Kirppiskauhistus
 
Eräänä kauniina päivänä, kun poutajakso alkoi enkä oikein vielä tajunnut, kuinka lämmintä ulkona tosiasiassa on, lähdimme tyttären kanssa  uudelle kirppikselle. Tuonne kulmaan, viereiseltä kadulta olimme ostaneet antiikkiliikkeen loppuunmyynnistä jalkalampun juuri edellisellä viikolla. 
Menimme sisään kauppaan.  Kaikki vaatteet oli järjestetty räkkeihin, paitsi tietenkin kengät, jotka olivat alhaalla hyllyillä.  Kirppiksessä on monia huoneita, joiden seiniä räkit peittivät - kaikki täynnä vaatteita.  Taaimmaisessa huoneessa tai oikeastaan tilassa nuorta ja sievää vintage-asuista naista meikattiin ja ulkoasua kohennettiin.  Nuori mies ja nainen pyörivät ympärillä.  En kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, kirppiksillä näkee ihan kaikkea.   Koska oli yllättävän kuumaa, pikkuruutuinen kevättakkini oli auki ja alta näkyi ei aivan yksivärinen vihertävä puuvillaneule. Nämä kaksi eivät todellakaan sopineet yhteen.  Mutta ei hätää,  olimmehan vain kirppiksellä! Saman tien  kävin alakerrassa.  Yläkerrasta käsiini oli jo eksynyt kiva kesäinen valkoinen pusero, joka oli kohtuuhintainen. 
 
Vaateräkkien välissä yläkerrassa oli kapea käytävä kohti kassaa ja ulko-ovea.  Silmäilin vaatteita kaikessa rauhassa, kun yhtäkkiä näin käytävässä jotain muutakin kuin vaatetavaraa. Pitkin käytävää oli tulossa minua vastaan iso elokuvakamera ja äänityslaite.  Niitä työnnettiin suoraan minua kohti. Sihisin tyttärelle :”Kamera!” ja siirryin nopeasti käytävän reunaa myöten kameran ohi kohti oven edessä olevaa kassaa. Tytär oli hitaampi ja jäi taakseni - ja kameran eteen.  
 
Livahdin kassalle ja kysyin vintage-asuiselta kassaneidiltä “Mistä nyt on kysymys? Onko täällä televisiokuvaus?” .   Kassa hymyili iloisesti: “On. Tämä tulee televisioon.” Ajattelin, että minä en ainakaan halua TV-ruutuun, en näissä asusteissa.  Maksoin nopeasti puseron ja menin ulos.  Ohimennessäni  näin, että takahuoneessa hienoksi puleerattua vintage-pukuista naista haastateltiin ahtaassa käytävässä.  Tytär oli jäänyt kauppaan jonnekin perälle. 
 
Jäin odottelemaan tytärtä kaupan ulkopuolelle ja mietin närkästyneenä: ”Mihin ihmeen TV-ohjelmaan? Olisi ollut edes paremmat kengät jalassa kuin nämä tuhdit kävelykengät.” Kävelin edestakaisin ja ahdistuin entistä enemmän.
 
Tytär tuli ulos jonkin ajan kuluttuaa ja lohdutti minua ahdistuksessani: "Älä huoli. Se alku varmaan leikataan pois." Emme uskaltaneet katsoa televisiota sinä iltana. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogi Ratikoita ja Rosmariinia lähestyy elämänilmiöitä eläkkeellä olevan Marjatan näkövinkkelistä lonkkaleikkauksen jälkeen, aviomiehen, kolmen lapsen ja viiden lapsenlapsen rikastuttamassa elämässä. Kirjoituksissa kuvataan kaupunkilaiselämää ratikoissa ja busseissa, kaupoissa ja kirpputoreilla, kirkoissa ja gallerioissa, uusia näkökulmia ehkä nostalgisin painottein. Marjatta on ollut yliopiston opettaja ja journalisti. Harrastuksena on ollut ja on maalaaminen, jossain määrin käsityöt ja maailman tarkkailu. Elämääni kuuluu myös Katolinen kirkko.

Hae blogista