Agricolan päivänä

9.4.2016 klo 16:59

Tänään on Mikael Agricolan päivä. Hän syntyi Pernajassa n. 1510, siinä Loviisan ja Porvoon välissä olevalla paikkakunnalla. Tuohon aikaan Suomessa puhuttiin virkakielenä ruotsia, eikä suomen kielellä ollut kirjallisuutta.

Agricola toimi Turun piispan sihteerinä. Hän opiskeli Wittenbergin yliopistossa ja sai vaikutteita Lutherilta ja Erasmus Rotterdamilaiselta.

Agricola julkaisi tiettävästi ensimmäisen suomenkielisen kirjan – Abckirjan 1543. Samaan aikaan hän käänsi Uuden testamentin Suomen kielelle (Se Wsi Testamenti), joka julkaistiin 1548. Tästä alkoi Suomen kirjakieli vähitellen kehittyä.

Agricola kirjoitti ja julkaisi yhdeksän kirjaa n. 2400 sivua omalla kustannuksellaan. Suomen kieli oli hänen rakkautensa ja harrastuksensa.

Kun kuningas Kustaa Vaasa jakoi Suomen kirkon Turun ja Viipurin hiippakuntiin hän nimitti Mikael Agricolan Turun piispaksi 1554. Ylintä valtaa kirkossa käytti kuningas. Käytäntö alkoi Keisari Konstantinuksen vaikutuksesta 300-luvulta lähtien.

Kristinuskon vaikutus

Kristinuskon ja kirkon vaikutuksesta Suomi sai kirjoitetun kielen. Kristinusko on vaikuttanut vahvasti länsimaiseen elämänmuotoon, moraaliin, erilaisiin tapoihin ja perinteisiin. Vuotuiset kristilliset juhlapäivät rytmittävät kalenteriamme. Kristinusko on vaikuttanut lainsäädäntöön, kuvataiteeseen, musiikkiin, kirjallisuuteen ja nimistöömme. Ei ihan vähän. Kristinuskon vaikutuksesta olemme tänään sellaisia kuin olemme. Päällisin puolin olemme aika hyviä. Ihmiset muualta maailmasta tulevat toiveikkaina luoksemme.

Kaksitoista kristillistä kirkkoa

Suomessa toimii kaksitoista kristillistä kirkkoa, jokainen vähän erilaisia. Onko joku niistä enemmän oikeassa kuin joku toinen? Onko Jumala jättänyt ihmiset kokonaan oman onnensa varaan? No, on paljon muitakin kysymyksiä, joihin kirkkojen viralliset tahot ovat antaneet vastauksensa. Lue kirjasta.

Tänään juuri katselin ykkösaamua, jossa arkkipiispa Kari Mäkinen kiemurteli, kun kysyttiin mitä mieltä hän on siitä, että monet papit ovat ilmoittaneet vihkivänsä samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon vastoin kirkon tämän hetkisiä ohjeita.

Eikä varmaan ole kovinkaan kaukana se kun kirkko mukautuu yleiseen mielipiteeseen, mutta kirkonhan piti edustaa Jumalaa, eikä olla mieliksi vallanpitäjille ja yleiselle mielipiteelle?

Ihmisen kysymyksiä –kirjassa puhutaan siitä miten tähän on tultu.

Agricola

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ihmisen kysymyksiä

Kirkko etsii itseään

klo 20:25 | 29.3.2016

Keisari suosi kirkkoa. Tästä seurasi, että kirkon viroista alettiin käydä kovaa kilpailua. Piispan virasta tuli arvokkaampi kuin kenraalista. Kristilliseen kirkkoon kuulumattomuudesta tuli epäsuosittua ja taloudellisessa mielessä epäviisasta. Pakanatemppeleitä muutettiin kirkoiksi. Kirkkohistorioissa mainitaan, että yhden vuoden aikana Roomassa kastettiin kaksitoistatuhatta miestä kirkon jäseniksi ja samassa suhteessa naisia ja lapsia. Keisari itse toimi kirkon todellisena päänä.

