Kirjoitukset avainsanalla vanha

Tytär houkuttaa minut katsomaan The Crownia. Ensimmäinen nettitelevisiokokemukseni koukuttaa minut nopeasti, vaikken ole koskaan pitänytkään erityisemmin englantilaisesta monarkiasta. Sarja on kuitenkin erinomaisesti tehty ja päästää ihmisen sisään. Ensimmäisellä kaudella sieluni vie Winston Churchill. Vanhan pääministerin nuori apulainen ottaa eräänä päivänä työpaikaltaan mukaansa nuoren Winstonin kirjoittaman kirjan. Apulainen kertoo lumoutuneensa, miten mies on osannut analysoida elämää jo 24-vuotiaana. Tyttö itse tuntee olevansa vastaavaan kykenemätön. Mieleni sopukoihin painuu iäkkään Winston Churchillin ilme ja ihmettely. ”Mitä ihmettä minä oikein olen kirjoittanut?”

Parissa päivässä kysymys kääntyy kohti itseä. Päädyn viettämään itsenäistä iltaa kotikirjaston lattialla vanhojen päiväkirjojen ja paperipinojen keskellä. Ahmin tekstiä, valun muistoihin tunteen kautta, itken kuin vesiputous mutta hymyilenkin muutamaan otteeseen. Opin yhden illan aikana itsestäni enemmän kuin monien vuosien terapiasessioiden aikana olen oppinut. Matka ei kuitenkaan ole helppo. Monin kohdin sattuu niin pirusti. Silti en voi muuta kuin suositella samaa kaikille, joiden kirjoituspöydän alimmasta laatikosta löytyy oma menneisyys.

Kohtaan ensimmäisenä pelokkaan nuoren tytön, joka päätyy räpiköimään läpi vuosien yrittäen päästä eroon peloistaan. Kahdeksantoistavuotias tyttö kirjoittaa: ”Lakkiaiset on ylihuomenna. Se ei oikein tahdo mahtua mun ajatuksiin. Vihdoin ylioppilas. Yksi etappi saavutettu. Koko elämä kysymysmerkkinä edessä. Pimeänä ja pelottavana. Mä oon lukenut paljon pääsykokeeseen. Jos mä pääsen, pelko senkun kasvaa. Jos en pääse, pettymys on mieletön. Valitse nyt sitten siitä. Kunpa olisi joku joka päättäisi minun puolesta. Kertoisi kaikki, mitä pitää tehdä ja pitäisi huoltakin musta samalta. Hitto, kun tulevaisuus näyttää synkältä ja pelottavalta.”

Tutustun jo aikaisessa elämänvaiheessa kiireeseen tuskastuneeseen nuoreen naiseen, joka kaksikymmentäyksivuotiaana kirjoittaa: ”Mun opiskelussa on kriisi. Enkä edes tiedä, mistä se varsinaisesti johtuu. Laitoksella vaan kaikki ottaa päähän ja välillä itkettää. Ihmiset sen tekee. Niillä ei ole mitään muuta kuin lukeminen, lukeminen ja lukeminen. Valiojoukolla on kauhea kiire. Otetaan kursseja toisensa perään ja ollaan helvetin ylpeitä itsestään. Tunnelma on kireä ja täynnä kilpailua. Mua oksettaa koko paikka! Entä jos mä olenkin väärässä paikassa? Entä jos musta tulee hermoraunio jo ennen kuin olen perillä?” Kiire ja kireys sekä niiden nostattamat tuska sekä ahdistus palaavat teksteissä vuosien kuluessa yhä uudelleen ja uudelleen. Nyky-yhteiskunnan kiivaasti pyörivä oravanpyörä saa pyyhkeitä. Kuten ihmisten turhantärkeys. Sekä aikataulut. Almanakat. Kannettavat tietokoneet, kännykät ja IT-järjestelmät.

