuvaaja ja kirjailija I. K. Inha kirjoitti Kolista vuonna 1909 näin: ”Nämä näköalat eivät tosin ole yhtä laajat, kuin Keski-Euroopan vuorilta tai Alppien kukkuloilta, mutta ne ovat melkein niin laajat, kuin ihmissilmä voi edullisesti ja yksityisseikkoja myöten käsittää.” (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Lopuksi haluan nähdä, miten maisema muuttuu, kun kalliot ja kuuset peittää lumella ja Pielisen jääkannella. Virtuaalimatkailijana voin vaihtaa vuodenaikaa lennosta, kunhan vain sopivaan aikaan kuvattu panoraama löytyy, ja täältä löytyy. Tämä talven ihmemaa kelpaisi vaikka Joulupukille. (Kuvaa voi pyöritellä. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olavinlinna. Jutun kuvat: Google Street View

 

”Kuumaan pintaan asfaltin jättää jäljet kumpikin:
loistoauto mahtavin, paljas jalka kulkurin.”

Ajan Googlen katunäkymässä Nelostietä Helsingistä Lahtea kohti, ja kuuntelen Youtubesta, kun Pasi Kaunisto laulaa Reijo Vireksen sanoittamaa tien nimikkolaulua.

Virtuaalituristi ei jätä tiehen jälkeä. Toivoin, että jättäisi, kun Suomen satavuotisjuhlavuoden innoittamana aloitin tämän blogin. Ajattelin, että ehkä kirjoittaminen ET:n kaltaisen ison median nettisivuille poikisi uusia kohtaamisia muiden virtuaaliturismista kiinnostuneiden kanssa. Toistaiseksi en kuitenkaan ole tavannut tiellä muita kuin omia Facebook-kavereitani.

Nettijutuilla saattaa toki olla pitkä häntä. Ehkä toiset virtuaalituristit bongaavat matkani vuosien jälkeen. Kaunisto laulaa elämästä ja kuolemasta, mutta poimin tästä tulevaisuudentoivoa:

”Minne kuljen, tiedä en; näyttäköön sen huominen.
Kerran kyllä matkanpää miettimättä selviää.”

Siispä eteenpäin.

Saavun Lahteen, ja kapuan Suurmäenkatua Salpausselän harjanteelle. Talviurheilun ansiosta tämä jääkautisen jään reunamuodostuma lienee maailman kuuluisin – ainakin nimeltään.

Haluaisin hyppyrimäen huipulle, joka toimii myös näkötornina, mutta katunäkymästä en sinne pääse. Mäen juureltakin näen kuitenkin puiden lomasta kauaksi. Kohoaahan Salpausselkä Lahdessa jopa 60–70 metriä ympäristöään korkeammalle. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Tarkasti ottaen tämä Lahden läpi kulkeva reunamuodostuma on Ensimmäinen Salpausselkä. Toinen Salpausselkä sijaitsee parikymmentä kilometriä pohjoisempana. Kolmatta Salpausselkää on vain muodostumien lounaispäässä, missä ne kaartuvat Suomenlahteen.

Salpausselkien synty alkoi jääkauden lopulla, runsaat 12 000 vuotta sitten. Silloin jään sulaminen ja siitä johtuva mannerjäätikön vetäytyminen pysähtyivät toistuvasti pariksi sadaksi vuodeksi kerrallaan. Jään jumitusvaiheissa kasaantui aluksi Ensimmäinen Salpausselkä, sitten Toinen ja sitten Kolmas. Viimeiseksi, noin 11 000 vuotta sitten, syntyi vielä Sisä-Suomen reunamuodostuma, joka kulkee muun muassa Jyväskylän kautta.

Jään oma virtaus kantoi reunamuodostumiin moreenia, joka sisältää sekalaista lajittumatonta kivitavaraa lohkareista saveen saakka. Lisäksi jäätikön sisäisissä tunneleissa kuohuvat sulavesijoet uittivat ja kierittivät harjuainesta eli lajittunutta ja hioutunutta hiekkaa ja soraa. Niistä muodostui paitsi harjumaisia selänteitä myös laajoja reunatasanteita jokien suulle.