Kristuksen perustama ja apostolien tunnetuksi tekemä kirkko muuttui Rooman keisarin johtamaksi laitokseksi. Kirkosta oli tullut luopio kun sitä arvostellaan ja verrataan alkuperäiseen kirkkoon.

Ensimmäinen varsinaisista syistä mikä myötävaikutti kirkon muuttumiseen on evankeliumin yksinkertaisista periaatteista luopuminen ja sen ajan filosofisten ajatusten sekoittuminen kirkon oppeihin.

Vieraat opit vaikuttivat kirkossa

Pyrkimystä liittää vieraita oppeja Kristuksen evankeliumiin tapahtui jo apostolisen ajan alkuvuosina. Voimme lukea Simon noidasta, joka tunnusti uskovansa ja otettiin kirkon jäseneksi kasteen kautta, mutta joka oli niin kaukana evankeliumin hengestä, että yritti rahalla ostaa pappeuden voimaa ja valtuutta.

”Kun Simon näki, että ne, joiden päälle apostolit panivat kätensä, saivat Hengen, hän tarjosi heille rahaa ja sanoi: ’Antakaa minullekin tuollainen valta, että kenen päälle panen käteni, se saa Pyhän Hengen’. Mutta Pietari sanoi hänelle: ’Kadotukseen joudut rahoinesi, kun luulet että Jumalan lahja on rahalla ostettavissa!’” (Ap.t.8:18-20).

Tämä mies aiheutti jatkuvaa häiriötä kirkolle opettaen harhaoppeja. Hänen seuraajansa tunnettiin neljännelle vuosisadalle saakka lahkona. Eusebius kertoo heistä:

”Täytyy kummastella niiden menettelyä, jotka tähän päivään asti liittyvät hänestä lähteneeseen inhottavaan lahkoon, sillä kantaisänsä tapaan he luikertelevat kirkkoon niin kuin rutontapainen syyhytauti ja vahingoittavat kovasti niitä, joihin heidän onnistuu istuttaa heihin itseensä kätkeytynyt vaikeasti poistettava ja vaarallinen myrkky.” Eusebiuksen kirkkohistoria, II:1.

Historia tuntee tämän Simonin nimellä Simon Magus, harhaopin luojana. Kirkollisilla viroilla käytävää kauppaa ryhdyttiin kutsumaan simoniaksi.

Kirkon puhtaan opin turmeltumisen voi ajatella alkaneen siitä kun omaksuttiin pakanallisia ja juutalaisia käsityksiä. Juutalaisuudessa oli jo kristillisen ajan alussa annos pakanuudesta omaksuttuja seremonioita. Oli lukuisia lahkoja, ryhmiä, kultteja ja koulukuntia, jotka esittivät kilpailevia teorioita sielusta, synnistä, jumaluudesta ja muista vaikeista kysymyksistä. Kristityt joutuivat keskenään loputtomiin erimielisyyksiin.

Kristinuskoon kääntyneet juutalaiset pyrkivät soveltamaan uuden uskonnon oppeja niin, että heidän juutalaisuuteen kuuluvia perinteitään voisi sovittaa yhteen. Tulos oli turmiollinen. Vapahtaja osoitti miten mahdotonta on yhdistää uusia periaatteita vanhoihin oppeihin tai päinvastoin. Hän sanoi kuvaavasti:

”Ei kukaan ota kutistamattomasta kankaasta paikkaa vanhaan viittaan. Viitta repeää sellaisen paikan vierestä, ja reikä on entistä pahempi.” (Matt.9:16).

Evankeliumi tuli uutena ilmoituksena, joka tarkoittaa lain täyttymistä. Se sisälsi uuden ja iankaikkisen liiton. Vanhan juutalaisuuden viitan paikkausyritykset uuden evankeliumin kankaalla saivat aikaan vain pahemman repeämän.

