Istun olohuoneessa ja olen onnellinen. Sohvalla istuvat molemmat tyttäret, nojatuolissa vävykokelas. Televisiossa tanssii tähtiä. Sohvapöydällä on sormiruokaa.

Tässä ajassa yksi kriittisistä kipupisteistä on aika läheisten ihmisten kanssa. Sitä on yksinkertaisesti liian vähän.

Jokin aika sitten julkaistiin kansainvälinen tutkimus, jossa etsittiin yhteistä nimittäjää hyvän koulumenestyksen ja myöhemmän elämässä pärjäämisen taustalta. Tulos tutkimuksesta oli yllättävä. Vastauksena ei ollutkaan korkeasti koulutetut vanhemmat, oikeat ystävät tai hyvät harrastukset. Yksi yhteinen tekijä menestyneen elämän taustalta kuitenkin löytyi. Se oli perheen yhteinen ateriointi. Jos lapset söivät vanhempiensa kanssa lähes joka päivä yhdessä, heidän lähtökohtansa elämään olivat huomattavasti paremmat kuin lapsilla, joiden perheestä yhteinen illallistaminen puuttui.

Kun aikanaan kuulin tutkimuksesta, olin tyytyväinen perheeseemme kasvaneesta syömäkulttuurista. Sen negatiivinen puoli näkyy toki kropassa, mutta positiivisesta puolesta uskon meidän kaikkien hyötyvän. Kyseessähän ei todellakaan ole ruoka vaan hyvin yksinkertaisesti läheisille ihmisille omistettu hetki.

Ruokailun lisäksi perheellämme on ollut toinenkin yhteinen aika. Sitä on vietetty television edessä. Historia tähän tulee tietysti omasta lapsuudesta. Minä olen television kultakauden lapsi ja kasvanut Naapurinlähiön, Columbon ja Lauantaitanssien seurassa. Kun omat lapset sitten syntyivät, yhteisöllisyydestä piti huolta Bumtsi Bum, Karjalan Kunnailla ja viime vuosina pohjoismainen harmaus.

Nyt perheiden yhteinen televisioaika on jäämässä yksilönvapauden alle. Kaikkien tulee saada katsoa mitä itse haluaa ja koska haluaa. Toosissa on netflixiä, areenaa ja katsomoa. Kaukana on kulttuuri, jossa televisiokanavia oli kaksi ja kaikki kansanosat tunsivat samat tv-ohjelmien hahmot. Tyhmähän olisin, jos sitä aikaa takaisin kaipaisin. Mutta yhteistä aikaa kaipaan kyllä. Ja näen ympärilläni myös yleisempää kaipuuta samaan. Tästä kertoo yhdeksi suosituimmista televisiosarjoista noussut tosi-TV, jossa seurataan toisten ihmisten televisionkatsomista.

Nykyperheiden illat ovat enempi yksilöllisiä kuin yhteisöllisiä. Kukin perheenjäsen puuhastelee omiaan, sulkeutuu omaan huoneeseensa ja katsoo omalta koneeltaan itse valitsemaansa ohjelmaa.

Kun puolustan televisiota ja sen lähettämän ohjelman oikeassa ajassa tapahtuvaa yhteistä seuraamista, saan otsaani impivaaralaisen leiman. Eilisen haikailijoita kritisoiva asenne tapasi aiemmin hiljentää minut. Enää en välitä. Minähän olen vanha. Aika antaa perspektiiviä olla mieltä ja sanoa ääneen.

Tulevaisuudessakin haluan odottaa viikon, että Yleisradio lähettää minulle seuraavan jakson laadukkaasta brittisarjasta joka torstai-ilta kello yhdeksän. Sen jälkeen katson mieheni kanssa uutiset.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen vanheneva korkeita kouluja käynyt nainen. Tunnen herkästi. Analysoin syvältä. Kirjoitan kirjoja. Teen biologista johtotyötä. Asun Suomea miehen ja koiran mukana. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Kunnioitan itsenäisyyttä, pelkään yksinäisyyttä. Kysyn degeneroidunko väistämättä tyhmäksi.

Teemat

Hae blogista