Jos ei ajatella yksittäisten keisareiden mieltymystä erilaisiin raakuuksiin ja ihmisten julmaan kohteluun, syytä kristittyjen vainoon voidaan etsiä uudesta erilaisesta kulttuurista, jota kristityt toivat yhteiskuntaan. Kristittyjen ajattelu ja käytös oli pakanoille käsittämätöntä. Historioitsija kertoo näkemyksensä vastustuksen syystä:
”Koko kristittyjen joukko kieltäytyi yksimielisesti kaikesta yhteydestä Rooman, maailmanvallan ja ihmiskunnan jumaliin. Turhaan ahdistunut uskovainen vaati omantunnonvapauden ja oman arvostelukyvyn luovuttamattomia oikeuksia. Vaikka hänen tilanteensa saattoi herättää sääliä, hänen perustelujaan eivät muut ymmärtäneet, eivät filosofit, eivätkä pakanamaailman uskovaiset. Heistä oli käsittämätöntä, että joku oman- tunnon tähden kieltäytyi mukautumasta heidän vakiintuneisiin palvontamuotoihinsa. Se oli heistä yhtä hämmästyttävää kuin jos nämä ihmiset olisivat yhtäkkiä alkaneet tuntea inhoa synnyinmaansa tapoja, pukeutumistapaa tai kieltä kohtaan. Pakanoiden hämmästys muuttui pian kaunaksi ja harmiksi, ja kaikkein hurskaimmatkin ihmiset saivat osakseen epäoikeudenmukaisia mutta vaarallisia syytöksiä jumalattomuudesta. Kaunan ja ennakkoluulojen ohella kristityistä annettiin se kuva, että he muodostivat ateistisen yhteisön, joka hyökkäsi mitä uskaliaimmin valtakunnan uskonnollista järjestelmää vastaan ja ansaitsi ankarimmat viranomaisten moitteet. He olivat erottautuneet (he ylpeilivät tunnustuksestaan) kaikista niistä taikauskon muodoista, joita monijumalaisuuden suunnat eripuolilla maapalloa kannattivat, mutta kaiken kaikkiaan ei ollut ollenkaan selvää, millaisella jumalalla tai jumalanpalvelusmuodolla he olivat korvanneet antiikin jumalat ja temppelit. Heidän puhdas ja ylevä käsityksensä Kaikkivaltiaasta kävi yli pakanallisen rahvaan hitaan ymmärryksen; he eivät voineet käsittää hengellistä ja yhtä ainoata Jumalaa, jota ei edustanut mikään aineellinen muoto tai näkyvä vertauskuva ja jota ei palvottu totunnaisten juomauhrien, juhlien, alttareiden ja uhritoimitusten loistolla.” Gibbon: Rooman valtakunnan nousu ja tuho: I osa luku XVI
.
Luopumuksen sisäiset syyt
Julma vaino, jota kristityt ja kirkko joutuivat kohtaamaan kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana vaikutti osaltaan luopumiseen kristinuskosta. Ne kirkon jäsenet, jotka pysyivät uskollisina evankeliumin opetuksille, olivat marttyyreita ainakin hengessä jos eivät olleet käytännössä.