Gnostilaisuus

Gnostilaisuus on varhainen kristinoppia vääristelevä uskonnolis-filosofinen liike. Gnostilaiset käsitykset perustuivat juutalaisuuteen, kreikkalaiseen filosofiaan ja kristinuskoon. Alkuaikoina yritettiin soveltaa tämän järjestelmän opinkappaleita kristinuskoon ja että Kristuksen ja Pyhän Hengen selitettiin kuuluvan aionien perheeseen. Tämä johti siihen, ettei myönnetty Jeesuksella olleen ruumista edes maan päällä eläessään.

Gnostilaisuudesta irtautui monia lahkoja ja kultteja, mistä voi päätellä, ettei tuo oppi tyydyttänyt edes niitä, jotka sanoivat uskovansa siihen.

Donatolaisuus

Donatus Suuri oli 300-luvulla Karhagon piispana. Hänen mukaansa uskonnollinen liike ja kirkko sai nimensä. Pohjois-Afrikassa kristillisyys jakaantui katolisiin ja donatolaisiin. Donatolaisten oleellisimpana oppina oli kirkon pyhyys, joka riippui sen yksityisten jäsenten siveellisyydestä. Muun muassa Augustinus vastusti jyrkästi donatolaisia. Augustinuksen mukaan papin henkilökohtainen arvottomuus ei tehnyt sakramenttien pätevyyttä kyseenalaiseksi. Keisari riisti donatolaisilta kansalaisoikeudet vuonna 414 jaa. Donatolaiset katosivat arabien valloittaessa Pohjois-Afrikan 600 -luvulla.

Sibellius

Afrikan seurakunnan piispa Sibellius puolsi kolmannen vuosisadan keskivaiheilla oppia ”kolminaisuudesta yhdessä jumaluudessa”. Hänen mukaansa Kristuksen jumalallinen luonne ei ollut Jeesuksen persoonallinen ominaisuus, vaan osa jumalallisen Isän säteilyä, joka oli Pojalla väliaikaisesti. Samoin Pyhä Henki oli osa jumalallista Isää. Ajatus ei kelvannut kaikille. Toiset vastustivat yhtä kiivaasti kuin toiset puolsivat.

Areiolaisuus

Areiolaisuus oli kristinuskon oppisuunta, jonka perustaja oli Aleksandrialainen pappi Areios n. 300 jaa. Areiolaisen ajattelun mukaan Kristus on Jumalan ensimmäinen luomus, eikä Isästä syntynyt. He eivät uskoneet Jumalan kolminaisuuteen vaan, että Poika oli joka suhteessa Isän vertainen ja myös samaa olemusta. Areioksen mukaan Poika oli välikappale, jonka kautta Isän tahto toteutettiin ja siksi Poika oli Isää alempi. Vastaavasti Pyhä Henki oli alempi kuin muut jumaluuden jäsenet.

Nikean kirkolliskokous

Areiolaisuutta kannatettiin ja arvosteltiin kiivaasti. Syntynyt riita raastoi kirkkoa. Lopulta keisari Konstantinus puuttui asiaan rauhoittaakseen riitelevät kirkonmiehet. Hän kutsui koolle Nikean kirkolliskokouksen 325 jaa. Kokous tuomitsi Areioksen opin ja Areios itse joutui maanpakoon. Yleisen eli katolisen kirkon oikeasta opista annettiin seuraava julistus:

”Me uskomme yhteen Jumalaan, Isään Kaikkivaltiaaseen, kaikkien näkyvien ja näkymättömien Luojaan. Ja yhteen Herraan Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, joka on Isästä syntynyt ainosyntyinen, se on Isän olemuksesta, Jumala Jumalasta, Valkeus Valkeudesta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt eikä tehty; joka on Isän kanssa yhtä olemusta, jonka kautta kaikki ovat tehdyt, jotka ovat taivaassa ja maan päällä; joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas ja tuli lihaan ja syntyi ihmiseksi; kärsi ja nousi ylös kolmantena päivänä, astui ylös taivaisiin, ja on tuleva tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Ja Pyhään Henkeen. Mutta ne, jotka sanovat: ’oli aika, jolloin häntä ei ollut’ ja ’ennen kuin hän syntyi, häntä ei ollut’, ja että ’hänet tehtiin tyhjästä’ tai jotka sanovat että Jumalan Poika on ’toista hypostaasia eli olemusta’ tai ’muuttuva’ tai ’toisenlaiseksi tuleva’, heidät kiroaa katolinen ja apostolinen kirkko.” Kristillisen opin vaiheet s. 56-57

Tämä on nikealaisen uskontunnustuksen alkuperäinen hyväksytty versio.

Nikean kirkolliskokous on ehkä kirkkohistorian kuuluisin ja tärkein kirkon johtajien virallinen kokous. Siellä ratkaistiin monia kiistakysymyksiä: väittely pääsiäisen viettoajasta ratkaistiin, areiolaisuudesta päästiin eroon, Novatuksen esittämä kysymys siitä, voidaanko kirkkoon ottaa takaisin luopioita, jotka ovat tehneet parannuksen, ym.

Seuraava suuri kirkollinen kokous oli Konstantinopolin kirkolliskokous, jonka keisari Theodosius I kutsui koolle v. 381 jaa. Nikealainen uskontunnustus muuttui jonkin verran mutta jäi pääosin ennalleen. Uskontunnustuksen uudistajana on pidetty Athanasiosta, joka oli areiolaisuuden päävastustaja.

Opillisten kiistojen jälkeen kirkko on lähes neljänsadan vuoden jälkeen saanut määriteltyä uskontunnustuksen. Tämä kertoo kirkon luopuneen alkuperäisestä opista ja siitä, että ollaan edelleen eksyksissä.

Seuraavaksi: Kirkko etsii itseään 2

Ihmisen kysymyksiä

Syitä kristittyjen vainoihin

klo 18:35 | 12.3.2016

Jos ei ajatella yksittäisten keisareiden mieltymystä erilaisiin raakuuksiin ja ihmisten julmaan kohteluun, syytä kristittyjen vainoon voidaan etsiä uudesta erilaisesta kulttuurista, jota kristityt toivat yhteiskuntaan. Kristittyjen ajattelu ja käytös oli pakanoille käsittämätöntä. Historioitsija kertoo näkemyksensä vastustuksen syystä:

”Koko kristittyjen joukko kieltäytyi yksimielisesti kaikesta yhteydestä Rooman, maailmanvallan ja ihmiskunnan jumaliin. Turhaan ahdistunut uskovainen vaati omantunnonvapauden ja oman arvostelukyvyn luovuttamattomia oikeuksia. Vaikka hänen tilanteensa saattoi herättää sääliä, hänen perustelujaan eivät muut ymmärtäneet, eivät filosofit, eivätkä pakanamaailman uskovaiset. Heistä oli käsittämätöntä, että joku oman- tunnon tähden kieltäytyi mukautumasta heidän vakiintuneisiin palvontamuotoihinsa. Se oli heistä yhtä hämmästyttävää kuin jos nämä ihmiset olisivat yhtäkkiä alkaneet tuntea inhoa synnyinmaansa tapoja, pukeutumistapaa tai kieltä kohtaan. Pakanoiden hämmästys muuttui pian kaunaksi ja harmiksi, ja kaikkein hurskaimmatkin ihmiset saivat osakseen epäoikeudenmukaisia mutta vaarallisia syytöksiä jumalattomuudesta. Kaunan ja ennakkoluulojen ohella kristityistä annettiin se kuva, että he muodostivat ateistisen yhteisön, joka hyökkäsi mitä uskaliaimmin valtakunnan uskonnollista järjestelmää vastaan ja ansaitsi ankarimmat viranomaisten moitteet. He olivat erottautuneet (he ylpeilivät tunnustuksestaan) kaikista niistä taikauskon muodoista, joita monijumalaisuuden suunnat eripuolilla maapalloa kannattivat, mutta kaiken kaikkiaan ei ollut ollenkaan selvää, millaisella jumalalla tai jumalanpalvelusmuodolla he olivat korvanneet antiikin jumalat ja temppelit. Heidän puhdas ja ylevä käsityksensä Kaikkivaltiaasta kävi yli pakanallisen rahvaan hitaan ymmärryksen; he eivät voineet käsittää hengellistä ja yhtä ainoata Jumalaa, jota ei edustanut mikään aineellinen muoto tai näkyvä vertauskuva ja jota ei palvottu totunnaisten juomauhrien, juhlien, alttareiden ja uhritoimitusten loistolla.” Gibbon: Rooman valtakunnan nousu ja tuho: I osa luku XVI