Harjanteita huuhtoivat muinais-Itämeren eli Baltian jääjärven aallot. Jääkin liikkui edestakaisin. Siksi moreeneja ja harjuaineksia voi reunamuodostumissa esiintyä sikinsokin.

Ensimmäinen Salpausselkä toimii Järvi-Suomen ja Etelärannikon rajana. Se tarjosi jo muinaissuomalaisille selkeän reitin lännen ja idän välille. Sittemmin tukeville hiekkamaille on ollut hyvä perustaa Lahden kaltaisia kaupunkeja sekä rakentaa teitä ja rautateitä. Reunatasanteet ovat sopineet lentokentänpohjiksi.

Haluan nähdä, miten Järvi-Suomi loppuu. Siksi hyvästelen Lahden, ja lähden vaeltamaan Ensimmäistä Salpausselkää itään.

Jo keskiajalla tästä kulki Ylinen Viipurintie, joka vei Hämeen linnalta Viipurin linnalle. 1800-luvun loppupuoliskolla Salpausselälle Lahden ja Luumäen välille rakennettiin Riihimäki-Pietari-rautatien keskiosuus. 

Virtuaalituristina valitsen taas asfaltoidun valtatien, tässä tapauksessa numeron 12. Suunnilleen puolimatkassa Kouvolaa kohti maakunta vaihtuu Päijät-Hämeestä Kymenlaaksoksi. Hieman ennen Kymijokea ja Kouvolaa tiehen yhtyy Valtatie 6. Sitä pitkin jatkankin sitten Kouvolasta Lappeenrantaan ja sieltä Imatralle.

Mutta nyt menen asioiden edelle, sillä en halua ohittaa Kymijokea pysähtymättä.

Kymijoki kantaa Järvi-Suomen keskiosan vesiä muun muassa Päijänteestä Suomenlahtea kohti. Niin ei ole ollut aina. Jääkautisen jään sulettua muinais-Päijänne laski aluksi vetensä Pohjanlahtea kohti, koska paksuimman jään paino oli kallistanut Länsi-Suomen hyvin matalalle. Lännessä maa kuitenkin myös ”ponnahti” takaisin nopeimmin, ja siksi Järvi-Suomi alkoi vähitellen kallistua Kaakkois-Suomea kohti. Noin 7 000 vuotta sitten vedet puhkaisivat Salpausselän, ja Kymijoki sai alkunsa. 

Valtatie 12 ylittää Kymijoen melko lailla samalta seudulta kuin muinainen Ylinen Viipurintiekin: vain noin kilometriä pohjoisempaa. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Kymijoen ylittäessäni saavun niin sanotun Vanhan Suomen alueelle. Siten on nimitetty Kaakkois-Suomen osia, jotka Ruotsi sai Pähkinäsaaren, Täyssinän ja Stolbovan rauhoissa 1300-, 1500- ja 1600-luvuilla mutta jotka siirtyivät Venäjälle Turun rauhassa 1743. Kun Suomesta oli tullut osa Venäjää Haminan rauhassa 1809 ja Suomesta tehty hallinnollisesti ja taloudellisesti erillinen suuriruhtinaskunta, tämä ”Vanha Suomi” palautettiin sen osaksi.

Kouvolan jälkeen kuutostien eteläpuolelle jää Utin lentokenttä, pohjanaan yksi Salpausselän reunatasanteista. Kymmenisen kilometriä kentän jälkeen ylitän taas maakuntarajan, tällä kertaa Kymenlaaksosta Etelä-Karjalaan.

Täällä Ensimmäinen Salpausselkä piti jääkauden jälkeen muinais-Saimaan vedet pohjoispuolellaan Imatralle saakka. Sinne puhkesi noin 5 700 vuotta sitten hurjakoskinen, Laatokkaan purkautuva Vuoksi. 

Ihmisille tämä tilanne ei ole kelvannut, vaan on haluttu Saimaasta Suomenlahteen laivoille kelpaava reitti. Sen varrelle hakeudun Lappeenrannassa.

Saimaan kanava kaivettiin Lappeenrannan ja Viipurin välille alun perin vuosina 1845–1856. Nykyinen asu on peräisin 1960-luvulta. Pysähdyn kanavan suulle Saimaan rannalle, ja virittäydyn tunnelmiin kuuntelemalla Youtubesta Kipparikvartetin esitystä Tatu Pekkarisen sanoittamasta laulusta Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta.