Monien hartaiden kristittyjen into muistutti epätervettä kiihkoa. He hylkäsivät hyvän arvostelukyvyn ja näyttivät nauttivan jo etukäteen marttyyrin kruunun saavuttamisesta. Jotkut olivat jopa pahoillaan siitä, ettei heitä ahdisteltu. Uskonsa vuoksi henkensä uhranneiden muisto ja heistä jäljelle jääneiden ylenmääräinen arvostus kannusti tuohon kohtuuttomuuteen. Kunnioittavasta arvonannosta kehittyi myöhemmin jumalaton marttyyrien palvonta. Historioitsija kertoo:
”Toisinaan kristityt syyttäjän puuttuessa ilmoittautuivat vapaaehtoisesti, häiritsivät törkeästi pakanallisia palvontamenoja sekä ryntäsivät suurin joukoin tuomioistuimeen ja vaativat viranomaisia määräämään ja langettamaan lain tuomion. Kristittyjen käyttäytyminen oli liian huomiota herättävää jäädäkseen vaille muinaisten filosofien kannanottoa, mutta näyttää siltä, että se herätti näissä enemmän ihmetystä kuin ihailua. Kykenemättä ymmärtämään vaikuttimia, jotka toisinaan saivat uskovien rohkeuden ylittämään järjen ja harkinnan rajan, he pitivät tällaista kuolemisintoa outona seurauksena pohjattomasta epätoivosta, typerästä tunteettomuudesta tai taikauskoisesta mielettömyydestä.” Gibbon: Rooman valtakunnan nousu ja tuho: I osa luku XVI
Käyttäytyminen oli kahdenlaista. Kun kiihkoilijat etsivät vaaroja, joita tuskin muutoin olisivat kohdanneet, toiset hylkäsivät kirkon vapaaehtoisesti ja palasivat entisten pakanauskontojensa pariin. Historioitsija Joseph Milner kuvaa tapahtumia aikalaisen piispa Cyprianuksen sanoin:
”Suuret joukot luisuivat heti pakanuuteen. Monet ihmiset juoksivat forumille ja uhrasivat määräysten mukaisesti epäjumalille jo ennen kuin heitä oli edes syytetty kristityiksi. Luopioiden määrä oli niin suuri, että viranomaiset halusivat lykätä monien kuulemisen seuraavaan päivään, mutta onnettomat anojat kärttivät heiltä lupaa saada vielä samana iltana osoittaa olevansa pakanoita.”
Vainojen vaikutus johti ihmisten luopumiseen. Maakuntien käskynhaltijat alkoivat myydä todistuksia, jotka vakuuttivat, että mainitut henkilöt olivat lain mukaan uhranneet Rooman jumalille. Hankkimalla näitä todistuksia varakkaammat kristityt pystyivät torjumaan ilmiantajien uhkaukset.
Vaino oli kuitenkin vain epäsuora syy kristinuskon rappioon ja Kristuksen evankeliumin pelastavien periaatteiden vääristymiseen. Suurempia syitä kirkon rappioon on etsittävä kirkon sisältä. Kirkon historia kolmannen vuosisadan loppuun mennessä osoittaa, että rauhalliset kaudet olivat hengellisen veltostumisen kausia ja vainojen jälkeen kristillinen jumalanpelko ja omistautuminen heräsivät ja uudistuivat.
Kolmannen vuosisadan keskivaiheiden olosuhteita, ennen Diocletianuksen vainoja, kuvaa aikalainen Karthagon piispa Cyprianus näin:
”Jos kärsimystemme syitä tutkitaan, voidaan löytää hoitokeino vammaan. Herra haluaa omiaan koeteltavan. Ja koska pitkä rauhan kausi oli turmellut Jumalan meille ilmoittaman kurin ja järjestyksen, taivaan lähettämä rangaistus on kasvattanut uskoamme, joka oli vaipunut miltei nukuksiin: ja vaikka syntiemme tähden olimme ansainneet entistä enemmän kärsimyksiä, armollinen Herra lievitti tilannetta niin, että koko tapahtuma ansaitsee pikemminkin nimen koettelemus kuin vaino. Jokainen oli alentunut kartuttamaan omaisuuttaan ja unohtanut sen, mitä uskovat olivat tehneet apostolien