Luopumuksen sisäiset syyt

Julma vaino, jota kristityt ja kirkko joutuivat kohtaamaan kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana vaikutti osaltaan luopumiseen kristinuskosta. Ne kirkon jäsenet, jotka pysyivät uskollisina evankeliumin opetuksille, olivat marttyyreita ainakin hengessä jos eivät olleet käytännössä.

Monien hartaiden kristittyjen into muistutti epätervettä kiihkoa. He hylkäsivät hyvän arvostelukyvyn ja näyttivät nauttivan jo etukäteen marttyyrin kruunun saavuttamisesta. Jotkut olivat jopa pahoillaan siitä, ettei heitä ahdisteltu. Uskonsa vuoksi henkensä uhranneiden muisto ja heistä jäljelle jääneiden ylenmääräinen arvostus kannusti tuohon kohtuuttomuuteen. Kunnioittavasta arvonannosta kehittyi myöhemmin jumalaton marttyyrien palvonta. Historioitsija kertoo:

”Toisinaan kristityt syyttäjän puuttuessa ilmoittautuivat vapaaehtoisesti, häiritsivät törkeästi pakanallisia palvontamenoja sekä ryntäsivät suurin joukoin tuomioistuimeen ja vaativat viranomaisia määräämään ja langettamaan lain tuomion. Kristittyjen käyttäytyminen oli liian huomiota herättävää jäädäkseen vaille muinaisten filosofien kannanottoa, mutta näyttää siltä, että se herätti näissä enemmän ihmetystä kuin ihailua. Kykenemättä ymmärtämään vaikuttimia, jotka toisinaan saivat uskovien rohkeuden ylittämään järjen ja harkinnan rajan, he pitivät tällaista kuolemisintoa outona seurauksena pohjattomasta epätoivosta, typerästä tunteettomuudesta tai taikauskoisesta mielettömyydestä.” Gibbon: Rooman valtakunnan nousu ja tuho: I osa luku XVI

Käyttäytyminen oli kahdenlaista. Kun kiihkoilijat etsivät vaaroja, joita tuskin muutoin olisivat kohdanneet, toiset hylkäsivät kirkon vapaaehtoisesti ja palasivat entisten pakanauskontojensa pariin. Historioitsija Joseph Milner kuvaa tapahtumia aikalaisen piispa Cyprianuksen sanoin:

”Suuret joukot luisuivat heti pakanuuteen. Monet ihmiset juoksivat forumille ja uhrasivat määräysten mukaisesti epäjumalille jo ennen kuin heitä oli edes syytetty kristityiksi. Luopioiden määrä oli niin suuri, että viranomaiset halusivat lykätä monien kuulemisen seuraavaan päivään, mutta onnettomat anojat kärttivät heiltä lupaa saada vielä samana iltana osoittaa olevansa pakanoita.”