”Sätkät, sätkät, parrunpätkät sinisellä Saimaalla seilattiin.
Poijat, jätkät, pitkät, pätkät kaunista Veeraa me katseltiin.
Sen tervahöyryn nimi oli Prinsessa Armaada,
ja me parrulastissa seilattiin noita Saimaan aaltoja.”

Laulussa mainitut tervahöyryt olivat kanavan mittoihin sovitettuja pieniä rahtilaivoja. Ne kulkivat Suomenlahdella ja Suur-Saimaalla, jonka satamista laulussa esiintyvät Lappeenranta ja Puumala. Samalla korkeudella olevia vesiä pitkin pääsee tästä kanavalta paitsi Mikkeliin ja Savonlinnaan myös Varkauteen ja Joensuuhun saakka. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Sitten Kuutostie ja Saimaata reunustava Ensimmäisen Salpausselän kaari kutsuvat taas. Seuraava pysähdyspaikkani on Imatra.

Imatrankosken pohjakivien näkeminen herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Kaikissa Google Mapsista löytämissäni kuvissa koski on kuivillaan. Kuivillaan se on ollut voimalaitoksen takia 1920-luvun lopulta saakka. Vain kesäisten koskinäytösten aikana sulkuportteja raotetaan niin, että vesi kuohuu hetken.

Vesivoimaa tästä saa toki paljon, ja koskivoima lienee yksi ilmastoystävällisimmistä sähköntuottotavoista. Sääli kuitenkin mahtavaa koskea, joka oli jo tsaarien aikana yksi Suomen kuuluisimmista luonnonnähtävyyksistä.

Imatrankosken vaikuttavuuden tiesi jopa Väinämöisen halveksima nuori Joukahainen:

”Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa,
kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla:
Hämehess’ on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa;
ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran.”
(Elias Lönnrot, Kalevala, Kolmas runo)

Mutta minkäs teet. Tyydyn tilanteeseen, ja tiirailen hiljennyttä koskea ilmasta kuvatusta pallopanoraamasta. Uoman tällä puolella näkyvä tornikattoinen rakennus, joka voisi hyvin näytellä velhokoulua Harry Potter -elokuvissa, on kansallisromanttinen Imatran Valtionhotelli vuodelta 1903. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Koskessa on tosiaan ollut voimaa, totean sitten koskinäytösvideosta, jonka valitsen Youtubesta.

Mutta jotenkin tunnelmaan sopii, että kuuluisin Imatrankoskesta kertova laulu on aika alakuloinen. Kuuntelen Reino Helismaan sanoittamaa Imatran Inkeriä Erkki Junkkarisen esityksenä Youtubesta.

”Äärellä virran vuolaan,
rajoilla Karjalan,
kaltaalla kosken kuulun,
Imatran kuohuvan…”

”Kahleissaan koski kuohuu
vihasta vaahdoten,
koska sen voiman salpaa ymmärrys ihmisen…”

Onneksi edes kansakunnan virallisessa muistissa kosken henki taitaa olla voimalaa vahvempi. Kahlittunakin Imatrankoski kelpasi yhdeksi 27 kansallismaisemasta, jotka Ympäristöministeriön työryhmä vuonna 1992 valitsi.

Imatralta jatkan Kuutostietä Joensuun suuntaan. Parikkalan jälkeen Särkisalmella käännyn kuitenkin länteen Valtatie 14:lle, ja muutaman kilometrin jälkeen Etelä-Karjala vaihtuu Etelä-Savoksi. Tie vie harjureittiä Saimaan alueen keskelle. Siellä odottaa kaksi kohdetta, jotka nekin pääsivät kansallismaisemien luetteloon.

Punkaharjun taajaman jälkeen Valtatie 14 ja sen rinnalla kulkeva rautatie ylittävät omilla silloillaan salmen ja jatkavat vettä halkovalle harjulle. Melkein heti käännyn valtatieltä kapealle Harjutielle, joka kulkee Punkaharjun huipulla.

