Kirjoitukset avainsanalla Yle

Lukutaito on elämän tärkeimpiä asioita, ainakin minulle. On kuitenkin paljon ihmisiä, joille lukeminen ei ole helppoa, jos tekstissä vilisee pitkiä lauseita tai hankalia sanoja. Selkokielistä tekstiä on käytetty jo pitkään vanhusten ja kehitysvammaisten kanssa. Siitä on paljon apua myös maahanmuuttajien kotouttamisessa. Harmi vain, että kirjakustantajat eivät vielä ole oikein innostuneet aiheesta vaikka selkokirjojen tarve kasvaa koko ajan.

Onneksi meillä on Selkokeskus, joka edistää selkokirjallisuuden asemaa Suomessa. Se jakaa selkokirjallisuuden ja muun saavutettavan kirjallisuuden valtionapurahoja ja -avustuksia, tiedottaa uusista kirjoista sekä myy eri kustantajien selkokirjoja.

Nyt ollaan huolissaan myös peruskoulun päättävistä nuorista, joilla ei ole riittävää lukutaitoa. Se hankaloittaa arkipäivän elämää ja varsinkin toisen asteen koulutuksessa tulee ongelmia. Toivoisin, että myös peruskouluissa on riittävästi selkokielisiä kirjoja käytössä, sillä varsinkin pojille ne olisivat polku lukuinnostukseen ja oppimiseen. Monenko tunnilla häiriköivän oppilaan käytös rauhoittuisi, jos hän voisi opiskella mukautetusta oppikirjasta? Uskon, että he kokisivat onnistumisen riemua. 

Uusin uunista tullut selkokirja on ”Muistoissamme 50-luku”, joka julkaistaan Hyvä Ikä-messuilla. Sen tekstin ovat laatineet selkokirjailija Pertti Rajala ja lähihoitaja Sirkka Jalonen. Idea muistelukirjaan syntyi suurten ikäluokkien myötä ja ajatus siitä, miten innostaa haurastuvaa muistia käsittelemään jälleenrakennuksen aikaa. Kirjan kustantajana on Vanhustyön Keskusliitto.

Nyt vanheneva väki on elänyt nuoruuttaa 1950-luvulla, joka oli suurten muutosten vuosikymmen monella saralla. Oli hyvin mielenkiintoista kerätä tietoja, asioita ja ilmiöitä, jotka vaikuttivat kaikkien elämään. Samalla muistelin omaa lapsuuttani, koulun käyntiä, asumista ja elämän menoa ylipäätään. Kirjoitusvaiheessa haastattelin myös vanhempia veljiäni ja he osasivat kertoa perheestämme asioita, joita porukan nuorimpana en voinut edes muistaa.

 

 


Ison ja asiantuntevan työn teki selkokirjailija Pertti Rajala, joka on julkaissut vuosikymmenien aikana noin 100 selkokirjaa. Se on hengästyttävän pitkä ja monipuolinen lista kirjoista, jota löytyy onneksi myös kirjastoista.

Sitä puhetta...

On hieno asia, että YLE toimittaa selkokielisiä uutisia kerran päivässä. Kovastihan se puheenparsi monia naurattaa, mutta kannattaisi miettiä vähän. Selkeä puhe ja ajankohtaiset asiat ovat tärkeitä myös heille, jotka eivät syystä tai toisesta kykene seuraamaan niitä uutisia, joita tulee tunnin välein. Radiosta jopa puolen tunnin välein, samat jutut ja samassa järjestyksessä. Onko tuo toisto ihan oikeasti välttämätöntä? Uutisiahan voi lukea netistä vaikka vartin välein, jos kiinnostusta riittää.

Selkeää puhetta kaipaan myös muihin ohjelmiin. Itse olen ollut joskus melkoinen ”puhekone” ja innoissani suolsin juttua aivan kuin aika loppuisi kesken. Kokemus on osoittanut ettei se ole hyvä asia. Minulla on radio auki aamusta iltaan ja yritän saada selvää kahden toimittajan taktiikalla hoidetuista ohjelmista. Harmitus iskee aika usein, sillä joukossa on muutamia sanaseppoja, jotka kilpailevat päälle puhumisen mestaruudesta. 

Toinen ihmetys on huutaminen varsinkin maikkarin aamuissa. Kyllä minä ymmärrän juontajien ilon ja innostuksen, mutta miksi pitää huutaa toistensa yli. Joskus harvoin on jollain uutisankkurilla ollut sama vika, mutta senhän voi korjata puheopetuksella.

Voihan se olla, että nämä tuskani kuitataan vanhenevan ihmisen oireiksi, mutta tuskin olen ainoa YLE-veron maksaja, joka haluaa asiaa ja iloa vastineeksi. Onneksi on Olga Ketonen ja Marko Maunuksela. Teitä minä fanitan ihan täysillä. Kiitos, että olette.
  
 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olin alle 10-vuotias, kun kotiimme kannettiin televisio, mustavalkoinen Telefunken. Niitä oli silloin harvassa huushollissa, meidänkin pihapiirissä vain kolmessa. Eikä se ollut mikään teräväreunainen laatikko vaan minun silmissäni ihan nätti. Siinä oli pyöristetyt kulmat ja sivussa nappula, josta sai valita kanavan - ykkösen tai kakkosen - eikä vaihto sujunut sohvalta käsin. 1960-luvulla piti nähdä vähän vaivaa, jos halusi katsoa Peyton Placea tai Tenavatuokiota.