Vainojen vaikutus johti ihmisten luopumiseen. Maakuntien käskynhaltijat alkoivat myydä todistuksia, jotka vakuuttivat, että mainitut henkilöt olivat lain mukaan uhranneet Rooman jumalille. Hankkimalla näitä todistuksia varakkaammat kristityt pystyivät torjumaan ilmiantajien uhkaukset.

Vaino oli kuitenkin vain epäsuora syy kristinuskon rappioon ja Kristuksen evankeliumin pelastavien periaatteiden vääristymiseen. Suurempia syitä kirkon rappioon on etsittävä kirkon sisältä. Kirkon historia kolmannen vuosisadan loppuun mennessä osoittaa, että rauhalliset kaudet olivat hengellisen veltostumisen kausia ja vainojen jälkeen kristillinen jumalanpelko ja omistautuminen heräsivät ja uudistuivat.

Kolmannen vuosisadan keskivaiheiden olosuhteita, ennen Diocletianuksen vainoja, kuvaa aikalainen Karthagon piispa Cyprianus näin:

”Jos kärsimystemme syitä tutkitaan, voidaan löytää hoitokeino vammaan. Herra haluaa omiaan koeteltavan. Ja koska pitkä rauhan kausi oli turmellut Jumalan meille ilmoittaman kurin ja järjestyksen, taivaan lähettämä rangaistus on kasvattanut uskoamme, joka oli vaipunut miltei nukuksiin: ja vaikka syntiemme tähden olimme ansainneet entistä enemmän kärsimyksiä, armollinen Herra lievitti tilannetta niin, että koko tapahtuma ansaitsee pikemminkin nimen koettelemus kuin vaino. Jokainen oli alentunut kartuttamaan omaisuuttaan ja unohtanut sen, mitä uskovat olivat tehneet apostolien aikana ja mitä heidän aina tulisi tehdä. He mietiskelivät keinoja koota rikkautta; sekä papit että diakonit unohtivat velvollisuutensa; laupeuden harjoittaminen laiminlyötiin ja kuri löystyi alimmilleen. Ylellisyys ja velttous vallitsivat. Pukeutumisessa harrastettiin säädytöntä koreilua. Veljien keskuudessa harjoitettiin petosta ja vilppiä. Kristityt solmivat avioliittoja uskottomien kanssa. Valoja vannottiin ilman kunnioitusta, jopa vailla rehellisyyttä. Ihmiset halveksivat kopean ylimielisinä hengellisiä johtajiaan. He sättivät toinen toistaan törkeän loukkaavasti ja haastoivat riitaa tahallisen ilkeästi. Jopa monet piispat, joiden pitäisi olla muiden esikuvina ja oppaina, laiminlöivät asemansa vaatimia velvollisuuksia ja antautuivat tavoittelemaan maallista: he hylkäsivät asuinpaikkansa ja laumansa; he kulkivat läpi kaukaisten maakuntien etsiessään nautintoa ja hyötyä; he eivät antaneet apua tarpeessa oleville veljilleen vaan olivat kyltymättömiä rahanhimossaan. He hankkivat maaomaisuutta petoksen ja koronkiskonnan avulla. Onko kärsimystä, mitä emme olisi ansainneet rangaistuksena tällaisesta elämästä? Jumala oli sanassaan ennalta ilmoittanut, mitä meillä oli odotettavissa: ’Jos hänen poikansa hylkäävät minun lakini eivätkä vaella minun oikeuksieni mukaan... minä rankaisen vitsalla heidän rikoksensa ja heidän pahat tekonsa vitsauksilla.’ Tämä kaikki oli ennustettu ja julistettu etukäteen, mutta turhaan. Syntimme olivat saattaneet asiamme sille kannalle, että koska olimme pitäneet halpana Herran neuvoja, meidän oli raskaana parannuskeinona pakko ottaa vastaan uskomme koetus ja ojennus lukuisista synneistämme.” Milnerin lainaamana teoksessa Church History, 3. vuosisata, luku 8.

