Kirjoitukset avainsanalla viisas

Luen Antti Eskolan viimeiseksi jäänyttä kirjaa. Sosiologi puhuu vanhuudesta. Biologi minussa pelkää sitä. Yksi vertaus iskee minuun kuin veitsi voihin.

Kun ihminen vanhenee, tärkeät toimet, erityisesti työ, loppuvat. Ensin helpottaa, mutta sitten iskee tyhjyys. Mitä minä nyt teen? Missä on minun tuleva toimintani kohde? Mikä arvoinen enää olen?

Eskola vertaa tunnetta kirjailijan tuskaan uuden kirjan valmistumisen kynnyksellä. Työ loppui, mitä nyt? Hän puhuu tilanteiden samanlaisuudesta. Minä tarraan keskusteluun ihmisen arvosta.

Kuudes kirjani putkahti ulos painosta eilen. En ole vielä nähnyt tuotosta. Tiedän että kirjavälitys syö muutaman päivän. Pari kolme edellisen viikon öistä vietin helvetintuskan pauloissa. Eino Leino nimitti aikanaan uuden kirjan syntyprosessia Jumalan keinuksi. Tänään istuessani etuverannan rottinkikeinussa kiitän sekä Eikkaa kyseisestä termistä että useita kirjallisia kollegoita vertaistuesta. Nyt tiedän etten ole tunteeni kanssa yksin.

Antti Eskola kertoo kirjassaan jarrutelleensa viimeisen kirjansa ulostulon kanssa. Ettei tyhjyys tulisi. Hän toimii myös tavalla, joten en kenenkään kirjailijan vielä aiemmin tiedä toimineen. Hän liittää kirjan esipuheeseen oman kotiosoitteensa ja toivoo saavansa kirjeitse kommentteja ja lukijoiden omia kokemuksia. Hän sanoo tällä tavoin loiventavansa sekä kirjan valmistumisen että vanhenemisen tyhjyyttä. Hänen uusi toimintansa kohde on lukea kommentteja ja vastata niihin.

Olen pahoillani, etten ehdi kirjoittaa omaa kirjettäni. Antti Eskola kuoli vajaa kaksi viikkoa sitten. Tuttavan kautta kuulen, että hän ehti saada yli viisisataa kommenttia. Toivon ja myös uskon, että ne riittivät hyvin täyttämään hänen tyhjyydentunteensa.

Minä pelkään, että oman kirjani julkaisemisen tuoma tyhjyys ei tule samalla tavoin täyttymään. Ei ole mitään syytä uskoa, että asiat sujuisivat tämän romaanitrilogian kakkososan kanssa eri tavoin kuin ykkösosan kanssa meni.

Minä taustoitan romaanini poikkeuksellisen perusteellisesti. Olen sivusta kuullut prosessiani jopa ivailtavan. Mutta minä en välitä kireistä sanoista, sillä tiedän, että uteliaisuus on ominaisuus, joka vie minua eteenpäin. Niin kirjoittajana kuin tutkijana. Miksi en siis avaisi ovia, jotka kirjailijuus minulle aukaisee, ja sukeltaisi outoihin, uskomattoman kiehtoviin maailmoihin.

Edellisen romaanini myötä vierailin Helsingin poliisin murharyhmässä, oikeuslääketieteen laboratoriossa, parissa kolmessa opettajainhuoneessa ja haastattelin isoa rypästä erilaisia ihmisiä. Kun kirja tuli ulos puolitoistavuotta sitten, vietin yhden viikonlopun lähettämällä 18 vapaakappaletta kiitokseksi minua taustoituksessa auttaneille tahoille. Tein samalla omat ”eskolani” ja liitin kiitoskirjeisiin käyntikortin. Josko joku haluaisi lähettää kommenttinsa. Kahdeksastatoista ihmisestä yksi vastasi.