Ohjelmia ei tullut aamusta iltaan, eikä niitä olisi ehtinyt edes katsoa. Elämässä oli silloin niin paljon muutakin. Äidin suosikkeja olivat kiharapäisen lapsinäyttelijän Shirley Templen elokuvat, mutta minua kiinnosti enemmän Alfred Hitchcock.

1980-luvulla kaksi vanhinta lastani ehtivät nähdä muutaman Pikku Kakkosen, kunnes televisio meni rikki. Päätimme korjata sen, kun tarvetta olisi. Se hetki tuli kymmenen vuoden kuluttua, kun kolme lasta olivat kouluikäisiä. Työkiireitteni vuoksi en ehtinyt kunnolla lukemaan päivän lehtiä ja halusin nähdä edes uutiset. Ohjelmatarjonnassa oli silloin hyviä elokuvia ja sarjoja. Viikonlopun mukavia hetkiä oli, kun koko perhe asemoi itsensä lauantai-iltana olohuoneeseen katsomaan elokuvaa. Karkit tai jäätelö kuuluivat tietysti asiaan viikonlopun kunniaksi.

Aikuisena lapset ovat myöntäneet televisiovapaiden vuosien hyvät puolet. He oppivat leikkimään, pelaamaan pelejä, urheilemaan, lukemaan kirjoja ja viihtymään ulkona kavereitten kanssa. Aina oli jotain tekemistä.

Määrä ei korvaa laatua

Telefunkenin ihmeestä on tultu puolen seinän kokoiseen tauluun, josta näkyy kanavia enemmän kuin tarpeeksi ja lisää saa ostamalla. Kanavasurffailu sujuu kaukosäätimellä ilman turhia liikuntasuorituksia.

Valitettavasti kanavien määrä ei korvaa ohjelmien laatua. Ensin keljutti todella paljon, mutta nyt voin hyvillä mielin lähettää YLE:lle ja muille kanavanhallitsijoille isot kiitokset huonoista ohjelmista. Minua ei haittaa vaikka lähetätte uutisia puolen tunnin välein. Säälin ehkä hiukan toimittajia, jotka toistavat samoja uutisia lukemattomia kertoja aamun aikana. Joskus mietin, että onko lähetys nauhoitettu. Iltapäivällä sama juttu ja vielä lisänä alueuutiset, joissa kerrataan vähintään yksi pääuutisten aihe.

Eikä minua haittaa vaikka hyvät brittisarjat tulevat uusintoina ties monettako kertaa parin vuoden aikana. Tai elokuvat, jotka näkyvät joka kanavalta muutaman päivän välein. Enkä hämmästele enää sitäkään, että eri kanavilla mainostetaan toistenkin kanavien ohjelmia minuutti tolkulla saman illan aikana. Jollakin tavalla ohjelma-aika pitää täyttää, mutta vähän kyllästyttää katsoa samat buffit moneen kertaan saman illan aikana. Nämäkin minuutit voisi täyttää vaikka jutuilla, jotka juontaja kuittaa maininnalla ”aiheesta lisää netissä”.

Koukuton elämä

Onneton ohjelmisto harmittaa varmaan heitä, joilla ei juuri muuta viihdykettä ole kuin televisio. Jokainen pienituloinenkin maksaa YLE-veroa ja toivoo saavansa rahalleen vastinetta. En ole kovin innostunut siitä, että YLE panostaa niin voimallisesti verkkoon, koska kaikilla ei ole nettiä tai eivät osaa sitä käyttää. Ymmärrän kyllä, että kehitys menee eteenpäin, mutta voisiko sen digiloikan askelmerkkejä sen verran tarkistaa, että iäkkäät ihmiset eivät jäisi mopen osille. Tämä on tietysti oma mielipiteeni ja jokaisella saa olla omansa.

Iloisella mielellä olen palannut töllötinajasta vapauteen. Olen tarttunut entisiin harrastuksiini ja opetellut myös uusia asioita. Kirjahyllyssäni on monta kiinnostavaa tietokirjaa ja verstaallani mahdollisuus tehdä mitä osaan tai haluan oppia. Olen kiitollinen ettei mikään ohjelma enää koukuta minua sohvan nurkkaan; aamulla, päivällä eikä illalla.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Vanha sananlasku sanoo, että yrittänyttä ei laiteta.  Olen ehtinyt tehdä monia asioita suuren innostuksen vallassa ja vaihtelevalla menestyksellä. Onnistumiset ovat innostaneet aina uusiin juttuihin. Mahalaskuista olen ottanut opikseni ja kehrännyt niistä huumoria, kun suurin harmitus on hälvennyt. Parhaita hetkiä ovat olleet ne, kun olen rohjennut mennä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

 Vuosia sitten kiinnostuin vanhusten viriketoiminnasta. Tai ylipäätään siitä, miten aika kuluu silloin, kun ei ole mitään tekemistä. Mielessäni on myös, millaisen loppuelämän itselleni haluan. Nyt olen vielä voimissani, mutta entä kun en enää ole? Haluan elää ja asua omassa kodissani niin pitkään kuin mahdollista – kuten muutkin. Jos tarvitsen kotiapua, niin mitä voin tehdä keventääkseni heidän työtään?

Sirkka Jalonen

ikavirike@gmail.com

Kategoriat