Komeasti järveä halkova Punkaharju on ollut jo menneinä vuosisatoina tärkeä kulkureitti ja silmänilo. Tähän perustettiin luonnonsuojelualuekin jo vuonna 1843.

Punkaharju syntyi muiden harjujen tavoin jääkautisen jään sulavesitunneliin, kun vesi kantoi ja hioi hiekkaa ja soraa. Jäänalainen joki oli tässä haarakas, ja siksi harjuunkin syntyi haaroja pääuoman rinnalle. Paikoin ne hieman peittävät näkyvyyttä järvien isoille ulapoille, mutta vettä on melkein koko matkalla kahden puolen.

Pysähdyn maiseman ihailuun jo harjun eteläpäässä. Siellä harju ei ole korkeimmillaan mutta tarjoaa avarimmat näkymät vasemmalle eli lounaaseen Pihjalavedelle ja oikealle eli koilliseen Puruvedelle. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Punkaharjulta jatkan Valtatietä 14 ensin luoteeseen ja sitten länteen. Siellä minua kiinnostaa eräs linnoitettu saari Pihlajaveden ja Haapaveden välisessä Kyrönsalmessa.

Ruotsin itärajan suojaksi, keskelle Savon erämaata, alettiin vuonna 1475 rakentaa Olavinlinnaa eli Savon linnaa, keskiaikaisista linnoistamme nuorinta. Se tunnetaankin myös nimellä Nyslott. Tuolloin Ruotsi oli valtioliitossa Tanskan ja Norjan kanssa ja tiukasti katolinen, joten linna oli luontevaa nimetä norjalaisen, kristityksi kääntyneen viikinkipäällikön Pyhän Olavin mukaan. (Kuvaa voi pyöritellä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen. Jollei kuva näy, klikkaa ”Näytä Google Mapsissa”.)

Linna houkutteli ympärilleen asutusta, kuten tavallista. Savonlinna sai kaupunkioikeudet vuonna 1639, jolloin Suomessa elettiin ”kreivin aikaa”, kehuttua kenraalikuvernööri Pietari Brahen hallintokautta. Jo 1600-luvulla Savonlinnaan perustettiin Itä-Suomen ensimmäinen pedagogio eli alkeiskoulu. Kaupunkia ovat vilkastaneet kylpylätoiminta, sahateollisuus ja Saimaan laivaliikenne. Olavinlinnan uusi kukoistus virisi 1912, kun sopraano Aino Ackté järjesti siellä ensimmäiset oopperajuhlat.

Googlen katunäkymät ja pallopanoraamat näyttävät linnan vain veden takaa. Oopperajuhlien sivuilta löydän kuitenkin virtuaalikierroksen, joka vie muurien sisään saakka. Virtuaalikierroksen pallopanoraamoista pääsen marssimaan linnan sisäänkäynnistä ja tutustumaan oopperajuhlien käyttämiin tiloihin.

Lopuksi tunnelmoin katsomalla Youtube-videon, jossa Annikki Tähti laulaa Saukin eli Sauvo Puhtilan sanoittaman Balladin Olavinlinnasta. Linnanneidon tarina on ikävä kyllä surullinen, mutta niin vain täällä iloisessa Itä-Suomessakin soitto tuntuu usein olevan suruista tehty. Lohdutukseksi tarinassa on sentään toiveikas pihlaja, ainakin jonkin aikaa.

”Niin vuolaan virran luodolla on linna Olavin,
ja mietteissään se katsoo virtaan mustaan.
Se silloin suojas maata vahvoin muurein kivisin,
kun aallot ajan toivat ahdistustaan.
On vaientunut soitto salmen Ahdin kanteleen,
ja poissa on myös musta oinas linnan.
Nyt linna kertoo sulle tarun kauan säilyneen,
jos ymmärrät vain huokaukset sen.”

”… Vaan kyynelistä neidon kohta varsi pihlajan.
Jo valkokukat nosti, mursi muurin…”

Kommentit (0)

Seuraa 

Virtuaalituristi Petri Riikonen on biologitaustainen tiedetoimittaja, jota kiinnostaa elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Virtuaalimatkailusta hän innostui, koska ei MS-tautinsa takia jaksanut enää matkustella fyysisesti.

Teemat