Kirjoitukset avainsanalla teknologia

Osallistun ystävättäreni kuusikymmenvuotispäivällisille pienessä lähiöravintolassa. Jaan pöydän juhlakalun veljen ja ystäväpariskunnan kanssa. Päätän hyödyntää tilannetta ja haastatella minua kymmenisen vuotta vanhempaa pöytäseuruetta kokemuksista lasten aikuistumisen tiimoilta. Rouva tietää heti mistä puhun ja käyttää tilanteesta termiä ”tyhjän kodin syndrooma”. Myös miehillä on mielipiteitä. Kuuntelen kiinnostuneena. Pöytäseurueelta löytyy useita avioeroja, uusioperheitä ja sitä kautta vaihtelevia tilanteita. Kysyn, miten aikuistuneet lapset pitävät yhteyttä. ”Vaihtelevasti”, kuuluu vastaus. Pöydän psykologi vannoo WhatsAppin nimeen. Hänen seitsemän lastaan kolmesta eri liitosta ovat isänsä kanssa tiiviissä yhteydessä tietoteknisen verkoston kautta.

Minulla on ristiriitainen viha-rakkaussuhde tietotekniikkaan. Myönnän etten pärjäisi enää tietosanakirjojen tuottamalla vanhenevalla tiedolla kuten 80-luvulla oli tapana. Somea ilman uskoisin kyllä tulevani toimeen, mutta yksinäisinä iltoina virtuaalinen sosiaalisuuskin on parempi kuin olo ilman ainoatakaan yhteyttä. WhatsApp on minullekin tietoteknisen kommunikaation positiivisin ilmentymä. On perheryhmää, on matkaporukkaa ja sukulaiskommunikaatiota. Kaikki saavat viestin yhdellä kertaa eikä tarvitse soitella tai viestitellä ristiin rastiin.

Minä lähetän WhatsAppilla viestin ”lähdin nyt tulemaan” kotiryhmälle, kun istun bussissa matkalla kotiin. En saa vastausta. Huomaan, että viesti ei ole lähtenyt. Olen kotona ennen kuin viestini saapuu kotisohvalle. Kaista näyttää olevan täynnä.

En ole tietotekniikan asiantuntija. Itse asiassa kaikkea muuta. Mutta kirjoitan parhaillaan romaania, jossa yhtenä merkittävänä pelurina on kännykkäyritys. Olen haastatellut kirjaa varten monia entisiä nokialaisia, niin mobiili- kuin verkkopuoleltakin. Olen oppinut paljon matka- ja lankapuhelimen eroista. Kun soitan älykännykälläni, näen sieluni silmin tukiaseman, sen ohjaimen ja mobiilikeskuksen. Pelikentän, jolla operaattorit pelaavat ja jonka rakentamisessa Nokia on vielä tänäkin päivänä kova nimi. Olen myös oppinut kännykkäpuhelun olevan ”polku” kun taas kännykällä välitettävän nettiviestin suhaavan ”moottoritietä”, jonka leveys on suoraan verrannollinen G-kirjaimen numeroliitteeseen vekottimessasi. Mitä enemmän on porukkaa, sitä leveämpi motari tarvitaan. Kunnes porukkaa on niin paljon, ettei kaista kertakaikkiaan enää riitä. Mitenkäs WhatsApp viesti sitten lähetetään?

Olen avautunut tekniikkatuskastani jo aiemminkin, enkä viitsi toistaa kaikkea tähän uudelleen. Siitä olen iloinen, että tekniikkauskovaisen maamme media alkaa lopulta kiinnostua aiemmin tiukasti vaietusta tietotekniikkapessimismistä. Lempijuontajani Pekka Vahvanen on hiljattain julkaissut kirjan, joka väittää digitalisaation tuhoavan kaiken meille arvokkaan. Toinen tietokirjailija Petteri Järvinen sanoo, että some urkkii tietomme, syö vapaa-aikamme, aiheuttaa riippuvuutta, tuhoaa tietosuojan, nostaa yhden yrityksen kaikkia valtioita suuremmiksi ja tuhoaa lopulta jopa demokratian.

