Harmillista kuinka pilvinen keväinen päivä. Olen jo ehtinyt tottua  lämpimiin ja kauniisiin kevätpäiviin.  Haen lapsenlapsen kerhosta ja kävelemme puiston kautta kotiin. Lasta kiinnostaa kaikki: kuivuneet lehdet, pienet jää- ja luminokareet ruohon päällä, kepakot. Kolmevuotiaan tarmolla (ei omallani) kävelemme ja ihmettelemme.  

Siitä virkistyneenä ryhdymme kotona leipomaan. Erityisen tärkeätä lapsen mielestä on kardemumman sirotteleminen taikinaan,  omenahillon laittaminen pullien keskelle ja tietysti seoksen vatkaaminen.   Olemme nyt leiponeet melko usein, koska kumpikin pidämme touhusta  ja lapsi pitää lopputuotteista. Itse leivottujen leipomusten syöminen on hauskaa

Kauempana asuvan, vuotta vanhemman lapsen kanssa emme leivo mutta leikimme piilosta ja kokeilemme  kaikenlaisilla kummallisilla härveleillä, mitä lelumaailma nykyään tarjoaa pienille pojille. Vaikka kyllä makupalatkin kelpaavat. Minulla on aina jotain pientä kivaa mutusteltavaa mukana pussissa, kun isosiskon kanssa käymme hakemassa nelivuotiasta tarhasta.  Yhtenä tällaisena valttikorttina lapsille on omintakeiset kaneliässät, joista mies on kertonut minulle (siis syöneensä niitä lapsena). Vasta nyt olen herännyt itse niitä leipomaan: pullataikinasta leivottuja ässän muotoisia leivonnaisia, joissa on päällä sokeria ja kanelia.  Niistä pienikin lapsi saa hyvin kiinni, eikä se kuitenkaan ole hampaille yhtä paha kuin karkki.

Kaikkea sitä kuulee kun lapsia kuuntelee. Pieni poika oli isänsä kanssa ratikassa. Keskustelu käsitteli televisiota, kuinkas muuten.  

Poika: Pikkukakkonen ei ainakaan maksa mitään. 
Isä: Kyllä maksaa, 200 euroa vuodessa.
Poika miettimisen jälkeen haikeana:  Sitten sitä ei voikaan katsoa.

TV on mitä on, mutta lasten harrastusten systemaattisuus ja kalleus on nykypäivää.   Kaiken on oltava nykyisin niin ohjelmallista.  Ehkä se lähtee jo päiväkodista.  Lapset keksivät ennenaikaan itse leikkinsä ja vanhemmat neuvoivat nuorempia.  Lasten kulttuuri kulki perintönä ikäryhmän sisällä, lapselta toiselle, aikuisten usein tietämättä siitä mitään. Eri asia ennenkin olivat esimerkiksi soittotunnit.  Kaikki oli kuitenkin melko tasa-arvoista, eivätkä harrastukset jakaneet lapsia. Nyt näyttää olevan toista ja se harmittaa ainakin minua. 

Kevättalvi etenee ja pitäisi kävellä enemmän, kun kyynärsauvat ovat ainakin toistaiseksi menneisyyttä.  Ikkunaostoksia on vain mahdollista tehdä vähemmän sitä mukaan kuin kauppojen määrä vähenee.  Ei pelkästään netti vaan myös isot kauppakeskukset ovat kilpailleet kivijalkakauppojen kanssa. Pieni ei ole tehokasta kauppojen maailmassa. Vaikka onkin kauniimpaa.  

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi Ratikoita ja Rosmariinia lähestyy elämänilmiöitä eläkkeellä olevan Marjatan näkövinkkelistä lonkkaleikkauksen jälkeen, aviomiehen, kolmen lapsen ja viiden lapsenlapsen rikastuttamassa elämässä. Kirjoituksissa kuvataan kaupunkilaiselämää ratikoissa ja busseissa, kaupoissa ja kirpputoreilla, kirkoissa ja gallerioissa, uusia näkökulmia ehkä nostalgisin painottein. Marjatta on ollut yliopiston opettaja ja journalisti. Harrastuksena on ollut ja on maalaaminen, jossain määrin käsityöt ja maailman tarkkailu. Elämääni kuuluu myös Katolinen kirkko.