Mummilassa on nukke – ei mikään kovin hieno, olisiko 1950-60-luvulta, joka hankittiin antiikkiliikkeen loppuunmyynnistä pienellä rahalla samalla kun vähän isommalla rahalla ostettiin jalkalamppu. Ehkä hinta sen tähden oli vain pari euroa. Nukke on 20-senttiä pitkä ja pahvipussissa odottamassa, että mummi keksii sille jotain käyttöä.

Nelivuotias tuli käymään. Mummi otti nuken esille ja tyttö sai leikkiä nukella, vaikka ei hän siitä hirvittävästi tykännytkään. Nukke ei ollut hänen mielestään mitenkään hulppea löytö. Ulkonäkö oli vaatimaton eikä muistuttanut tämän hetken suosikkeja. Nukella ei koskaan ollut eikä ollut nytkään selvää nimeä, ei omaa eikä brandinimeä.

Kuitenkin tyttö yhtäkkiä nuken kanssa hetken puuhattuaan kysyi: ”Missä on takki?” No sellainen oli ja hain nuken takin kaapista paperipussista. Takki viritti leikkiä hetken ja sitten pikkuinen yhtäkkiä kysyi ”Missä on hattu?” Minua vähän hämmästytti tämä yhtäkkiä löydetty tykötarpeiden tavoittelu. Menin taas toiseen huoneeseen ja ongin laukusta hatun ja vein sen nuken viereen ja heti se puettiin päälle. Nyt tyttö jo painoi nuken hellästi itseään vasten ja katsoi vetoavasti: ”Missä on peitto?” Ihmettelin, miten niin pieni tyttö voi muistaa kaikki yksityiskohdat, kun nukella ei kuitenkaan ole leikitty aikaisemmin, eikä se selvästikään ole mikään prinsessanukke. Hain kuitenkin jonkun peitoksi sopivan kankaan ja ihmeekseni nukke oli ilmeisesti nyt täydellinen. Jatkoimme leikkimistä nuken kanssa koko vierailun ajan. Kysyin tytöltä lopuksi haluaisiko hän nuken kotiin. Lapsi mietti hetken mutta sanoi sitten totisesti ”Ei saa viedä Veeraa kotoa pois! Minä leikin Veeran kanssa uudestaan huomenna” . Ja niin meillä oli uusi jäsen leikkiperheessä ja sillä oli jo nimikin. Lapset osaavat aina yllättää luovuudellaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi Ratikoita ja Rosmariinia lähestyy elämänilmiöitä eläkkeellä olevan Marjatan näkövinkkelistä lonkkaleikkauksen jälkeen, aviomiehen, kolmen lapsen ja viiden lapsenlapsen rikastuttamassa elämässä. Kirjoituksissa kuvataan kaupunkilaiselämää ratikoissa ja busseissa, kaupoissa ja kirpputoreilla, kirkoissa ja gallerioissa, uusia näkökulmia ehkä nostalgisin painottein. Marjatta on ollut yliopiston opettaja ja journalisti. Harrastuksena on ollut ja on maalaaminen, jossain määrin käsityöt ja maailman tarkkailu. Elämääni kuuluu myös Katolinen kirkko.

Hae blogista