Jaaha. Taas se aika vuodesta, jolloin suorastaan pakottava kutina alkaa ahdistaa ja silmä nappaa kalenterista päiviä. Naistenmessut lähestyvät. Kun on kaksi tytärtä,  miniä ja lapsenlapsia varttumassa, on paineita jatkaa suvun traditioita. Naistenmessuille pitää päästä.

Sovimme tyttären kanssa tapaamisesta ja miehen nurinoista huolimatta ("kuka nyt mulle keittää kahvit?") odotin sisukkaasti kunnes kakkosen ratikka lopulta laiskasti kitisi pysäkille. Vaihto neloseen tapahtui Aleksilla, keskellä joulukadun houkutuksia. Tapasin tyttären ja hänen nelivuotiaansa pysäkillä. Muksu oli rattaissa.

Nelosessa vieressäni istui keski-ikäinen nainen ikkunapaikalla. Luulin hänen haluavan nousta raitiovaunusta, mutta hän huomasi liikahdukseni ja sanoi, ettei halua nousta vielä. Hän vain korjasi lattialla olevaa laukkuaan mutisten: ”Mikä ihme siiinä on, että naisella on aina oltava näitä laukkuja ja pusseja.” Nauroin ja sanoin:”Näin se vaan on.” Kohensin omaa laukkuani olkahihnasta. Nainen kertoi käyneensä kaupassa ja yrittäneensä löytää paikkaa, johon voisi palauttaa tarpeettomat patterit, mutta ei ollut tietenkään löytänyt. ”Yleensä elektroniikan palauttamispisteitä puuttuu,”minä sanoin yrittäen olla lohduttava vaikka itse olin kokenut samat ongelmat. Hän sanoi sitten yrittäneensä R-kioskiltakin kysyä mutta ei niitä palautuspisteitä ollut. ”Falskia kaikki. Vien ne takaisin kotiin. Kai niistä tulee perheen muinaismuistoja”

Ajattelin kuinka paljon asioita oli, mitkä hoidettiin teoriassa järkevästi, vaan ei käytännössä. Ihmisistä oli mukavaa kun asiat olivat järkevällä kannalla, vaikka se olikin vain näytelmää. Pysäkki tuli ja toivotin naiselle onnea patterien kanssa. Vilkaisin taakseni ja rattaat muksuineen olivat vielä siellä. Samoin kuin kärsivän näköinen tytärkin.

Vanhassa Satamassa jäimme pois Naisten messujen tutulla pysäkillä. Yhtä paljon kun me tyttären kanssa olimme innostuneita yhtä vähän melkein nelivuotias osoitti kiinnostusta, istui kuitenkin kiltisti rattaisssa. Erittelin tungosta katseellani ja totesin, kuten aina ennenkin, että mennään ensin pääsalia ja sitten sivusalia ja koetetaan olla tuplaamatta saleja tai unohtamatta mitään.

Myyntikojuissa oli esillä kauniita koruja, villasukkia, lankoja, kortteja vieri vieressä. Ja oli kalliimpiakin tuotteita Olin ostanut täältä tyttärelle korvakorut viime vuonna, mutta toinen oli pudonnut. Löytyisikö nyt tilalle uudet? Olin ostanut myös pienen lasimaalauksen miehen yhdeksänkympiselle äidille – löytyisikö nyt jotain samantyyppistä? Vanhoille naisille on kovin vaikea löytää lahjoja. Korut löytyivät, mutta mitään lasimaalausta en nähnyt. Olen ostanut aikaisemmin hattuja – varsinkin erään, josta mieheni sai sätkyn heti sen nähtyään. Nyt en nähnyt hattumodistia, ehkä parempi niin perherauhan takia. Pidän keramiikka-astioista, mutta niitä en myöskään nähnyt. Voihan olla, että mukana oleva melkein nelivuotias rajoitti katseluamme ja esti tekemästä tarkempia havaintoja. Yksi muksu vie aina kahden naisen ajan ja energian. Kiersimme saleja vähän ja tytär tarjosi sitten kahvit. Nelivuotias sai pillimehun ja oli tyytyväinen. Pöydillä oli kivat punaiset vahaliinat.