Kun nuori nainen kasvaa, vievät tunnemyrskyt elämää kiivaasti sen laidasta toiseen. Kaksikymmentäviisivuotias pohtija kirjoittaa: ”Tunteita on niin vaikea selittää. On melkein mahdoton kuvata ajatuksia, jotka syntyvät tunteista. Tunteet ovat niin sekavia. Ehkäpä minä olen vaan niin järkiperäinen ihminen. Kaikki pitäisi aina voida selittää järjen avulla. Ja tunteet ovat niin järjettömiä. Ristiriita järkevien ajatusten ja tunteiden välillä on todella raastavaa. Siksi kai tunteita on niin vaikea selittää. Ehkäpä osaisinkin, jos minulla olisi hallussani kaikki maailman sanat ja kyky käyttää niitä. Mutta sanavarastoni on niin rajallinen ja kykyni muovata sanoistani kirjoitusta ei ole kirjailijan kyky. Joten se tarve, joka minua piiskaa tämän koneen äärellä päivästä toiseen, tuntuu todella painostavalta. Olisi niin suuri halu, todellinen tarve avata tunteiden niin täpötäynnä oleva arkku minun sielustani. Ja on niin turhauttavaa tajuta, ettei siihen ole keinoja. Että sanat mitkä paperille syntyvät eivät ikinä kykene niitä tunteita selittämään.” Tunteet ja järki eivät opi seurustelemaan keskenään erityisen hyvin vuosikymmenien mittaisella matkalla, mutta toimeen ne oppivat toistensa kanssa tulemaan. Ainakin jotenkuten.

Yksinäisyydestä muodostuu matkan koskettavin ydin ja itsenäisyydestä sen kantavin voima. Kaksikymmentäseitsemänvuotiaana pahin on ohi ja omille jaloille päässyt nainen kirjoittaakin: ”Elän elämää, jollaista ihannoin ja jollaista olen tavoitellut. Olen itsenäinen nainen ja elän itsenäistä elämää. Olen suhteellisen älykäs ja vahva ihminen. Kuitenkin minussa on herkkyyttä ja pehmeyttä, liikaakin. Minulla on onnistuneita ihmissuhteita. Olen pystynyt poistamaan kaunan lapsuuttani kohtaan ja rakentamaan hyvät suhteet vanhempiini uudelleen. Olen itsenäistynyt pois minun ajatuksiani hallitsevien ihmisten mielipiteistä. Olen kyennyt rakentamaan ystävyyssuhteita ja ympärilläni on ihmisiä, joiden kanssa pärjään ja joista osaa todella kunnioitan. Kuitenkaan ihmiset eivät enää hallitse minua, eivätkä ihmissuhteet ole elämäni perusta. Ihmisten käsitykset eivät ole minä. Minä olen juuri sellainen kuin olen. Hyväksyn sen. Ja kunnioitan sitä. Kuitenkin samalla elämäni on tyhjää ja usein tylsää. Pystyn sanomaan itselleni, että elämäni on itsenäistä, mutta tarkoitanko sittenkin yksinäistä. Säälinkö kuitenkin itseäni sen tärkeän ihmissuhteen puuttumisesta? Mistä tulee kipu, kun näen ympärillä pieniä lapsia ja onnellisia perheitä? Enkö olekaan ylpeä yksityisyydestäni, itsenäisyydestäni ja vahvuudestani. Ovatko ne ominaisuuksia, joihin on mahdotonta sisällyttää läheisyyttä? Miksei läheisyys voisi samalla olla itsenäisyyttä? Kahden itsenäisen ihminen välinen läheisyys. Ilman riippuvuutta, jatkuvia tarpeita ja vaateita. Sellaista läheisyyttä minä kaipaan. Ja siitä syystä en osaa päättää, olenko onneton. Vaiko onnellinen.” Vanhuuden yksinäisyyteen liittyvät pelot ja itsenäisyyteen liittyvät pohdinnat saavat teksteistä aivan uutta sisältöä. Tuntuu kuin koko kulma muuttuisi toiseksi. Uudeksi ja jollakin mystisellä tavalla paremmaksi.