Milner, joka kuitenkin on avoimen ystävällinen kirkkoa ja sen kannattajia kohtaan, toteaa kristillisen lahkon lisääntyvän turmeltuneisuuden ja selittää, että kolmannen vuosisadan loppuun mennessä oli helluntaina alkaneen Pyhän Hengen vuodatuksen vaikutus täysin tyrehtynyt ja että jäljellä oli sangen vähän todisteita mistään läheisestä yhteydestä Kristuksen ja kirkon välillä. Hän kirjoittaa:

”Kirkon varsinaisen rappeutumisen kausi on sijoitettava Diocletianuksen hallitusajan rauhalliseen vaiheeseen. Koko tämän vuosisadan ajan Jumalan työ puhtaudessaan ja voimassaan oli osoittanut rappeutumisen merkkejä. Yksi tärkeimpiä syitä oli yhteys filosofeihin. Ulkonainen rauha ja maallinen menestyminen täydensivät rappiota. Hengellinen kuri, joka oli ollut liian ankara, oli nyt äärimmäisen löysä. Sekä piispa, että jäsenet olivat pahuuden tilassa. Kiistelevien osapuolten välillä oli loputtomia riitoja, ja kunnianhimo ja ahneus yleensä olivat saaneet valta-aseman kristillisessä kirkossa. Usko Kristukseen oli käynyt arkipäiväiseksi, ja suunnilleen näihin aikoihin ilmeisesti päättyi se suuri Pyhän Hengen vuodatus, joka oli alkanut helluntaipäivänä. Ihmisten turmeltuneisuus aikaansai kaiken hurskauden yleisen rappeutumisen, ja kokonainen sukupolvi ihmisiä ehti elää ja kuolla hyvin vähäisin todistein siitä, että Kristus oli hengellisesti läsnä kirkossaan.” Milner: Church History, 3. vuosisata, luku 17.

Lisää näkymiä kirkon tilasta saadaan kun tarkastellaan Eusebiuksen todistusta kolmannen vuosisadan jälkipuoliskon olosuhteista ja kirkon sisäisestä valtataistelusta.

”Mutta kun suuremman vapauden johdosta meillä käänne tapahtui kevytmielisyyteen ja velttouteen, toisten kadehtiessa ja häväistessä toisiaan, meidän, kun niin sattui, miltei aseilla sotiessamme toisiamme vastaan, johtajien törmätessä vastakkain sanojen peitsillä, joukkojen noustessa joukkoja vastaan ja kauhean tekopyhyyden ja teeskentelyn kehittyessä suurimpaan pahuuteen, silloin jumalallinen tuomio, kuten sen tapana oli säälivästi, niin että kansa vielä tuli koolle, antoi valvontatoimensa hiljaa ja lievästi toimia: vaino alkoi niistä veljistä, jotka olivat sotajoukoissa. Ne, jotka näyttivät olevan paimenemme, lykkäsivät Jumalan lain syrjään ja paloivat molemminpuolisesta taistelunhalusta eivätkä tehneet muuta kuin lisäsivät riitoja, uhkauksia, kateutta, keskinäistä vihollisuutta ja vihaa. Intohimoisesti he puolustivat hallintohimoaan ikään kuin tyrannivaltaa.” Eusebiuksen kirkkohistoria, VIII:1

Yleinen käsitys on, että kirkon rappeutuminen hengellisenä laitoksena juontaa ajasta, jolloin Konstantinus teki kristinuskosta valtiouskonnon. Ajatellaan, että kirkon hengellinen voima heikkeni siinä suhteessa kuin ajallinen vaikutusvalta ja rikkaus kasvoivat. Kirkko oli kuitenkin luopumuksen hengen vallassa jo paljon aikaisemmin kuin Konstantinus otti sen mahtavaan suojelukseensa. Tätä ajatusta tukee Milnerin teksti:

