Peilistä katsoo nainen, joka iloitsee harmaista hiuksistaan – vielä niitä on jäljellä.  Kävelyvauhti on hidastunut, ja välillä ajatuskin takkuaa, mutta ei haitalle asti. Elämä on ollut täynnä iloja ja onnistumisia, mutta myös tummanpuhuvia hetkiä. Niin kuuluu ollakin. Ei elämänsä hyvää ja kaunista ymmärrä ellei väliin ole mahtunut murheitakin. Edessä on vähemmän vuosia kuin takana, mutta sitäkin antoisampia. Siitä olen aivan varma. Tulipa eteen mitä hyvänsä niin minulle asioissa on aina kaksi puolta; hyvä ja oikein hyvä.

En halua olla vanhus, seniori, ikääntynyt, harmaa pantteri enkä varsinkaan pakollinen kustannuserä kuntataloudessa. Se kuulostaa niin ikävältä. Miksi pitää aikuiset ihmiset lajitella ja nimikoida ikävuosien mukaan? Jos joskus olen 100-vuotias, voin ehkä hyväksyä sanan ”antiikkinen”. Siinä on väriä, rosoa ja särmää.

Tottahan se on, että vuosikymmenien kertyessä kroppa muuttuu ja jossain vaiheessa viimeinen käyttöpäivä on käsillä.  Siihen asti on parasta olla ihminen, joka elää omaa onnellista elämäänsä omassa kodissaan. Siitä huolimatta, että eläke on pieni ja terveydessäkin on pientä riesaa.  

Koko ikäni työtä tehneenä en jää odottamaan voimavarojeni ehtymistä. Haluan tehdä parhaani, että ne riittäisivät hamaan hautaan asti - kunnes sydän tai aivot pettää ja sieluni ruumiista erottaa. Lähipiiri on puskenut minut pois sohvalta kuntosalille ja ulkoiluttamaan kävelysauvoja. Se on vaatinut heiltä melkoisia ponnisteluja, sillä liikunta ei ole koskaan ollut lempilajini. Ja minä olen hämäläinen jäärä.  Vesijuoksuun sentään halusin itse. Onneksi enää ei tarvitse rampata ”jaksaa – jaksaa” vauhtia ja ikävuosien puolesta saa jo olla vähän lihavakin.

Viime aikoina olen tutkinut vanhoja valokuvia ja miettinyt omien isovanhempieni ja heidän sisaruksiensa elämää. Harmittaa, että tietoa on hyvin vähän eikä kuvistakaan aina tiedä ketä ne esittävät. Olen siis uppoamassa sukututkimuksen mielenkiintoiseen maailmaan.

Oman elämänkaaren tallentaminen kansioon on itselle antoisaa puuhaa. Saa muistella menneitä ja huomata mitä kaikkea on hommaillut. Se antaa iloa myös lapsille ja lapsenlapsille, koska he voivat itse lukea millaista mummun elämä on ollut. Arkipäivän historiaa.

Yksinäisyys on vaikea asia monelle, mutta ei kaikille. Merkityksellinen tekeminen omien voimien mukaan pitää mielen ja kehon tasapainossa. Käsityöt, pelit, liikunta, musiikki ja kulttuurista nauttiminen sujuu yhtä hyvin yksin kuin yhdessäkin. Ruoan laittamisesta puhumattakaan – kyllä sitä voi kokata ihan vain itsellekin.  Meitä ihmisiä on monenlaisia. Onneksi.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Vanha sananlasku sanoo, että yrittänyttä ei laiteta.  Olen ehtinyt tehdä monia asioita suuren innostuksen vallassa ja vaihtelevalla menestyksellä. Onnistumiset ovat innostaneet aina uusiin juttuihin. Mahalaskuista olen ottanut opikseni ja kehrännyt niistä huumoria, kun suurin harmitus on hälvennyt. Parhaita hetkiä ovat olleet ne, kun olen rohjennut mennä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

 Vuosia sitten kiinnostuin vanhusten viriketoiminnasta. Tai ylipäätään siitä, miten aika kuluu silloin, kun ei ole mitään tekemistä. Mielessäni on myös, millaisen loppuelämän itselleni haluan. Nyt olen vielä voimissani, mutta entä kun en enää ole? Haluan elää ja asua omassa kodissani niin pitkään kuin mahdollista – kuten muutkin. Jos tarvitsen kotiapua, niin mitä voin tehdä keventääkseni heidän työtään?

Sirkka Jalonen

Hae blogista

Kategoriat