Luen Antti Eskolan viimeiseksi jäänyttä kirjaa. Sosiologi puhuu vanhuudesta. Biologi minussa pelkää sitä. Yksi vertaus iskee minuun kuin veitsi voihin.

Kun ihminen vanhenee, tärkeät toimet, erityisesti työ, loppuvat. Ensin helpottaa, mutta sitten iskee tyhjyys. Mitä minä nyt teen? Missä on minun tuleva toimintani kohde? Mikä arvoinen enää olen?

Eskola vertaa tunnetta kirjailijan tuskaan uuden kirjan valmistumisen kynnyksellä. Työ loppui, mitä nyt? Hän puhuu tilanteiden samanlaisuudesta. Minä tarraan keskusteluun ihmisen arvosta.

Kuudes kirjani putkahti ulos painosta eilen. En ole vielä nähnyt tuotosta. Tiedän että kirjavälitys syö muutaman päivän. Pari kolme edellisen viikon öistä vietin helvetintuskan pauloissa. Eino Leino nimitti aikanaan uuden kirjan syntyprosessia Jumalan keinuksi. Tänään istuessani etuverannan rottinkikeinussa kiitän sekä Eikkaa kyseisestä termistä että useita kirjallisia kollegoita vertaistuesta. Nyt tiedän etten ole tunteeni kanssa yksin.

Antti Eskola kertoo kirjassaan jarrutelleensa viimeisen kirjansa ulostulon kanssa. Ettei tyhjyys tulisi. Hän toimii myös tavalla, joten en kenenkään kirjailijan vielä aiemmin tiedä toimineen. Hän liittää kirjan esipuheeseen oman kotiosoitteensa ja toivoo saavansa kirjeitse kommentteja ja lukijoiden omia kokemuksia. Hän sanoo tällä tavoin loiventavansa sekä kirjan valmistumisen että vanhenemisen tyhjyyttä. Hänen uusi toimintansa kohde on lukea kommentteja ja vastata niihin.

Olen pahoillani, etten ehdi kirjoittaa omaa kirjettäni. Antti Eskola kuoli vajaa kaksi viikkoa sitten. Tuttavan kautta kuulen, että hän ehti saada yli viisisataa kommenttia. Toivon ja myös uskon, että ne riittivät hyvin täyttämään hänen tyhjyydentunteensa.

Minä pelkään, että oman kirjani julkaisemisen tuoma tyhjyys ei tule samalla tavoin täyttymään. Ei ole mitään syytä uskoa, että asiat sujuisivat tämän romaanitrilogian kakkososan kanssa eri tavoin kuin ykkösosan kanssa meni.

Minä taustoitan romaanini poikkeuksellisen perusteellisesti. Olen sivusta kuullut prosessiani jopa ivailtavan. Mutta minä en välitä kireistä sanoista, sillä tiedän, että uteliaisuus on ominaisuus, joka vie minua eteenpäin. Niin kirjoittajana kuin tutkijana. Miksi en siis avaisi ovia, jotka kirjailijuus minulle aukaisee, ja sukeltaisi outoihin, uskomattoman kiehtoviin maailmoihin.

Edellisen romaanini myötä vierailin Helsingin poliisin murharyhmässä, oikeuslääketieteen laboratoriossa, parissa kolmessa opettajainhuoneessa ja haastattelin isoa rypästä erilaisia ihmisiä. Kun kirja tuli ulos puolitoistavuotta sitten, vietin yhden viikonlopun lähettämällä 18 vapaakappaletta kiitokseksi minua taustoituksessa auttaneille tahoille. Tein samalla omat ”eskolani” ja liitin kiitoskirjeisiin käyntikortin. Josko joku haluaisi lähettää kommenttinsa. Kahdeksastatoista ihmisestä yksi vastasi.

Aion viettää seuraavan viikonlopun lähettämällä vastaavat kiitoskirjeet uunituoreen opuksen kera. Nyt romaanissa ollaan vaikeamman äärellä ja kiitettäviä on melkein kolmekymmentä. Nähtäväksi jää, saanko yhden vai viisi vastausta. Kyynisyys minussa ei odota yhtään enempää.

Palautekulttuuri ei todellakaan ole suomalaisten vahvuus. Onhan meillä sanonta, että hyvin menee kun kukaan ei sano mitään. Haukut kuulee humalaisilta ja kiitokset hautajaisissa.

Avaan illan lopuksi tietokoneen ja sieltä romaanitrilogiani kansion. Kun nyt kerran viisas mies sanoo, että tyhjyys tulee täyttää uudella toiminnalla. Ei tarvita kuin kohde. Ongelmaa ei siis ole. Kaikki on kristallinkirkasta. Trilogioihin kun kuuluu kolmaskin osa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen vanheneva korkeita kouluja käynyt nainen. Tunnen herkästi. Analysoin syvältä. Kirjoitan kirjoja. Teen biologista johtotyötä. Asun Suomea miehen ja koiran mukana. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Kunnioitan itsenäisyyttä, pelkään yksinäisyyttä. Kysyn degeneroidunko väistämättä tyhmäksi.

Teemat

Hae blogista