”Tiedän, että kirjoittajat esittävät yleensä kristinuskon suuren rappeutumisen tapahtuneen vasta sen jälkeen, kun sen ulkonainen asema oli vakiintunut Konstantinuksen suojeluksessa. Mutta historialliset todisteet ovat pakottaneet minut poikkeamaan tästä näkökannasta. Itse asiassa olemme nähneet, että ennen Diocletianuksen vainoa vierähti kokonainen sukupolvi, jolloin esiintyi hyvin vähän merkkejä todellisesta hurskaudesta. Ketään jumalanpelon johtohahmoa tuskin oli olemassa, eikä ole tavallista, että Jumalan Hengen suuria tekoja olisi minään aikana ilmennyt muutoin kuin joitten kuitten huomattavien pyhien, kirkonmiesten ja uudistajien johdolla. Koko tänä ajanjaksona kuten koko vainojen kautena oli tuskin ketään tällaista henkilöä... Moraaliset ja filosofiset ja luostarimaisen jyrkät ohjeet eivät vaikuta ihmisiin sillä tavalla kuin evankeliumin opin tulisi. Ja jos usko Kristukseen oli näin rappeutunut (ja sen rappiotilan alku tulee sijoittaa vuoden 270 paikkeille), meidän ei tarvitse ihmetellä, että sellaiset näkymät, joista Eusebius vihjaisee mainitsematta mitään tarkkoja yksityiskohtia, alkoivat olla yleisiä kristillisessä maailmassa... Hän puhuu myös siitä, kuinka monet ihmiset kunnianhimoisessa hengessä tavoittelivat kirkon virkoja; hän puhuu harkitsemattomista ja laittomista toimituksista; riidoista uskoa tunnustavien välillä; nuorten kansankiihottajien vainotun kirkon jäännöksen keskuudessa aiheuttamista kiistoista ja siitä suunnattoman pahasta, mitä heidän paheensa saivat aikaan kristittyjen keskuudessa. Kuinka murheelliseen tilaan kristityn maailman olikaan täytynyt rappeutua, että se saattoi tällä tavalla käyttäytyä aivan jumalallisen koston alaisena. Älköön kuitenkaan vääräuskoinen ja rienaava maailma riemuitko. Tämän pahuuden ja syntisyyden syynä ei ollut kristinusko vaan se, että siitä oli poikettu pois.” Milner: Church History, 4. Vuosisata, luku 1.

Seuraavaksi: Kirkko etsii itseään

Seuraa

Tilaa RSS

Laadin kirjan ”Ihmisen kysymyksiä –kirkot vastaavat” ja esittelen sitä tässä blokissa.

Ihmisen kysymykset ovat niitä, joita jokainen joskus elämänsä varrella kysyy, varsinkin myöhemmällä iällä kun on jo kertynyt näkemystä maailmasta ja alkaa iltakin sarastaa.

Sain päähäni ajatuksen, että olisi hyvä kun voisi vertailla eri kirkkojen opetuksia näistä asioista. Koska ajatus ei jättänyt rauhaan, se piti toteuttaa. Esitin kaikkien suomessa toimivien kristillisten kirkkojen virallisille edustajille vastattavaksi 10 aihetta yhteensä 35 kysymystä, kaikille samalla tavalla ja odotin vastauksia.

Pyrin saamaan kirkon vastauksen. Siksi vaivasin kirkkojen virallisia tahoja. Olen Kari B Lilja, totuuden etsijä, pieni ihminen, maallikko, ei teologi, joka kysyy.

Kirjassa ja tässä blokissa kerrotaan mistä kristillisyydessä on kysymys. Myös uskonnottomuutta käsitellään. Mielestäni on kohtuullinen odotus ja myös vaatimus, että kirkot vastaavat avoimesti keskeisiin ja oleellisiin ihmisen kysymyksiin. Mikä on heidän oppinsa ja ajattelunsa? Kirkkojen vastaukset avaavat mielenkiintoisen näkymän kristillisyyteen tänään.

Kirkoille esitettyihin kysymyksiin voi tutustua osoitteessa www.kristillinensuomi.com