Minä olen tänään huolissani siitä, että porukka nojaa tekniikkaan yhtään mitään siitä ymmärtämättä. Ei väliä oli alusta sitten googlen hakukone tai WhatsApp-viestipalvelin. Luottavaisesti laitetaan dokumentit servereille ja muutetaan kaapinovet avautumaan RFID-koodilla, vaikka paperi ja avainkin ovat yhä edelleen olemassa. Puhumattakaan että ymmärrettäisiin ihmisen biologiaa tai psykologiaa, joiden edessä teknologia voikin muuttua meitä palvelevasta avustajasta vaaralliseksi aseeksi.

Viime talvena iso osa Suomea lähellä Venäjän rajaa jäi noin viikoksi ilman sähköä. Oli talvi, eikä tilanne ole todellakaan voinut olla miellyttävä. Muttei myöskään poikkeuksellisen harvinainen. Kun pelastusjohtajaa haastateltiin uutisissa, tämä korosti yhden asian merkitystä. Että jokaisessa kodissa tulisi olla radio, joka toimisi paristoilla. Sähkön katketessa tämä on ainoa keino saada viestejä siitä, missä mennään. Tiedustelin asiaa työpaikalla lounaspöydässä. Kaikilla parillakymmenellä ihmisellä oli patteriradio kesämökillä. Kenelläkään ei kotona. Ei meilläkään. Niin sinisilmäinen on tekniikkauskovainen ihminen.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Istun olohuoneessa ja olen onnellinen. Sohvalla istuvat molemmat tyttäret, nojatuolissa vävykokelas. Televisiossa tanssii tähtiä. Sohvapöydällä on sormiruokaa.

Tässä ajassa yksi kriittisistä kipupisteistä on aika läheisten ihmisten kanssa. Sitä on yksinkertaisesti liian vähän.

Jokin aika sitten julkaistiin kansainvälinen tutkimus, jossa etsittiin yhteistä nimittäjää hyvän koulumenestyksen ja myöhemmän elämässä pärjäämisen taustalta. Tulos tutkimuksesta oli yllättävä. Vastauksena ei ollutkaan korkeasti koulutetut vanhemmat, oikeat ystävät tai hyvät harrastukset. Yksi yhteinen tekijä menestyneen elämän taustalta kuitenkin löytyi. Se oli perheen yhteinen ateriointi. Jos lapset söivät vanhempiensa kanssa lähes joka päivä yhdessä, heidän lähtökohtansa elämään olivat huomattavasti paremmat kuin lapsilla, joiden perheestä yhteinen illallistaminen puuttui.

Kun aikanaan kuulin tutkimuksesta, olin tyytyväinen perheeseemme kasvaneesta syömäkulttuurista. Sen negatiivinen puoli näkyy toki kropassa, mutta positiivisesta puolesta uskon meidän kaikkien hyötyvän. Kyseessähän ei todellakaan ole ruoka vaan hyvin yksinkertaisesti läheisille ihmisille omistettu hetki.

Ruokailun lisäksi perheellämme on ollut toinenkin yhteinen aika. Sitä on vietetty television edessä. Historia tähän tulee tietysti omasta lapsuudesta. Minä olen television kultakauden lapsi ja kasvanut Naapurinlähiön, Columbon ja Lauantaitanssien seurassa. Kun omat lapset sitten syntyivät, yhteisöllisyydestä piti huolta Bumtsi Bum, Karjalan Kunnailla ja viime vuosina pohjoismainen harmaus.

Nyt perheiden yhteinen televisioaika on jäämässä yksilönvapauden alle. Kaikkien tulee saada katsoa mitä itse haluaa ja koska haluaa. Toosissa on netflixiä, areenaa ja katsomoa. Kaukana on kulttuuri, jossa televisiokanavia oli kaksi ja kaikki kansanosat tunsivat samat tv-ohjelmien hahmot. Tyhmähän olisin, jos sitä aikaa takaisin kaipaisin. Mutta yhteistä aikaa kaipaan kyllä. Ja näen ympärilläni myös yleisempää kaipuuta samaan. Tästä kertoo yhdeksi suosituimmista televisiosarjoista noussut tosi-TV, jossa seurataan toisten ihmisten televisionkatsomista.

