Istun hollantilaisessa hotellihuoneessa ja keitän vettä. Avaan noodelipussin matkalautaselleni ja suljen silmät muutamaksi minuutiksi. Takana on raskas työpäivä. Olen kieltäytynyt tiimin yhteisillallisesta vedoten työtaakkaan. Lause ei ole täysin valheellinen, mutta sen päälle kuorruttuu sekä halu rentoutua yksin että pitää paastopäivä.

Olen päättänyt jatkaa kesällä katkennutta 5:2 syömäkulttuuria. Vältän määrätietoisesti sanaa dieetti. Tiedän huijaavani itseäni, mutta kaikki laihdutuskuurin nimivariaatiot saavat ihokarvani nousemaan. Kyseinen syömäkulttuuri tuntuu sen sijaan hyvältä.

Seitsemästä viikonpäivästä kahtena, yleensä maanantaina ja torstaina, ”paastoan” eli ohjeiden mukaisesti syön alle 500 kilokaloria. Homma sujuu näppärästi parilla hedelmällä, ohuella ruisleipäviipaleella, iltanoodelilla ja vähän päivästä toiseen vaihdellen kananmunalla, ahvenfileellä tai välipalarahkalla.

Myönnän, että lähdin kokeilemaan prosessia syystä, että halusin kroppaani järjellä selitettävää kuria. Minulla on kokemusta ja biologista tietoakin monenmoisista kuureista. Jos lopetat syömisen ja lähdet askeettiselle tielle nopean laihtumisen toivossa, biologinen elimistö reagoi ja kääntyy säästöliekille. ”Tolla ei näytä olevan ruokaa. Täytyy himmata.” Kun dieetti sitten yhtäkkiä loppuu, minimiliekillä toimiva elimistö ylikuormittuu energialla ja menetetty paino palaa salamana takaisin. Jos taas lähdet laihduttamaan liikkumalla, elimistö aktivoituu. ”Tolla menee nyt lujaa. Täytyy aktivoida systeemit.” Mikäli aktiiviliikunta sitten katkeaa, aktiivinen elimistö vastaanottaa energiaa yhä edelleen maksimaalisesti ja laihdutetut kilot palaavat. Miljoona kertaa toistettu lause pitää paikkansa. Vain pysyvä elämäntavan muutos tuo pysyviä muutoksia kehoon.

Sana "laihduttaminen" sisältää paljon tunteita. Naistenlehdet suoltavat laihdutuskuureja. Yhteiskunta esineellistää naista. Vallitsevat arvot korostavat ulkonäköä. Tämä kaikki saa naisen kuluttamaan laihduttamiseen elämänsä aikana paljon henkistä energiaa. Suurimman osan täysin turhaan.

Laihduttamiseen liittyy myös surullisia tarinoita. Yksi niistä tulee urani alkutaipaleelta. Olin nuori tyttö ja seurasin sivusta keski-ikäisten naiskollegoiden jatkuvaa laihduttamista. Pudotetuilla kiloilla kilpailtiin ja uusia markkinoille saapuneita kevytvalmisteita testattiin. Eräs naisista vaihtoi työpaikkaa ja tapasimme seuraavan kerran pikkujoululounaalla. Hän oli laihtunut toistakymmentä kiloa ja iloitsi suureen ääneen, että ihan itsestään, mitään ei ollut tarvinnut tehdä. Kolmen viikon kuluttua laboratorioomme saapui suruviesti. Entinen kollegamme oli kuollut mahasyöpään.

Painon hallinta on kaiken lisäksi äärimmäisen ristiriitaista. Ulkonäköön panostaminen voi tuottaa tyydytystä ja monia onnistumisia. Samaan pakettiin liittyy kuitenkin myös negatiivisia tunteita. Syyllistyminen ei ole niistä pienin. Sillä vaikka yhteiskunta kuinka syyllistäisi, kaikki eivät laihdu. Kuten jotkut eivät lihokaan, vaikka kuinka söisivät. Sisäiset mekanismimme kun ovat keskenään erilaisia. Biologiaa vastaan taisteleminen vertautuu tuulimyllyihin. Kummassakaan ei ole mitään järkeä. Eikö siis ideaalisessa maailmassa kunkin tulisi voida hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on? Mutta tähänkin yksinkertaiseen peliin biologia tunkee sormensa. Ihmiseläimen tehtävä kun on etsiä kumppania ja yrittää kaikin tavoin tulla toimeen laumassa. Muiden hyväksyntä painaa vaakakupissa. Ihan konkreettisesti.

Minä olen saapunut ikään, että muiden ihmisten mielipiteellä on joka päivä vähemmän ja vähemmän merkitystä. Erityisesti ulkonäön suhteen. Miksi minä sitten tänään syön vain banaania?

Ihmisellä ei aikojen saatossa ole ollut ruokaa ollenkaan joka päivä. Toisin kuin tänä päivänä. Elimistöllä oli aiemmin mahdollisuus käyttää minimalistisempien ruokapäivän energia johonkin aivan muuhun kuin ruoan jauhamiseen ja säilömiseen. Monet tutkimukset kertovatkin ihmisen käyttävän paastopäiviä oman elimistönsä korjaamiseen. Minulle tämä jos mikä on mukava ajatus joka päivä vanhenevan kehoni kannalta. Enkä nyt viitsi tässä valehdella, etteikö painon putoaminen tuntuisi myös miellyttävältä. Viime kevään aikana painostani putosi yli kymmenen kiloa.

Paluu vaiheittaiseen syömäkulttuuriin tapahtui kuitenkin yllättävästä syystä. Ei painonpudotuksen takia. Eikä edes kehonkorjauksen. Systeemi vaan yksinkertaisesti sopii sekä ruumiilliseen että henkiseen elämääni. Paastopäivinä elimistöni voi muihin päiviin nähden poikkeuksellisen hyvin. Olo on kevyt ja raikas. Tuntuu kuin suolistobakteerini lepäisivät ja kiittäisivät minua vapaapäivästä. Illalla kroppaan hiipivä nälän tunne on kääntynyt prosessissa kaikkein positiivisimmaksi tunteeksi, odotukseksi seuraavan päivän herkullisesta aamupalasta. Kuinka ihanaa nykypäivän ähkyelämässä onkaan saada odottaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen vanheneva korkeita kouluja käynyt nainen. Tunnen herkästi. Analysoin syvältä. Kirjoitan kirjoja. Teen biologista johtotyötä. Asun Suomea miehen ja koiran mukana. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Kunnioitan itsenäisyyttä, pelkään yksinäisyyttä. Kysyn degeneroidunko väistämättä tyhmäksi.

Teemat

Hae blogista