Viimeisessä salissa oli ruokapuoltakin, mutta valitettavasti ei ollut niitä ihania lohipullia, joita aikaisemmin oli ollut tarjolla. Viime vuonne ne olivat todella hyviä. Mutta hilloja ja kakkuja löytyi ja kääretorttuja sekä hunajaa. Itkun paikka, jokavuotiset kardemummapikkuleivät puuttuivat. Ostin kummiskin krumeluuripiparisydämiä lahjoiksi. Muksu sai sydämen ja ryhtyi sitä onnellisena järsimään.

Tytär meni katselemaan seniorien osastoa – sieltä on usein löytynyt jotain kivaa. Odotimme ulkopuolella muksun kanssa. Odotimme ja odotimme ja piparit kuluivat. Melko isosta ja koristellust puparista ei ollut paljon jäljellä ja minä seisoin koettaen teeskennellä kärsivällistä. Missä se tytär oikein luuhasi?

Kassatäti käytävän toiselta puolelta rupesi tenttaamaan poikaa:

”Onko se hyvää?”

”Ei”.

Tätiä huvitti: ”Onko se herkullista?”

”Ei.”

Lapsi kallisti päätään ja nuolaisi piparia.

”Onko se maukasta?”

”Ei.”

Sellaista se on kun lapsella on ei-pää. Pipari oli melkein syöty kun äiti tuli paikalle. Lopulta pääsimme lähtemään messuilta. Ulkona oli jo pimeää ja sateista, ei tietoakaan lumesta tänä vuonna. Eikä luistimista eikä suksista mikä lasten kannalta oli pahempaa.

Paluumatkalla poikkesin Senaatintorilla Tuomaan markkinoille. Tori oli täynnä kojuja. Oli valoja ja värejä ja lasten karuselli. Itse kummiskin mietin, että Espan vanhat Tuomaan markkinat olivat jotenkin viehättävämmät ja kodikkaammat. Mutta minkäpä sille voi että ajat muuttuvat. Aviomieskin liittyi seuraan, sopimuksen mukaan. Lapsia pyöri vanhanoloisessa hauskassa karusellissa ja kävelimme viivasuoria käytäviä katselemassa mökkien tarjontaa. Villasukkia, nahkatuotteita, kynttilöitä, hunajaa, tavaroita puusta, tavaroita raudasta, sepän alasinkin siellä oli ja hiillos. Ei kuitenkaan tullut kauppoja. Etsimme makkarakojua, kun oli kylmä, mutta siellä oli vain superkalliita hirvimakkaroita. Aviomies totesi ykskantaan: "Tallinnan joulumarkkinoilla on paremmat makkarat".

Kurkku alkoi tulla kipeäksi ja vähän sataa tihuutti. Vilkaisin vähän ihanan värisiä lankoja. Ehtisin vielä myöhemmin käydä ostamassa, kun olisin ensin miettinyt, mitä siitä neuloisin ja kenelle. Mies sanoi "Nyt kotiin" ja hyppäsimme raitiovaunuun vähän jo hytisten.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogi Ratikoita ja Rosmariinia lähestyy elämänilmiöitä eläkkeellä olevan Marjatan näkövinkkelistä lonkkaleikkauksen jälkeen, aviomiehen, kolmen lapsen ja viiden lapsenlapsen rikastuttamassa elämässä. Kirjoituksissa kuvataan kaupunkilaiselämää ratikoissa ja busseissa, kaupoissa ja kirpputoreilla, kirkoissa ja gallerioissa, uusia näkökulmia ehkä nostalgisin painottein. Marjatta on ollut yliopiston opettaja ja journalisti. Harrastuksena on ollut ja on maalaaminen, jossain määrin käsityöt ja maailman tarkkailu. Elämääni kuuluu myös Katolinen kirkko.

Hae blogista