Nykyperheiden illat ovat enempi yksilöllisiä kuin yhteisöllisiä. Kukin perheenjäsen puuhastelee omiaan, sulkeutuu omaan huoneeseensa ja katsoo omalta koneeltaan itse valitsemaansa ohjelmaa.

Kun puolustan televisiota ja sen lähettämän ohjelman oikeassa ajassa tapahtuvaa yhteistä seuraamista, saan otsaani impivaaralaisen leiman. Eilisen haikailijoita kritisoiva asenne tapasi aiemmin hiljentää minut. Enää en välitä. Minähän olen vanha. Aika antaa perspektiiviä olla mieltä ja sanoa ääneen.

Tulevaisuudessakin haluan odottaa viikon, että Yleisradio lähettää minulle seuraavan jakson laadukkaasta brittisarjasta joka torstai-ilta kello yhdeksän. Sen jälkeen katson mieheni kanssa uutiset.

Kommentit (0)

Teknologia on tämän ajan jumalista mahtavin, uskonnoista suurin ja juuri tässä meidän pienessä maassamme voimassaan aivan ylivertainen.

Minä olen elänyt kohtuupitkän elämän. Elämäni alusta asti on ollut olemassa auto. Elämäni aikana ihminen pääsi kuuhun. Ison osan elämästäni tietokone on kuitenkin ollut vain scifielokuvien valoja vilkuttava seinäkoriste.

Nykyihminen on ollut olemassa 300 000 vuotta, vähän laskutavasta riippuen. Tästä ajasta se on osannut lähettää sähköpostia noin 30 vuoden ajan eli elinkaarestaan vaivaiset 0.01%

Tietotekniikan vallankumous on ollut nopeaa ja lähes eksponentiaalista volyymissään. Silti ihminen eli tekniikan käyttäjä on biologisesti se ihan sama jässikkä, joka istui luolassa ja yritti vuolla nuijastaan tikkuja onnistuakseen sytyttämään tulen.

Minun sähköpostini kaapattiin muutama viikko sitten. Sain yliopiston helpdeskiltä viestin, että tilini tullaan deaktivoimaan, jollen käy muuttamassa tilitietoja. Sähköpostin oli allekirjoittanut yliopiston helpdesk ja viestipohjana oli tuttu helpdeskin nettisivu. Ensin en hetkeäkään epäillyt viestin aitoutta. Täsmälleen samalla kaavalla saan viestin puolen vuoden välein, kun tilini salasana pitää vaihtaa. Jostain pieni epäilys kuitenkin hiipi ja lähetin helpdeskin chattiin viestin, onko kyseessä aito pyyntö. Ei ollut. Tästä kului toista viikkoa, kun eräänä aamuna en enää päässyt omalla salasanallani puhelimen sähköpostikansioon. Soitin IT-tukeen. Joku oli käynyt vaihtamassa salasanani samana aamuna ja lähettänyt tililtä mittaamattoman määrän viestejä ties minne. Vuorokauden kesti, että tilini saatiin palautettua. Koko tuon ajan adrenaliini jyskytti sykettäni ja ohimoa pakotti pirusti. Tunne lienee hyvin samankaltainen kuin jos kotiin olisi murtauduttu.

Tässä kohtaa korostan, että minä en siis vastusta teknologista kehitystä. Tyhmähän olisin jos niin tekisin. Ampuisin samalla jopa omaan nilkkaan. Mutta minä kysyn, onko järkevää rakentaa näin haavoittuvaa systeemiä. Kaikki vekottimet sähköisiksi, kaikki tieto internettiin ja kaikki viestintä koneiden kautta?

Yritykset siirtyvät kovaa vauhtia paperittomiksi. Tietojärjestelmiä syntyy kuin sieniä sateella. Kukin kehittää omiaan, eikä harmonisointiin ole aikaa. Maamme terveysjärjestelmät ovat tästä hyvä esimerkki. Käyttäjät eksyvät tietojärjestelmien paljoudessa eikä kukaan kohta enää muista, missä mikäkin dokumentti oli. Puhumattakaan salasanoista, joita pitää kuhunkin järjestelmään vaihtaa erilaisilla frekvensseillä. Minä otin kollegan suosituksesta käyttööni salasanojen säilytysjärjestelmän. Nyt eikun odotan, että unohdan säilytysjärjestelmän salasanan.