Opin matkan varrella paljon myös omasta biologiastani. Erityisesti vuosilta, jolloin tyttäret saapuivat kahden itsenäisen ihmisen uuteen liittoon. Kolmekymmenvuotias tuore äiti kirjoittaa: ”Raskaus oli onneksi helppo. Mies varmaan nauraisi tuolle, että kuittaan homman yhdellä pienellä lauseella. Sillä olinhan minä rasittava. Varsinkin alussa. Itkeä tuhersin ja valitin. Kerrankin olimme tulossa saunasta ja jämähdin keskelle portaikkoa itkemään. Ihan ilman syytä.” Hormonimyrskyjen muistot tuovat runsaasti lohtua vaihdevuosien hormonihelvettiin.

Loppuun täytyy kuitata, että matka menneeseen ei ole pelkästää ahdistava, vaikka kynä ja kirjoituskone ovatkin tallentaneet paljon enemmän pahoja kuin hyviä ajatuksia. Yhtä unelmaa ei kuitenkaan voi sivuuttaa. Neljäkymmentäneljävuotias keski-ikäinen nainen kirjoittaa: ”Minua jännittää. Ihan kamalasti itse asiassa. Onko minua koskaan jännittänyt näin paljon? Ei varmaan. Ainakaan koskaan ennen en ole nukkunut näin huonosti. Koskaan en myöskään ole laskenut päiviä näin tiiviisti. Kahden viikon ja yhden päivän päästä toteutuu yksi elämäni suurimmista unelmista. Minusta tulee kirjailija!”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lennän Lontoon yläpuolella lopullisena päämääränä Boston. Matka on tuttu ja sujuu rutiinilla. Silti tuntemukset ovat enempi negatiivisen kuin positiivisen puolella. Enää en kuitenkaan pelkää lentämistä kuten nuorempana. Pakon sanelema tapa on turruttanut minut.

Minua ei lakkaa ihmetyttämästä, kuinka työmatkoja yhä edelleen glorifioidaan. Asian täytyy liittyä ihmiselle tyypilliseen ”ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen” -syndroomaan ja yleiseen harhaluuloon, että matkustaminen sinällään olisi jotakin hienoa. Työmatkoissa kun ei ole juuri mitään hyvää. Päivät ovat pitkiä ja matkakohteista näkee lähinnä lentokenttiä, harmaita teollisuusalueita ja globaalistandardeja hotellihuoneita.

Ihmiset ovat reissaamisessa parasta, ihan kuten muussakin työelämässä. Kun kesällä kävelin ulkomaisten kollegoideni kanssa hotellille illallisravintolasta, ajattelin, että tämä on yksi niistä asioista, joita tulen kaipaamaan, kun eräänä päivänä jätän tämän kaiken taakseni. Erilaisia ihmisiä. Lukuisia kulttuureja. Vaihtelevia mielipiteitä. Monia, monia, monia ja monia keskusteluita.

Hollantilainen työkaveri kyseli pari viikkoa sitten tiimilounaalla, missä porukat olivat olleet kesälomalla. Kaikki muut olivat matkustelleet. Minä en.

Kun vein tyttären katsomaan Michelangelon freskoja Roomaan pari vuotta sitten, totesin, että turismi ei enää ole minua varten. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän vihaan ihmispaljoutta. Tungosta, ruuhkaa, joukkomielipiteitä ja laumassa tiivistyvää tyhmyyttä. Minä en halua olla siellä, missä kaikki muut ovat.

Joku voisi sanoa, että tokihan maailmassa on paljon paikkoja, missä ei ole ihmisiä ahdistukseen asti. Ja että siellä jossakin on ihania kulttuureja. Siinäpä tämä joku olisi ”oikean” matkailun ytimessä. Vieraaseen kulttuuriin tutustuminen kun on olennainen askel kaiken vieraan hyväksymisessä.

Erilaisiin kulttuureihin voi tutustua myös matkustamatta. Kirjat avaavat mielikuvitusovia uusiin maailmoihin ja niiden historiaan. Draamakin toimii, erityisesti jos uskaltaa astua television ja Finnkinon meille tuputtaman amerikkalaisen viihteen toiselle puolen. Kulttuuria voi löytää myös toisista ihmisistä. Meillä asui muutama vuosi sitten etelä-afrikkalainen vaihto-oppilas ja kokemus oli erinomainen matka meille ennestään tuntemattomaan kulttuuriin.

