Kirjoitukset avainsanalla ihminen

Istun olohuoneessa ja olen onnellinen. Sohvalla istuvat molemmat tyttäret, nojatuolissa vävykokelas. Televisiossa tanssii tähtiä. Sohvapöydällä on sormiruokaa.

Tässä ajassa yksi kriittisistä kipupisteistä on aika läheisten ihmisten kanssa. Sitä on yksinkertaisesti liian vähän.

Jokin aika sitten julkaistiin kansainvälinen tutkimus, jossa etsittiin yhteistä nimittäjää hyvän koulumenestyksen ja myöhemmän elämässä pärjäämisen taustalta. Tulos tutkimuksesta oli yllättävä. Vastauksena ei ollutkaan korkeasti koulutetut vanhemmat, oikeat ystävät tai hyvät harrastukset. Yksi yhteinen tekijä menestyneen elämän taustalta kuitenkin löytyi. Se oli perheen yhteinen ateriointi. Jos lapset söivät vanhempiensa kanssa lähes joka päivä yhdessä, heidän lähtökohtansa elämään olivat huomattavasti paremmat kuin lapsilla, joiden perheestä yhteinen illallistaminen puuttui.

Kun aikanaan kuulin tutkimuksesta, olin tyytyväinen perheeseemme kasvaneesta syömäkulttuurista. Sen negatiivinen puoli näkyy toki kropassa, mutta positiivisesta puolesta uskon meidän kaikkien hyötyvän. Kyseessähän ei todellakaan ole ruoka vaan hyvin yksinkertaisesti läheisille ihmisille omistettu hetki.

Ruokailun lisäksi perheellämme on ollut toinenkin yhteinen aika. Sitä on vietetty television edessä. Historia tähän tulee tietysti omasta lapsuudesta. Minä olen television kultakauden lapsi ja kasvanut Naapurinlähiön, Columbon ja Lauantaitanssien seurassa. Kun omat lapset sitten syntyivät, yhteisöllisyydestä piti huolta Bumtsi Bum, Karjalan Kunnailla ja viime vuosina pohjoismainen harmaus.

Nyt perheiden yhteinen televisioaika on jäämässä yksilönvapauden alle. Kaikkien tulee saada katsoa mitä itse haluaa ja koska haluaa. Toosissa on netflixiä, areenaa ja katsomoa. Kaukana on kulttuuri, jossa televisiokanavia oli kaksi ja kaikki kansanosat tunsivat samat tv-ohjelmien hahmot. Tyhmähän olisin, jos sitä aikaa takaisin kaipaisin. Mutta yhteistä aikaa kaipaan kyllä. Ja näen ympärilläni myös yleisempää kaipuuta samaan. Tästä kertoo yhdeksi suosituimmista televisiosarjoista noussut tosi-TV, jossa seurataan toisten ihmisten televisionkatsomista.

Nykyperheiden illat ovat enempi yksilöllisiä kuin yhteisöllisiä. Kukin perheenjäsen puuhastelee omiaan, sulkeutuu omaan huoneeseensa ja katsoo omalta koneeltaan itse valitsemaansa ohjelmaa.

Kun puolustan televisiota ja sen lähettämän ohjelman oikeassa ajassa tapahtuvaa yhteistä seuraamista, saan otsaani impivaaralaisen leiman. Eilisen haikailijoita kritisoiva asenne tapasi aiemmin hiljentää minut. Enää en välitä. Minähän olen vanha. Aika antaa perspektiiviä olla mieltä ja sanoa ääneen.

Tulevaisuudessakin haluan odottaa viikon, että Yleisradio lähettää minulle seuraavan jakson laadukkaasta brittisarjasta joka torstai-ilta kello yhdeksän. Sen jälkeen katson mieheni kanssa uutiset.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Yksinäinen hanhi taapertaa reipasta vauhtia luokseni, kun parkkeeraan pyöräni veden rantaan. Sama on toistunut jo useampana päivänä peräkkäin. Uusi lintuystäväni on saapunut lätäkölle sukunsa ja ystäviensä mukana, mutta loukkaantunut reissun päällä eikä kykene enää lentämään. Niinpä muu porukka jatkoi matkaa ja hanheni jäi yksin. Ruokaa sille toistaiseksi riittää, mutta kovin yksinäiseltä linnun olo tuntuu. Niinpä se tarraa ihmiseen, kipittää luokseni heti kun saan pyörän lukkoon, kävelee pää pystyssä vierelläni kuin koira ja tulee uimaan perässäni. Kun jatkan polkumatkaa, perääni jää tuijottamaan surullisen näköinen eläin.