aikana ja mitä heidän aina tulisi tehdä. He mietiskelivät keinoja koota rikkautta; sekä papit että diakonit unohtivat velvollisuutensa; laupeuden harjoittaminen laiminlyötiin ja kuri löystyi alimmilleen. Ylellisyys ja velttous vallitsivat. Pukeutumisessa harrastettiin säädytöntä koreilua. Veljien keskuudessa harjoitettiin petosta ja vilppiä. Kristityt solmivat avioliittoja uskottomien kanssa. Valoja vannottiin ilman kunnioitusta, jopa vailla rehellisyyttä. Ihmiset halveksivat kopean ylimielisinä hengellisiä johtajiaan. He sättivät toinen toistaan törkeän loukkaavasti ja haastoivat riitaa tahallisen ilkeästi. Jopa monet piispat, joiden pitäisi olla muiden esikuvina ja oppaina, laiminlöivät asemansa vaatimia velvollisuuksia ja antautuivat tavoittelemaan maallista: he hylkäsivät asuinpaikkansa ja laumansa; he kulkivat läpi kaukaisten maakuntien etsiessään nautintoa ja hyötyä; he eivät antaneet apua tarpeessa oleville veljilleen vaan olivat kyltymättömiä rahanhimossaan. He hankkivat maaomaisuutta petoksen ja koronkiskonnan avulla. Onko kärsimystä, mitä emme olisi ansainneet rangaistuksena tällaisesta elämästä? Jumala oli sanassaan ennalta ilmoittanut, mitä meillä oli odotettavissa: ’Jos hänen poikansa hylkäävät minun lakini eivätkä vaella minun oikeuksieni mukaan... minä rankaisen vitsalla heidän rikoksensa ja heidän pahat tekonsa vitsauksilla.’ Tämä kaikki oli ennustettu ja julistettu etukäteen, mutta turhaan. Syntimme olivat saattaneet asiamme sille kannalle, että koska olimme pitäneet halpana Herran neuvoja, meidän oli raskaana parannuskeinona pakko ottaa vastaan uskomme koetus ja ojennus lukuisista synneistämme.” Milnerin lainaamana teoksessa Church History, 3. vuosisata, luku 8.
Milner, joka kuitenkin on avoimen ystävällinen kirkkoa ja sen kannattajia kohtaan, toteaa kristillisen lahkon lisääntyvän turmeltuneisuuden ja selittää, että kolmannen vuosisadan loppuun mennessä oli helluntaina alkaneen Pyhän Hengen vuodatuksen vaikutus täysin tyrehtynyt ja että jäljellä oli sangen vähän todisteita mistään läheisestä yhteydestä Kristuksen ja kirkon välillä. Hän kirjoittaa:
”Kirkon varsinaisen rappeutumisen kausi on sijoitettava Diocletianuksen hallitusajan rauhalliseen vaiheeseen. Koko tämän vuosisadan ajan Jumalan työ puhtaudessaan ja voimassaan oli osoittanut rappeutumisen merkkejä. Yksi tärkeimpiä syitä oli yhteys filosofeihin. Ulkonainen rauha ja maallinen menestyminen täydensivät rappiota. Hengellinen kuri, joka oli ollut liian ankara, oli nyt äärimmäisen löysä. Sekä piispa, että jäsenet olivat pahuuden tilassa. Kiistelevien osapuolten välillä oli loputtomia riitoja, ja kunnianhimo ja ahneus yleensä olivat saaneet valta-aseman kristillisessä kirkossa. Usko Kristukseen oli käynyt arkipäiväiseksi, ja suunnilleen näihin aikoihin ilmeisesti päättyi se suuri Pyhän Hengen vuodatus, joka oli alkanut helluntaipäivänä. Ihmisten turmeltuneisuus aikaansai kaiken hurskauden yleisen rappeutumisen, ja kokonainen sukupolvi ihmisiä ehti elää ja kuolla hyvin vähäisin todistein siitä, että Kristus oli hengellisesti läsnä kirkossaan.” Milner: Church History, 3. vuosisata, luku 17.
Lisää näkymiä kirkon tilasta saadaan kun tarkastellaan Eusebiuksen todistusta kolmannen vuosisadan jälkipuoliskon olosuhteista ja kirkon sisäisestä valtataistelusta.