Erilaisuuteen tutustuminen ei kuitenkaan tunnu olevan tämän päivän matkustuksen pääasiallinen syy. Lentokoneeseen hyppäämisestä on tullut niin halpaa ja vieraaseen maahan matkustamisesta niin helppoa, että matkaan lähdetään, kun halutaan karata arkielämän harmautta ja haudattuja huolia. En sano, etteikö ihminen saisi toivoa arkeensa sunnuntaita, mutta pitääkö kaikessa mennä äärimmäisyyksiin. Eikö vähempi riittäisi? Eikö katse kannattaisi kääntää kohti kotisohvaa? Maapallonkaan ei silloin tarvitsisi pitää pistoolia ohimollaan.

Kommentit (0)

Makaan kotisohvalla ja poden flunssaa. Olen peittänyt palelevan kehoni hiljattain virkkaamallani torkkupeitolla. Täytän sairauslomapäivää vuoron perään kirjalla, ristikolla, televisiolla ja unella.

Olen yllättynyt kuinka apeaksi virus minut vetää. En nimittäin ole ollut elämäni aikana mikään huono sairastaja. Puolessa välin päivää nimeän tautini "miesflunssaksi" ja teen havainnon. Tämä flunssa kun on ensimmäinen, jota sairastan vaihdevuosien jälkeen. Entä jos estrogeeni suojaakin naista jollakin mystisellä tavalla sairastumisen henkisiltä vaikutuksilta? Ajatus on huvittava, mutta pohdinnalla voi siitä huolimatta leikitellä. Onhan estrogeenin poistumisella naisen elimistöstä lukuisia muitakin vaikutuksia, kuten karvojen harveneminen päälaelta ja niiden ilmestyminen naisen kasvojen alaosaan. Estrogeenin henkisistä vaikutuksista puhutaan vähemmän. Ne kun eivät näy. Eikö yksi looginen mekanismi voisi olla suojata naista kivulta, kun naisen elämänkaareen kuuluu kivulias synnytysprosessi. Jos pelkästään biologiperspektiivistä katsoo, eikö tässä olla juuri naisen biologisen merkityksen ytimessä. Kaipa elimistö haluaisi auttaa naista. Naishormoni olisi siihen hyvä väline. Nyt kun kyseinen hormoni on minusta poistunut, olenko siis sairauksien edessä henkisesti haavoittuvampi, kuten miesten tyypillisesti haukutaan olevan?

Ajatusleikki piristää minua hiukan ja teen retken lähiapteekkiin. Viruksen karkoittamiseksi oman puolustusmekanismin buustaaminen on tervehtymisen kannalta olennaisinta. Päätän tukea kroppaani parilla vitamiinilla, valkosipulilla ja auringonhattu-uutteella. Ostan mukaan myös uuden trendituotteen, purkillisen sinkkiasetaattitabletteja. Kasa aavistuksen ristiriitaisia tutkimuksia, yksi suomalainenkin, sanoo imeskeltäessä vapautuvan ionisen sinkin lyhentävän flunssan kestoa noin puoleen. Yritän löytää molekyylitason tietoa mekanismista, mutta sitä ei ole. Markkinointiläpysät kertovat sinkin ehkäisevän rhinoviruksen tarttumista isäntäsolun reseptoriin. Kiinnostun tästä, koska olen aikanaan käsitellyt kyseistä reseptoria väitöskirjassani. En löydä ainoatakaan todistetta. Siitä huolimatta imeskelen pahanmakuisia tabletteja parin tunnin välein. Sillä mikäli teoria pitää paikkansa, vaikutus syntyy ainoastaan, jos molekyyliä on nielussa tarjolla. Samaan ideaan perustuu myös kuuman juominen flunssan aikana, sillä lämpötilan tiedetään vaikuttavan viruksen tarttumiseen. Mutta kuten olen lapsilleni heidän flunssiensa aikana opettanut, täysi teho saavutettaisiin vasta, mikäli nielu olisi lämmin lähes yhtenään.