Firmat siirtyvät myös viestimään pitkin omia nettikanaviaan. Sähköposti ei enää riitä. Vakuutusyhtiö lähetti minulle pari päivää sitten tekstiviestin, että ovat lähettäneet minulle viestin heidän .fi palvelimeensa. Minulta meni puoli tuntia ja 24 erilaista painallusta löytää viesti. Se oli sopimus digitaalisesta asioinnista. Minun tulisi hyväksyä sopimus sähköisesti 15 minuutin kuluessa. Missään ei ollut ohjeita, miten hyväksyntä piti tehdä. Yksikään nappi ei ohjannut eteenpäin. Jätin siis hyväksymättä.

Suomi otti aikanaan viranomaistunnistautumisen välineeksi pankkitunnukset eli Tupas-järjestelmän. Kansalaiskeskustelua asiasta ei käyty. Pankit hyrisivät tyytyväisyyttään. Alkuun systeemi oli helpohko, tarvittiin vain pari numerosarjaa. Nyt pitää olla loggausohjelman lisäksi myös älypuhelin, joka käy kurkkaamassa pankin järjestelmiin samanaikaisesti kuin itse olet kirjautumassa sisään.

Mitä sitten, kun yhteys ei toimikaan? Tai kun vaihdat puhelinta? No helppoahan se on, senkun haet uuden aktivointikoodin mobiilisovelluksella. Mutta kun mobiilisovellus ei aukeakaan ilman tunnuslukusovellusta, joka taas ei toimi ilman aktivointikoodia. Tervetuloa tietotekniseen karuselliin. Ja jippii, uutta on luvassa, kun nyt näyttää siltä, että tämäkään järjestelmä ei kohta enää täytä uusia turvallisuusvaatimuksia.

Yhdysvaltalainen Ted Kaczynski jätti 1970-luvulla lupaavan akateemisen uransa matemaatikkona ja muutti sähköttömiin eräolosuhteisiin ollakseen omavarainen. Historiaan hän jää kuitenkin Unabomberina, joka vastusti teknologista vallankumousta ja toi manifestinsa ilmoille mitä karmaisevimmalla tavalla, lähettämällä kirjepommeja ja siten tappamalla ihmisiä. Kaczynski myönsi itse, että hänen tekonsa olivat äärimmäisiä, mutta kuitenkin välttämättömiä, jotta kiinnitettäisiin huomiota ihmisarvon heikkenemiseen modernin teknologian edessä. Ted Kaczinsky istuu tuomiotaan vankilassa elämänsä loppuun asti ja kirjoittaa. Hänen tekstejään julkaistaan. Älymystön mielipide tuntuu olevan, että mies ei ole hullu, jopa päinvastoin. Kaczinskyn ydinsanoma on, että teknologinen kehitys on lisännyt epävakautta yhteiskunnissa, tehnyt ihmiselämästä riittämätöntä ja levittänyt ympärilleen psyykkistä pahoinvointia. Hän sanoo, että usea ihminen ymmärtää kyllä tilanteen, mutta siihen tyydytään väistämättömänä. Tuloksena ihminen turtuu täyttämään elämäänsä tyhjänväiväisellä viihteellä ja muilla sijaistoiminnoilla, joiksi hän myös laskee tieteellisen piipertelyn.

Minä lopetan sanomalla, ettei pommeja ehkä kuitenkaan kannata lähettää, mutta ajatella kannattaa. Ja puhua. Sekä kirjoittaa.

Ihminen on pätevä olento. Senhän aika on jo moneen kertaan näyttänyt. Nyt olisi aika ottaa hattu kauniiseen käteen ja myöntää, ettei ihan kaikkea ole pakko tehdä vain sen takia, että se osataan tehdä.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen vanheneva korkeita kouluja käynyt nainen. Tunnen herkästi. Analysoin syvältä. Kirjoitan kirjoja. Teen biologista johtotyötä. Asun Suomea miehen ja koiran mukana. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Kunnioitan itsenäisyyttä, pelkään yksinäisyyttä. Kysyn degeneroidunko väistämättä tyhmäksi.

Teemat