Minä päätän pysähtyä polkumatkalla ystävättäreni luona. Meidän molempien lapset ovat hiljan aikuistuneet. Ystävä nauttii omasta ajasta ja arjen vapautumisesta. Minä sen sijaan oireilen iltaa itsekseni.

Lämmitän kotona pakastepizzan ja avaan television juuri ennen puoli yhdeksää. Iltauutiset kertovat paavin saapuneen Tallinnaan ja liikkuneen kaupungin läpi vaatimattomasti autolla. Minun tekisi mieleni kommentoida tyhmää lausetta. Miten ihmeessä paavin olisi Ylen mielestä pitänyt liikkua, ettei kulkeminen olisi ollut vaatimatonta? Helikopterilla? Enkelin siivin? Mutta olohuoneessa ei ole ketään kelle sanoa mitään.

Uutisten jälkeen alkaa ajankohtaisohjelma, jossa teemana on nuorten syrjäytyminen. Koskettava teema ja silmä kostuu pariin otteeseen. Toimittaja on löytänyt nuoren, joka on suostunut antamaan syrjäytymiselle kasvot. Kun pojalta kysytään, miten hänen syrjäytymiskierteensä olisi voinut katkaista, hän vastaa: ”Minut olisi pitänyt hakea yksinäisyydestä ja joutilaisuudesta pois, ihmisten joukkoon.” Toimittaja jatkaa lukemalla tutkimuksesta, että nuoret tarvitsevat ennen kaikkea tekemistä. Rutiineja. Aikatauluja päiväänsä.

En näe sohvaltani juurikaan eroa syrjäytyneiden nuorten tai yksinäistyvien vanhusten tilanteessa. Molempien kannattaa pysyä kiinni muissa ihmisissä.

Ihminen on laumaeläin. Kuten hanhikin. Suuri joukko saattaa ärsyttää. Mutta yksi riittää ystäväksi.

Elämäni ruuhkavuodet ovat ohi. Tyttäret ovat aikuisia. Kukaan ei kuole nälkään, jollen kokkaa makaronilaatikkoa työpäivän päätteeksi. Vihaamiani lastenjuhlia ei tarvitse enää koskaan järjestää. Jalkapalloturnaukset eivät täytä viikonloppuja eikä televisio pauhaa olohuoneen nurkassa.

Mutta mitä tapahtuu vapautuvalle ajalle? Siinäpä vasta kysymys. En osaa vastata. Yhden sähköpostin lähetin asian tiimoilta muutama kuukausi sitten.

”Minulla olisi nyt aikaa”, kirjoitin kansanedustajatuttavalle. ”Mietin olisiko puolueessa minulle jotakin käyttöä. Olisi mukava tehdä jotakin hyödyllistä eikä kanavoida vapautunutta energiaa kaikenmaailman typeryydelle.”

En selvästikään ole ainoa vanheneva ihminen, joka ajattelee samoin. Kokoonnumme tuttavan kotona Helsingin ydinkeskustassa. Eduskuntavaalit ovat ensi keväänä ja pöhinä on kuoriutumassa koteloistaan. Kieltämättä tunnelma alkaa viedä mukanaan. Kriittinen minä koputtaa silti takaraivossa.

Tartun Pentti Saarikosken runoon, jonka kansanedustajani lukee olohuoneessaan:

 

En pelkää ketään.

Rakastan maailman ihmisiä,

haluan kaikille hyvää

- se on minun politiikkani.

 

Että me rakastaisimme toinen toisiamme.

Ei väitellen vaan keskustellen sovussa.

 

Menisimme ikään kuin mustikkaan yhdessä.

Lämmittäisimme saunan.

 

Istuisimme laiturilla huohottamassa.

 

Olisimme ihmisiksi.

 

Poljen hitaasti kotiin tilaisuuden jälkeen. Syyskuinen lämmin ilta tuo mieleen termin ”intiaanikesä”, jonka etymologiasta en tiedä mitään. Tiedän sen sijaan, että mies kokkaa kotona sorsaa, joka on vuoden ikäisen koiramme ensimmäinen nouto. Siitä huolimatta pysähdyn hetkeksi istumaan Helsingin Keskuspuiston uumeniin, lorisevan puron juureen. Yksin. Ollakseni ihminen.

Seuraa 

Olen vanheneva korkeita kouluja käynyt nainen. Tunnen herkästi. Analysoin syvältä. Kirjoitan kirjoja. Teen biologista johtotyötä. Asun Suomea miehen ja koiran mukana. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Kunnioitan itsenäisyyttä, pelkään yksinäisyyttä. Kysyn degeneroidunko väistämättä tyhmäksi.

Teemat