Joko lääkebuustauksesta johtuen tai siitä riippumatta henkinen olotilani on noussut illansuussa jo lähelle harmaata keskivaihetta. Päätän vielä shokeerata viruksen piinaamaa kroppaani perisuomalaiseen tapaan. Joenvarren hirsisauna lämpiää jokaisena perjantai-iltana lokakuusta huhtikuulle. Uimaankin pääsee. Vielä ei tarvita edes avantoa.

Kun nousen joesta pitkin puisia portaita, puolikas kuu möllöttää kirkkaan mustan veden päällä. Mietin, että henkinen olotila ei voi tästä juurikaan parammaksi tulla. Uskon voittavani viruksen.

Kommentit (0)

Yksinäinen hanhi taapertaa reipasta vauhtia luokseni, kun parkkeeraan pyöräni veden rantaan. Sama on toistunut jo useampana päivänä peräkkäin. Uusi lintuystäväni on saapunut lätäkölle sukunsa ja ystäviensä mukana, mutta loukkaantunut reissun päällä eikä kykene enää lentämään. Niinpä muu porukka jatkoi matkaa ja hanheni jäi yksin. Ruokaa sille toistaiseksi riittää, mutta kovin yksinäiseltä linnun olo tuntuu. Niinpä se tarraa ihmiseen, kipittää luokseni heti kun saan pyörän lukkoon, kävelee pää pystyssä vierelläni kuin koira ja tulee uimaan perässäni. Kun jatkan polkumatkaa, perääni jää tuijottamaan surullisen näköinen eläin.

Minä päätän pysähtyä polkumatkalla ystävättäreni luona. Meidän molempien lapset ovat hiljan aikuistuneet. Ystävä nauttii omasta ajasta ja arjen vapautumisesta. Minä sen sijaan oireilen iltaa itsekseni.

Lämmitän kotona pakastepizzan ja avaan television juuri ennen puoli yhdeksää. Iltauutiset kertovat paavin saapuneen Tallinnaan ja liikkuneen kaupungin läpi vaatimattomasti autolla. Minun tekisi mieleni kommentoida tyhmää lausetta. Miten ihmeessä paavin olisi Ylen mielestä pitänyt liikkua, ettei kulkeminen olisi ollut vaatimatonta? Helikopterilla? Enkelin siivin? Mutta olohuoneessa ei ole ketään kelle sanoa mitään.

Uutisten jälkeen alkaa ajankohtaisohjelma, jossa teemana on nuorten syrjäytyminen. Koskettava teema ja silmä kostuu pariin otteeseen. Toimittaja on löytänyt nuoren, joka on suostunut antamaan syrjäytymiselle kasvot. Kun pojalta kysytään, miten hänen syrjäytymiskierteensä olisi voinut katkaista, hän vastaa: ”Minut olisi pitänyt hakea yksinäisyydestä ja joutilaisuudesta pois, ihmisten joukkoon.” Toimittaja jatkaa lukemalla tutkimuksesta, että nuoret tarvitsevat ennen kaikkea tekemistä. Rutiineja. Aikatauluja päiväänsä.

En näe sohvaltani juurikaan eroa syrjäytyneiden nuorten tai yksinäistyvien vanhusten tilanteessa. Molempien kannattaa pysyä kiinni muissa ihmisissä.

Ihminen on laumaeläin. Kuten hanhikin. Suuri joukko saattaa ärsyttää. Mutta yksi riittää ystäväksi.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen vanheneva korkeita kouluja käynyt nainen. Tunnen herkästi. Analysoin syvältä. Kirjoitan kirjoja. Teen biologista johtotyötä. Asun Suomea miehen ja koiran mukana. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Kunnioitan itsenäisyyttä, pelkään yksinäisyyttä. Kysyn degeneroidunko väistämättä tyhmäksi.

Teemat