Kun aloitin tätä blogia, halusin jatkaa edellisten kirjoitusteni ”bridget jones” tyyliä. Jokaisen päiväkirjapostauksen alussa olisi päivän merkittävät lukuarvot. Alkoholiblogissani ne olivat alkoholiannoksia ja korvaavia nautinnontuottajia, pyöräblogissani kilometrejä ja päivämatkoja. Mietin kuumeisesti metriikkaa liittyen väistämättömään vanhenemiseen, pelättyyn yksinäisyyteen ja toivottuun viisauteen. Päädyin kirjaamaan jokaisen postauksen alkuun ”tähän mennessä eletyt päivät”, ”kyseisen päivän kohtaamiset” ja ”päivän viisauden”. Kuten huomaat postaukset eivät kuitenkaan ala näin. Toteutumattomuus jäi kiinni kohtaamisista. Kolme päivää laskin ja lopulta puuskahdin miehelleni. ”Tämä ei toimi, kaikki kohtaamiset tulevat töistä. Muut jäävät jalkoihin. Mikäli niitä edes on.”

Turhauma johti minut tekemään arkisosiologisen tutkimuksen (n=1). Päätin kirjata kuukauden ajan jokaisen päiväni kohtaamiset ja jakaa ne kuuteen kategoriaan: 1) perheeseen/sukuun, 2) ystäviin/kavereihin, 3) työkohtaamisiin, 4) kirjakohtaamisiin, 5) palveluihin ja 6) muihin. Kohtaamiseksi lasketaan joko kasvokkain tai puhelimella tapahtuva tapaaminen, johon myös vastapuoli osallistuu. Tämä poissulkee luentojen ja muiden esitysten yleisön, paitsi ne jotka kysyvät.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta laitanpa tähän silti niitäkin muutaman. Yleinen teema on että arkena kohtaamisia on enemmän (ka 24) kuin viikonloppuisin (ka 9). Koko kuukauden kaikista kohtaamisista päivätyöhöni liittyy 62%. Hyvänä kakkosena tulevat kohtaamiset palveluammatti-ihmisten kanssa. Niitä on 16% ja huippu tulee ulkomaanmatkoilta. Ei ole yllättävää, että sivutyöni kirjailijana ei ole kovinkaan sosiaalista. Kuukauden ainoa piikki tulee Turun kirjamessuilta. Perheen kohtaamiset pysyvät matkoja lukuunottamatta tiiviisti kolmen ja viiden sisällä. Tässä on mukana päivittäinen puhelu huonokuntoiselle äidille. Surullisin lukuarvo tulee kategorialle ystävät ja kaverit. Kuukaudessa on vain kahdeksan päivää, kun olen kohdannut ystävän. Näistä kohtaamisista kaikki yhtä lukuunottamatta ovat puheluja.

Mies sanoo, että olen huono ylläpitämään ystävyyssuhteita. Kun katson tuottamaani tutkimustulosta, kysyn kuitenkin itseltäni entä jos sosiaalinen minäni onkin vaan liian täynnä. Entä jos työkohtaamiset täyttävät sosiaalisen maljani niin kukkuroilleen, ettei sinne mahdu yhtään enempää.

Seuraavaksi pitääkin kysyä, riittääkö työn täyttämä sosiaalinen elämä. Vastaus on helppo. Ei todellakaan riitä. Minä olen vaihtanut työpaikkaa elämäni varrella kahdeksan kertaa. Joka kerta tunteet ovat lähdön kynnyksellä olleet pinnassa. Ollaan tehty vuosia työtä yhdessä. Ollaan vietetty enempi aikaa kimpassa kuin kukin oman perheensä parissa. Ollaan puhuttu, naurettu ja itketty yhdessä. Läksiäisjuhlissa itketään lisää ja vannotaan sumein silmin, että pidetään kyllä jatkossakin yhteyttä. Todellisuus iskee juhlien jälkeen nopeasti. Pitkään rakennettu ja betonisena pidetty sosiaalinen yhteys katkeaa helpommin kuin seitinohut silkki. Lähtijä unohdetaan. Lähtenyt unohtaa. Uusi kiire vie kunkin mukanaan.

Mutta mitäpä tapahtuu, kun lähtijällä ei enää olekaan kiire? Terapeuttituttavani kertoo vastaanottonsa täyttyvän eläkkeelle jääneistä masentujista. He ovat menettäneet sosiaalisen kartastonsa. Miten ihmeessä he nyt suunnistavat?

Sosiaalisesta mediasta rakennetaan uuden maailman kohtaamiskenttää. Riittääkö se? Vastaus on yhtä helppo kuin edellinenkin. Ei riitä tämäkään. Kurkistelukulttuuri antaa kuvan, että kuulut joukkoon. Saat tietää, missä 28 vuotta sitten kadonnut koulukaverisi viettää kesälomansa. Kuulet tarinoita serkkusi teini-ikäisten urheilumenestyksestä ja näet, miltä Lapin mökkisi näyttää tulvakaudella. Palveluntarjoaja kysyy kyllä sinulta, mitä sinulle kuuluu. Mutta henkilökohtaisesti sitä ei tiedustele sinulta some-tuttavistasi kukaan. Kyllä se niin on, ettei ole kasvokkain kohtaamiselle vertaa tämän ihmisnimisen laumaeläimen elämässä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen vanheneva korkeita kouluja käynyt nainen. Tunnen herkästi. Analysoin syvältä. Kirjoitan kirjoja. Teen biologista johtotyötä. Asun Suomea miehen ja koiran mukana. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Kunnioitan itsenäisyyttä, pelkään yksinäisyyttä. Kysyn degeneroidunko väistämättä tyhmäksi.

Teemat

Hae blogista