”Mutta kun suuremman vapauden johdosta meillä käänne tapahtui kevytmielisyyteen ja velttouteen, toisten kadehtiessa ja häväistessä toisiaan, meidän, kun niin sattui, miltei aseilla sotiessamme toisiamme vastaan, johtajien törmätessä vastakkain sanojen peitsillä, joukkojen noustessa joukkoja vastaan ja kauhean tekopyhyyden ja teeskentelyn kehittyessä suurimpaan pahuuteen, silloin jumalallinen tuomio, kuten sen tapana oli säälivästi, niin että kansa vielä tuli koolle, antoi valvontatoimensa hiljaa ja lievästi toimia: vaino alkoi niistä veljistä, jotka olivat sotajoukoissa. Ne, jotka näyttivät olevan paimenemme, lykkäsivät Jumalan lain syrjään ja paloivat molemminpuolisesta taistelunhalusta eivätkä tehneet muuta kuin lisäsivät riitoja, uhkauksia, kateutta, keskinäistä vihollisuutta ja vihaa. Intohimoisesti he puolustivat hallintohimoaan ikään kuin tyrannivaltaa.” Eusebiuksen kirkkohistoria, VIII:1
Yleinen käsitys on, että kirkon rappeutuminen hengellisenä laitoksena juontaa ajasta, jolloin Konstantinus teki kristinuskosta valtiouskonnon. Ajatellaan, että kirkon hengellinen voima heikkeni siinä suhteessa kuin ajallinen vaikutusvalta ja rikkaus kasvoivat. Kirkko oli kuitenkin luopumuksen hengen vallassa jo paljon aikaisemmin kuin Konstantinus otti sen mahtavaan suojelukseensa. Tätä ajatusta tukee Milnerin teksti:
”Tiedän, että kirjoittajat esittävät yleensä kristinuskon suuren rappeutumisen tapahtuneen vasta sen jälkeen, kun sen ulkonainen asema oli vakiintunut Konstantinuksen suojeluksessa. Mutta historialliset todisteet ovat pakottaneet minut poikkeamaan tästä näkökannasta. Itse asiassa olemme nähneet, että ennen Diocletianuksen vainoa vierähti kokonainen sukupolvi, jolloin esiintyi hyvin vähän merkkejä todellisesta hurskaudesta. Ketään jumalanpelon johtohahmoa tuskin oli olemassa, eikä ole tavallista, että Jumalan Hengen suuria tekoja olisi minään aikana ilmennyt muutoin kuin joitten kuitten huomattavien pyhien, kirkonmiesten ja uudistajien johdolla. Koko tänä ajanjaksona kuten koko vainojen kautena oli tuskin ketään tällaista henkilöä... Moraaliset ja filosofiset ja luostarimaisen jyrkät ohjeet eivät vaikuta ihmisiin sillä tavalla kuin evankeliumin opin tulisi. Ja jos usko Kristukseen oli näin rappeutunut (ja sen rappiotilan alku tulee sijoittaa vuoden 270 paikkeille), meidän ei tarvitse ihmetellä, että sellaiset näkymät, joista Eusebius vihjaisee mainitsematta mitään tarkkoja yksityiskohtia, alkoivat olla yleisiä kristillisessä maailmassa... Hän puhuu myös siitä, kuinka monet ihmiset kunnianhimoisessa hengessä tavoittelivat kirkon virkoja; hän puhuu harkitsemattomista ja laittomista toimituksista; riidoista uskoa tunnustavien välillä; nuorten kansankiihottajien vainotun kirkon jäännöksen keskuudessa aiheuttamista kiistoista ja siitä suunnattoman pahasta, mitä heidän paheensa saivat aikaan kristittyjen keskuudessa. Kuinka murheelliseen tilaan kristityn maailman olikaan täytynyt rappeutua, että se saattoi tällä tavalla käyttäytyä aivan jumalallisen koston alaisena. Älköön kuitenkaan vääräuskoinen ja rienaava maailma riemuitko. Tämän pahuuden ja syntisyyden syynä ei ollut kristinusko vaan se, että siitä oli poikettu pois.” Milner: Church History, 4. Vuosisata, luku 1.
.
Seuraavaksi: Kirkko etsii itseään