Aion viettää seuraavan viikonlopun lähettämällä vastaavat kiitoskirjeet uunituoreen opuksen kera. Nyt romaanissa ollaan vaikeamman äärellä ja kiitettäviä on melkein kolmekymmentä. Nähtäväksi jää, saanko yhden vai viisi vastausta. Kyynisyys minussa ei odota yhtään enempää.

Palautekulttuuri ei todellakaan ole suomalaisten vahvuus. Onhan meillä sanonta, että hyvin menee kun kukaan ei sano mitään. Haukut kuulee humalaisilta ja kiitokset hautajaisissa.

Avaan illan lopuksi tietokoneen ja sieltä romaanitrilogiani kansion. Kun nyt kerran viisas mies sanoo, että tyhjyys tulee täyttää uudella toiminnalla. Ei tarvita kuin kohde. Ongelmaa ei siis ole. Kaikki on kristallinkirkasta. Trilogioihin kun kuuluu kolmaskin osa.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Erityisen lämmin kesä on lopuillaan. Syksy tekee tuloaan. Samalla tavoin kuin elämänikin kaaressa.

Istun kesäteatterissa. Illasta kylmenee. Filtti täytyy heittää jalkojen päälle puoliajan jälkeen. Näytelmä on hyvä, mutta olen siitä huolimatta ärtynyt. Katson yleisöä. Yhdeksänkymmentä prosenttia katsojista on naisia. Suurin osa keski-ikäisiä tai sen jo taittaneita. Naiset nauravat helpoille vitseille. Navanalusjutut saavat heidät punastelemaan täpinöissään. Älykkäämpi huumori menee ohi. Sille nauravat vain yleisön kolme miestä ja muutama paikalle eksynyt teini-ikäinen.

Kotimatkalla muistelen hiljattain tekemääni laivamatkaa. Reissun päällä oli isompi eläkeläisporukka. Naiset istuivat buffapöydissä omissa porukoissaan ja miehet omissaan. Koska matkustin yksin, kuulin keskustelut hyvin. Naisten pöydässä kritisoitiin ruokaa, puhuttiin lastenlapsista ja kikatettiin uusimmalle iltalehtien lööpille Jari Sillanpäästä. Miesten pöydässä puhuttiin politiikasta, kritisoitiin uusinta Hesarin pääkirjoitusjuttua ja mietittiin, mitä Putinin ja Trumpin tapaamisesta seuraisi.

Miksi nämä tapahtumat saavat minut ärtymään? Vastaus on yksinkertainen. Nainen ei ole yhtään sen tyhmempi biologinen olento kuin mieskään. Mikä ihme on yhteiskunnassamme vinossa, kun vanheneva nainen lokeroituu höperöksi idiootiksi ja vanheneva mies charmantiksi älyköksi?

Illan päätteeksi päätän aloittaa blogin. Olen harjoitellut nettialustaa muutaman kohdennetun blogin kanssa parin viime vuoden aikana. Tällä kertaa aion kirjoittaa vanhenevasta naisesta ja yrittää rikkoa tabua väistämättömästä tyhmyydestä. Minä haluan vanhentua toivossa ja uskossa, että elämänkokemukseni tekee minua koko ajan viisaammaksi eikä päinvastoin.

Kun vierailin ystäviemme mökillä Pohjois-Ruotsin Bodenissa, ystävättäreni esitteli minut meänkieltä puhuvalle naapurilleen. Koulutus- ja työlitanian jälkeen Bengt oli hetken hiljaa ja sanoi lopulta, että ”järkikankku siis”. Sinä iltana nauroin termille, mutta nyt aion pitää siitä kiinni kynsin ja hampain.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen vanheneva korkeita kouluja käynyt nainen. Tunnen herkästi. Analysoin syvältä. Kirjoitan kirjoja. Teen biologista johtotyötä. Asun Suomea miehen ja koiran mukana. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Kunnioitan itsenäisyyttä, pelkään yksinäisyyttä. Kysyn degeneroidunko väistämättä tyhmäksi.

Teemat