Kirjoitukset avainsanalla matka

Lennän Lontoon yläpuolella lopullisena päämääränä Boston. Matka on tuttu ja sujuu rutiinilla. Silti tuntemukset ovat enempi negatiivisen kuin positiivisen puolella. Enää en kuitenkaan pelkää lentämistä kuten nuorempana. Pakon sanelema tapa on turruttanut minut.

Minua ei lakkaa ihmetyttämästä, kuinka työmatkoja yhä edelleen glorifioidaan. Asian täytyy liittyä ihmiselle tyypilliseen ”ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen” -syndroomaan ja yleiseen harhaluuloon, että matkustaminen sinällään olisi jotakin hienoa. Työmatkoissa kun ei ole juuri mitään hyvää. Päivät ovat pitkiä ja matkakohteista näkee lähinnä lentokenttiä, harmaita teollisuusalueita ja globaalistandardeja hotellihuoneita.

Ihmiset ovat reissaamisessa parasta, ihan kuten muussakin työelämässä. Kun kesällä kävelin ulkomaisten kollegoideni kanssa hotellille illallisravintolasta, ajattelin, että tämä on yksi niistä asioista, joita tulen kaipaamaan, kun eräänä päivänä jätän tämän kaiken taakseni. Erilaisia ihmisiä. Lukuisia kulttuureja. Vaihtelevia mielipiteitä. Monia, monia, monia ja monia keskusteluita.

Hollantilainen työkaveri kyseli pari viikkoa sitten tiimilounaalla, missä porukat olivat olleet kesälomalla. Kaikki muut olivat matkustelleet. Minä en.

Kun vein tyttären katsomaan Michelangelon freskoja Roomaan pari vuotta sitten, totesin, että turismi ei enää ole minua varten. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän vihaan ihmispaljoutta. Tungosta, ruuhkaa, joukkomielipiteitä ja laumassa tiivistyvää tyhmyyttä. Minä en halua olla siellä, missä kaikki muut ovat.

Joku voisi sanoa, että tokihan maailmassa on paljon paikkoja, missä ei ole ihmisiä ahdistukseen asti. Ja että siellä jossakin on ihania kulttuureja. Siinäpä tämä joku olisi ”oikean” matkailun ytimessä. Vieraaseen kulttuuriin tutustuminen kun on olennainen askel kaiken vieraan hyväksymisessä.

Erilaisiin kulttuureihin voi tutustua myös matkustamatta. Kirjat avaavat mielikuvitusovia uusiin maailmoihin ja niiden historiaan. Draamakin toimii, erityisesti jos uskaltaa astua television ja Finnkinon meille tuputtaman amerikkalaisen viihteen toiselle puolen. Kulttuuria voi löytää myös toisista ihmisistä. Meillä asui muutama vuosi sitten etelä-afrikkalainen vaihto-oppilas ja kokemus oli erinomainen matka meille ennestään tuntemattomaan kulttuuriin.

Erilaisuuteen tutustuminen ei kuitenkaan tunnu olevan tämän päivän matkustuksen pääasiallinen syy. Lentokoneeseen hyppäämisestä on tullut niin halpaa ja vieraaseen maahan matkustamisesta niin helppoa, että matkaan lähdetään, kun halutaan karata arkielämän harmautta ja haudattuja huolia. En sano, etteikö ihminen saisi toivoa arkeensa sunnuntaita, mutta pitääkö kaikessa mennä äärimmäisyyksiin. Eikö vähempi riittäisi? Eikö katse kannattaisi kääntää kohti kotisohvaa? Maapallonkaan ei silloin tarvitsisi pitää pistoolia ohimollaan.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen Hollannissa. Parin päivän päästä on edessä vastaväitös Amsterdamin yliopistossa. Mukana reissussa on sekä tohtorinhattu että miekka. Parhaillaan pidän majaa Utrechtissa. Kirjoitan kolmatta osaa romaanisarjaan, jonka kakkonen tulee uunista ulos parin viikon kuluttua. Luovat päivät ovat samalla sekä elämäni helmiä että raadollisen raskaita.

Olen vuokrannut tutusta hotellista polkupyörän ja rentoutan itseäni pari kertaa päivässä satulan päällä. Olen tuonut mukana kotoa lampaantaljaisen satulanpäällisen, joka on perua keväiseltä Eurooppa-pyöräilyltäni Diivan selässä (kts. edesmenneet blogini). Saksassa ne tekee näitä pehmeitä pyllyalusia vanhoja ihmisiä varten. Suomessa ja Hollannissa satulanpäällys on herättänyt erikoisen paljon positiivista huomiota, myös ei-vanhojen ihmisten keskuudessa.

Kun poljen illan päätteeksi hotellikotiin pienestä kortteliravintolasta, edelläni pyöräilee minua paljon vanhempi rouva. Naisen täytyy olla jo reippaasti yli kahdeksankymmenen. Hymyilen vanhukselle kunnioittavasti, kun ohitan hänet polkupyöräristeyksessä. Päätän, että minäkin haluan polkea pyörällä sinä aamuna, kun täytän yhdeksänkymmentäyksi.

Suomen pääkaupunkiin rakennetaan koko ajan lisää pyöräteitä, joita kai nykyään baanoiksi myös kutsutaan. Kehitys menee siis hyvään suuntaan. Samalla pelkään kuitenkin, että pyöräilyn kaappaavat kokonaan omakseen urheilupolkijat, sukkapukumiehet ja extreme maastopyöräilijät. Minä kun haluaisin, että pyöräily kuuluu kaikille. Myös meille kaupunkirouville ja iäkkäämmille akoille.

Pyörän päällä on hyvin aikaa ajatella ja ajattelu vie elämää eteenpäin. Mitä hitaammin, sen parempi.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen vanheneva korkeita kouluja käynyt nainen. Tunnen herkästi. Analysoin syvältä. Kirjoitan kirjoja. Teen biologista johtotyötä. Asun Suomea miehen ja koiran mukana. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Kunnioitan itsenäisyyttä, pelkään yksinäisyyttä. Kysyn degeneroidunko väistämättä tyhmäksi.

Teemat