Kökötän vanhuuden kynnyksellä kuin mangusti mustan aukon reunalla. Tuonne pitäisi hypätä, mutten tiedä mitä siellä on. Muistan hyvin nuoruden ja aikuisuudenkin olen analysoinut puhki. Keski-ikä tuppaa olemaan lähimuistissa kuin eilinen. Vanhuutta sen sijaan voin punnita vain seuraamieni esimerkkien kautta. Eikä niitä ole montaa.

Mitä tekee analyyttisellä mielellä varustettu kirjailija, kun joku asia kummastuttaa? Ostaa kasan kirjoja.

Antikvaari-nettipalvelu tarjoaa vanhuuden ihmeitä kartoittavia opuksia ihan mukavasti. Antti Eskolan uusin kirja löytyy jopa omasta hyllystä. Ostin sen hänen kuolemansa yhteydessä lukemani kehuryöpyn johdosta. Joitakin kirjoittamiseen liittyviä Eskolan ajatuksia olen jo lainannutkin (18.9.2018).

Eskolan ”Vanhuus” ja Timo Airaksisen ”Vanhuuden ylistys” ovat analyyttisiä teoksia, kuten sosiologilta ja filosofilta sopii odottaakin. Ja miehiltä. Eskola ja Airaksinen nostavat vanhuuden pöydälle ja analysoivat sitä joka puolelta. Aivan kuten tekniikan maailma analysoi uutta oksasilppuria.

Antti Eskola tutkii vanhenemista hyvin käytännöllisestä näkökulmasta. Hän puhuu kykenemättömyydestä leikata varpaankynsiä. Hän kertoo tyttärensä saapuvan tarkistamaan, että hän syöttää laskujen viitenumerot oikein nettipankissa. Mutta ennen kaikkea hän puhuu ihmisen tarpeellisuuden tunteesta, senkin jälkeen kun lapset on saatettu aikuiseksi ja työelämä on takana. Mielestäni kyse on yhdestä biologisen ihmisen perustarpeista, joka ei häviä mihinkään, vaikka ihminen vanhenee. Eskola etsii omaa tarpeellisuuttaan kirjoittamalla, eikä todellakaan ole ainoa tietokirjailija, joka tekee näin jäätyään eläkkeelle. Hän mainitsee myös lapsenlapset. Muitakin tarpeellisuuden muotoja toki löytyy.

Timo Airaksinen puhuu kirjassaan paljon viime aikoina tapahtuneesta vanhenemisen muutoksesta. Hän esittelee termin postmoderni vanhuus ajassa tietoteknisen kiireen jälkeen. Tälle ajalle on tyypillistä vanhuuden kieltäminen ja halu pysyä nuorena ikuisesti. Airaksinen väittää tämän ajan synnyttäneen kokonaan uuden vanhuuskulttuurin, jossa eletään väliin jäänyttä ”sitku” elämää. Matkustetaan maailmalla. Liikutaan ohjatusti mutta halutaan myös rikkoa rajoja extreme-lajien parissa. Palataan opiskelemaan opiskelematta jääneitä aineita, tällä kertaa työväen- tai kansalaisopistoon. Kun luen kirjaa, minua hymyilyttää. Tunnistan tyypin ja nautin karikatyrisoinnista.

Molempien miesten kirjoja yhdistää positiivinen sävy. He eivät pelkää vanhenemista. Se lohduttaa minua. Analyyttinen sävy jättää kuitenkin kylmäksi. Jään kaipaamaan tunnetta. Kysyn, missä ovat naiset?

Palaan divarikauppaan ja ostan Simone de Beauvoirin kirjan ”Vanhuus”. Kirja on kuuluisa ja tunnetusti negatiivinen. Ajalla voi olla tässä oma merkityksensä. Kun Eskolan ja Airaksisen kirjat ovat 2000-luvulta, De Beauvoirin kirja on vuodelta 1970. Myös eri kulttuuri saattaa vaikuttaa näkökulmaan. Ranskassa vanheneminen on taatusti erilaista kuin Suomessa. Mutta silti luulen että sukupuoli merkitsee tässä tarinassa aika lailla.

Simone de Beauvoir oli viisas nainen. Perehdyin hänen eksistentialistisiin ajatuksiinsa opiskeluaikana. Vanhenemisen analytiikka jäi minulta huomaamatta. Ehkä tarkoituksella. Nyt luen sitä kiinnostuneena. De Beauvoir tarkastelee ikääntynyttä ihmistä ensin tieteen, historian ja yhteiskunnan näkökulmasta. Biologia vetää minua puoleensa kuin magneetti, mutta koska tulen tässä blogissa kirjoittamaan vanhenemisen biologiasta kyllästymiseen asti, en kaada analyysiani nyt tähän. Sen sijaan käännän katseen etsimääni tunteeseen. Miltä vanheneminen tuntuu?

Vaikka vanhenemisen tunteita on yhtä monta erilaista kuin on ihmisiä, jotkun asiat ovat enempi yhteisiä kuin toiset. Hämmästyttävimpiin kuuluu se, kuinka ikä tuntuu yllättävän kaikki. Toinen lähes yhtä hämmästyttävä seikka on se, että lähes kaikki yli 60-vuotiaat kokevat itsensä huonokuntoisiksi tai sairaiksi. Tämä tunne ei kuitenkaan ole todellinen, mikäli olotilan kalibroi vanhenevan ihmisen muuttuvaan biologiaan eikä vertaa sitä nuoreen ihmiseen, joka vanhus ehkä mielessään haluaisi olla. Vanhuuden hyväksyntä nouseekin de Beauvoirin kirjassa negatiivisuuden keskiöön. Enkä minä usko uuden ajan muuttaneen tilannetta yhtään sen paremmaksi. Jopa päinvastoin.

Kun olen saanut kahlattua kirjat läpi, kysyn itseltäni, opinko mitään? Tiedänkö nyt, miltä minun vanhuuteni tulee näyttämään?

Enpä oikeastaan. Löydän kielteisen vastauksen syyn yllättävästä paikasta, Eeva Lennonin elämänkerran alkusanoista. Journalisti sanoo, että jos tarinalla ei ole loppua, juoni on mahdotonta kirjoittaa johdonmukaisesti. Fiktiokirjailijana tiedän tämän vallan hyvin. Omaan elämääni en ole aiemmin osannut ajatusta soveltaa. Nyt asia näyttää kristallinkirkkaalta. Koska en tiedä oman tarinani loppua, en näe vanhuuteni kertomusta enkä täten osaa toimia johdonmukaisesti. Tavallaan surullista, mutta toisaalta eikö tässä ennustuksettomuudessa piile juuri elämän kiehtovuus.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen vanheneva korkeita kouluja käynyt nainen. Tunnen herkästi. Analysoin syvältä. Kirjoitan kirjoja. Teen biologista johtotyötä. Asun Suomea miehen ja koiran mukana. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Kunnioitan itsenäisyyttä, pelkään yksinäisyyttä. Kysyn degeneroidunko väistämättä tyhmäksi.

Teemat

Hae blogista